Miten meitä vastaan toimitaan ja miten meidän tulisi reagoida?

Kansallisradikaalina liikkeenä meidän tulee tunnistaa ne tahot, jotka pyrkivät aktiivisesti toimimaan meitä vastaan. Lisäksi meidän tulee analysoida heidän toimintatapojaan, jotta voimme reagoida niihin meille edullisella tavalla. Aivan ensimmäiseksi pitää huomauttaa, että niin sanotun antifasistisen liikkeen yksi toimintastrategia on aina ollut ”taisteluun sitouttaminen”. Tällä tarkoitetaan sitä, että me kansallismieliset uhraisimme aikaamme ja toimintaresurssejamme heitä vastaan, mikä olisi pois meidän todellisten tavoitteidemme toteuttamisesta. Esimerkiksi se, että minä kirjoitan nyt tästä aiheesta, on eräällä tapaa heidän strategiansa onnistumista. Sallittakoon se kuitenkin tässä yhteydessä. Yleisesti ottaen äärivasemmiston toiminta tulisi jättää mahdollisimman pitkälle omaan alhaiseen arvoonsa ja keskittyä kansallismielisen aatteen levittämiseen yhteiskunnassa.

Viime vuosina äärivasemmisto on hyödyntänyt erityisesti ”deplatforming”-politiikkaa, jonka taustalla on marginalisoinnin periaate. Esittämällä meidät julkisessa keskustelussa vääriä ajatuksia ajattelevina, pahoina tai vaarallisina, he pyrkivät saamaan meidät normaalin yhteiskunnallisen kanssakäymisen ulkopuolelle. Esimerkiksi kansallismielisiä tapahtumia on pyritty estämään saamalla ravintolat negatiivisen julkisuuden pelossa olemaan tarjoamatta tilojaan meille. Samaa periaatetta noudatetaan myös Internetissä, jossa erilaisia somealustoja painostetaan jatkuvasti lakkauttamaan ryhmiämme ja poistamaan jopa henkilökohtaisia profiileitamme. Joidenkin vastaus tähän on ollut, että ”Mitä sitten? Järjestetään keikat salaisilla kerhotaloilla, kokoonnutaan yksityisissä tiloissa ja toimitaan netissä muualla, kuin valtaväestön suosimilla somealustoilla.” Tämä on tietenkin yksi tapa jatkaa toimintaa, mutta samalla se on onnistuminen vasemmiston deplatforming-politiikassa. Mielestäni meidän ei tule itse marginalisoida itseämme ja synnyttää vastakkainasettelua meidän ja muun yhteiskunnan välille. Meidän ei tule lainkaan ajatella olevamme erillämme muusta yhteiskunnasta, vaan osa sitä. Eikä mikä tahansa osa, vaan hyvin oleellinen sellainen, jopa eräänlainen sorretun kansan ainoa äänitorvi. Siksi meidän tulee herkeämättä vaatia paikkaamme yhteiskunnallisessa keskustelussa eikä suostua marginalisoiduksi netin pimeän verkon kätköihin. Ainoastaan sellaista viestintää, joka on ristiriidassa voimassa olevan lainsäädännön kanssa, tulee toteuttaa kätketysti.

Hyvä esimerkki tästä on eurooppalainen identitaariliike, joka on onnistunut imagollisesti murtautumaan ulos ”ääriliike-leimasta”. Tämä ei tarkoita sitä, että vasemmistoliberaalien hallitseman valtamedian tulisi antaa meille tilaa keskustelussa, sitä meidän on turha odottaa. Kyse on tavallisiin ihmisiin, ja erityisesti tavallisiin nuoriin vaikuttamisesta. Euroopassa luonnollinen jatke julkisille kokoontumisille on ollut omien, näkyvällä paikalla olevien klubitilojen perustaminen kaupunkien keskustoihin. Tämä on edellyttänyt yksityisen rahoituksen saamista sekä sellaisen aatteelle suopean vuokraisännän löytymistä, joka ei suostu päättämään vuokrasopimusta anarkistien painostusviestien perusteella. Kumpikaan näistä ei ole mahdoton ajatus myöskään Suomessa. Julkisella, keskeisellä paikalla olevalla klubitilalla on merkittävä vaikutus siihen, että tavalliset nuoret voivat tulla tiloihin viettämään iltaa niiden kanssa, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla kuin he. Kynnys on siten tuhat kertaa pienempi, kuin hakeutuminen salaisille kerhotiloille, joissa järjestettävistä tilaisuuksista tietäminenkin edellyttää yleensä tiettyihin alakulttuureihin kuulumista. On selvää, että tällaiset tilat joutuisivat äärivasemmiston ilkivallan kohteeksi. Tästä ei kuitenkaan sinänsä ole haittaa, sillä samalla he osoittavat kaikille tavallisille ihmisille, minkälaisia he todellisuudessa ovat.

Toinen äärivasemmiston toimintatapa on ollut henkilökohtainen maalittaminen ja niin sanottu ”character assassination” ‑periaate, eli suomeksi sanottuna mustamaalaaminen. Näissä henkilöön kohdistetuissa lokakampanjoissa on hyökätty kansallismielisten henkilökohtaista elämää, liikesuhteita, vuokrasuhteita ja työsuhteita vastaan, pyrkien tuhoamaan kyseisen henkilön elämä tai ainakin hankaloittamaan sitä. Yhteydenotot työnantajiin, vuokranantajiin, harrastusseuroihin ja naapureihin eivät kuitenkaan ole osoittautuneet Suomessa toimivaksi tavaksi, sillä jonkun leimaamisella ”natsiksi” tai ”rasistiksi” ei täällä ole samanlaista stigmaa kuin monissa muissa maissa. Toisin kuin vasemmistoliberaali media antaa ymmärtää, tavallinen suomalainen on pohjimmiltaan hyvin tietoinen omasta etnisestä identiteetistään, eikä tunne tