Lukijan kynästä: Kriittinen analyysi Pohjolan pojat ‑sarjasta, osa 3

Syyskuussa 2024 Yle Areenaan putkahti lyhyt dokumenttisarja, jossa norjalainen toimittaja Martha Antonette Solli tutkii pohjoismaisia ”äärioikeistolaisia” piirejä ja tapaa kansallismielisiä vaikuttajia. Tämä on dokumenttia käsittelevän Partisaanin lukijan kritiikkisarjan kolmas osa.

Dokumenttisarjan jakso 3: Tie valtaan

Jaksoa on kerennyt kulua hädin tuskin kaksi minuuttia, ja jakson ensimmäinen valhe tulee jo tässä vaiheessa. Journalisti väittää kuulleensa kansallismielisten kutsuvan häntä ”lutkaksi”. Klipissä ei kuitenkaan esiinny sanaa ”lutka” missään vaiheessa, kansallismieliset vain ilmoittavat kuvaamisen olevan kiellettyä konserttitilassa. Bonuspisteet tulevat siitä, että toimittaja ei edes puhu suomea. Kyseinen ei sana kuulu todellisen kansallismielisen sanavarastoon.

Seuraavaksi on vuorossa kuvitettu kohtaus, joka on niin propagandistinen, että se on suorastaan koominen. Toimittaja on kuvattuna haavoittuvaisena pienenä naisena fanaattisesti heilaavan joukon keskellä. Kohtaus on kuvitettu varsin tarkasti, mutta konsertille osallistuvat on jätetty kasvottomaksi, uhkaavaksi käsimereksi. Edellisessä jaksossa näytettiin pätkää kansallismielisestä konsertista, joten propagandan ja todellisuuden eron voi nähdä katsomalla edellisen jakson.

Intron jälkeen vuorossa on lyhyt esittely Sinimustasta Liikkeestä ja sen puheenjohtajasta, Tuukka Kurusta. Dokumentissa on myös pätkä Tuukka Kurun osallistumisesta pienpuoluetenttiin, joka on erinomaista katsottavaa, mikäli haluaa oppia lisää kansallismielisestä aatteesta. Seuraa lyhyt haastattelu Tuukka Kurulta, joka katkaistaan juuri kun Kuru on selittämässä pakkopalautuksien käytännön toteutuksesta. Vihjaus tässä tietysti on, että jo saapuneiden maahanmuuttajien palauttaminen on mahdotonta. Todellisuudessa pakkopalautukset ovat täysin mahdollinen toimenpide, mikäli hallituksella vain olisi siihen tahtoa.

Haastattelun jälkeen toimittaja keskustelee Pyry ja Oona Soinion kanssa, jotka odottavat lasta. Keskustelun jälkeen kolmikko menee lelushoppailemaan tulevaa vauvaa varten. Vauvanleluja etsiessä Pyry huomauttaa toimittajalle kuinka melkein jokaisessa vauvanlelupaketissa on kuvia mustista vauvoista. Toimittajan saa tästä irti, että kansallismielinen ei voi ostaa leluja jossa on kuva mustasta vauvasta – sen sijaan, että hän pohtisi ”Miksi jokainen lelupaketin vauva on musta – valkoisessa maassa?”

Pariskunnan kotona toimittaja kiinnittää huomiota kirjahyllyssä olevaan Taisteluni-kirjaan. Toimittajalle voisi tehdä hyvää lukea kyseinen kirja, sillä lisätieto tuskin on vaarallista. Seuraa tietoisku hakaristitunnuksesta. Tietoisku sisältää yleisesti uskotun puolitotuuden, että hakaristillä ja kansallissosialismilla ei olisi mitään tekemistä keskenään, vaan että Hitler ”varasti” symbolin itselleen. Oikea syy hakaristin käytölle on hakaristin muinaiseurooppalainen historia. Esihistoriallinen Yamnaya-heimo joita kutsutaan myös arjalaisiksi, käytti hakaristiä tunnuksenaan. Kansallissosialistit halusivat ammentaa inspiraatiota esihistoriasta ja siksi käyttivät esi-isiensä symbolia tunnuksenaan.

Keittiönpöydän ääressä Pyry ja toimittaja keskustelevat lyhyesti maahanmuutosta ja varautumisesta. Vaikka toimittaja tuomitsee ulkoisesti Pyryn mielipiteet, hän kuitenkin todennäköisesti alitajuisesti ymmärtää tätä. Harva nainen kokee olonsa turvalliseksi kohdatessaan mustan yksin pimeällä kadulla, mutta pääasiallisesti samaa reaktiota ei tule valkoisten kohdatessa toisensa. Enemmistö ihmisistä ymmärtää, että maahanmuutto on tehnyt Euroopan maista vähemmän turvallisia ja tuonut Eurooppaan entuudestaan tuntemattomia haittailmiöitä. Euroopassa ei ole ennen tarvinnut pelätä kulkea naisena yksin, tai peittää hiuksiansa mennessään väärän kulmakunnan läpi. Enemmistö on kuitenkin valitettavasti koulutettu uskomaan, että vuosituhansien evoluutio voidaan integroida pois.

Seuraavaksi Oona esittelee toimittajalle heidän kotiovensa lukkojärjestelmää, joka voi vaikuttaa liialliselta keskivertokansalaiselle. Valitettavasti kyseessä on kuitenkin todellisuus avoimille kansallismielisille; tästä syystä kansallismieliset usein sensuroivat naamansa mediassa. Ajat ovat onneksi muuttumassa, yhä useampi kansallismielinen esiintyy nykyään naamallaan riskeistä huolimatta.

Dokumentissa seuraa lyhyt tietoisku Sinimustan Liikkeen epäonnistumisesta vaaleissa, mikä on valitettavasti totta. Kuitenkin se, että avoimen kansallismielinen puolue oli edes mahdollinen Suomessa, antaa toivoa tulevaisuudelle. Pitää muistaa, että perussuomalaisia pidettiin vielä 2000-luvun alussa sosiaalisesti ei-hyväksyttävänä, joten kehityskulun suunta on selvä. Cathrine Thorleifsson kommentoi, kuinka aatteellinen kehityskulku on nähtävissä ruotsidemokraattien suosiosta. Muistutan kuitenkin, että perussuomalaiset ja ruotsidemokraatit eivät ole kansallismielisiä puolueita, vaan oikeistolais-kapitalistisia liikkeitä. Molemmat vastustavat maahanmuuttoa taloudellisista syistä, mutta olisivat yhtä valmiita korvaamaan kansan, jos se hyödyttäisi markkinataloutta. Ainut ero on, että vaihto suoritetaan materialistisista syistä.

Emil Aasheim esiintyy norjademokraattien nuorisojärjestön edustajana ja kutsuu itseään nationalistiksi. Hän ei todellisuudessa ole kansallismielinen, sillä sanoo heti kättelyssä kannattavansa assimilaatiota. Afrikkalainen on siis hänen mielestään yhtäkkiä norjalainen, kun vetää päälleen kansallispuvun ja puhuu norjaa. Ironista on, että Aasheim vastustaa transuideologiaa. Biologinen mies on edelleen mies, vaikka pukisi mekon yllensä, mutta sama logiikka ei syystä tai toisesta päde rotukysymyksen kohdalla. Rotuhan on aivan yhtä biologinen käsite kuin sukupuoli.

Lyhyen haastattelun jälkeen tavattiin opettajaa, joka oli henkilökohtaisesti saanut kokea sensuurin todellisuuden. Kristoffer Høisæther kertoo, kuinka hänen opintonsa keskeytettiin kolmeksi vuodeksi, kun hän oli nostanut esille historian vääristelyn poliittisin motiivein. Bergenin yliopisto ei perustellut päätöstään. Kristoffer kuvailee itseään nationalistiksi, minkä jälkeen dokumentti leikkaa koosteeseen hänen YouTube-videoiltaan. Kristoffer puolustaa toimittajalle rotukäsitteen todellisuutta ja sitä, että rodut poikkeavat toisistaan. Pyry Lii-Soinio jakaa Høisætherin näkemyksen ja korostaa sitä, että rotujen väliset erot vaikuttavat yhteiskunnalliseen toimintakykyyn.

Tämän jälkeen kysytään Oslon yliopiston evoluutiobiologin mielipidettä rotukäsitteen merkityksestä. Evoluutiobiologi kertoo, ettei pidä järkevänä rodusta puhumista, sillä se on sosiaalisesti ei-hyväksyttyä, mutta tunnistaa kuitenkin rotujen väliset erot. Evoluutiobiologi selittää rotujen väliset impulssikontrollin erot poliittisesti korrektilla semanttisella tempulla – ”ympäristövaikutteilla”. Sattumaa siis, että mustien elinympäristö on poikkeuksetta väkivaltainen. Oli kyse sitten Afrikasta, Euroopasta tai Amerikan mantereesta!

Evoluutiobiologi myös vertaa valheellisesti kahta käsitettä toisiinsa: impulsiivisuutta ja harkittua aggressiota. Impulsiivisuuden vastakohta on harkitsevaisuus, eli harkitusti tehty väkivalta ei ole impulsiivista. Eurooppalaiseen kulttuuriin on ennen kuulunut erimielisyyksien selvittely kaksintaisteluilla. Kaksintaistelut yleensä sovittiin muutama päivä etukäteen ja niihin liittyi monimutkainen kunniakulttuuri. Tämänkaltainen väkivalta on täysin erilaista kuin Afrikassa esiintyvä impulsiivinen väkivalta ja mellakointi.

Kulttuuri tietysti vaikuttaa, mutta se ei mitenkään selitä korkeaa väkivalta- ja rikollisuusaaltoa, joka seuraa negridirotua jokaiseen kolkkaan, mitä se maapallolla asuttaa. Yhdysvaltain mustat ovat paras esimerkki tästä. Yhdysvaltoihin viedyt orjat menettivät kielensä, kulttuurinsa, uskontonsa ja kaiken ylisukupolvellisen perimätiedon. Heidät pakotettiin omaksumaan anglo-protestanttinen kulttuuri ja silti vapautuessaan he alkoivat elää kuin heidän esi-isänsä Afrikassa. Sama pätee Haitin, Jamaikan ja Etelä-Afrikan mustiin, jotka vapautuessaan alkoivat elää heidän rodulleen tyypillistä elämää, eivätkä oppineet mitään vuosisatoja kestäneestä integraatiosta.

Emilin ystäväpiirin haastattelua seuratessa on mielenkiintoista huomata kuinka hänen ystävänsä pitävät hänen mielipiteitään rajuina. Tämä kertoo vähintään jotain yläluokan muodostamasta kuplasta, sillä nämä ihmiset olisivat todellisessa shokissa, jos he tietäisivät kuinka keskivertokansalainen ajattelee. Emil puhuu lyhyesti muslimeista ja syyttää taas kaikkia ongelmia kulttuurista, aivan kuin Lähi-idästä tulevat eivät aiheuttaisi ongelmia ilman islamia.

Cathrine Thorleifssonin mukaan ulossulkeva nationalismi voi tuhota demokratian. Kysyisinkin Thorleifssonilta esimerkkiä monirotuisesta valtiosta, jossa on toimiva demokratia. Thorleifsson myös mainitsee kansallismielisten ”käyttävän vaaleja” edistääkseen epäliberaaleja tavoitteitaan. Kuinka sitten omia katsantokantojaan pitäisi edistää, jos ei demokraattisilla vaaleilla? Vai eikö eurooppalaisen rodun asiaa saa edistää yhteiskunnassa lainkaan, edes lain puitteissa?

Emilin haastatteluun palatessa häneltä kysytään valmiudesta väkivaltaan. Emil vastaa tietysti kieltävästi. On kuitenkin muistettava, että haastellut radikaalit kansallismieliset eivät myöskään käyttäneet poliittista väkivaltaa. Haastateltavat puhuivat itsepuolustuksesta, jonka dokumentti vääristeli kuulostamaan poliittisen väkivallan kannattamiselta.

Emilin haastattelussa mainittiin myös oman ajattelunsa haastamisesta. Oman aatteen kriittinen kyseenalaistaminen on ilmeisen tärkeää, ja enemmistö kansallismielisistä tekeekin niin. Kansallismielisyys pyritään taas näyttämään kuin kulttina, jossa ei sallita kyseenalaistamista. Mikäli Emililtä ja radikaaleilta kansallismielisiltä oltaisiin kysytty samat kysymykset ja vastaukset oltaisiin editoimattomina laitettu dokumenttiin, kahden katsantokannan ero olisi ollut huomattavasti pienempi kuin mitä dokumentti antaa ymmärtää.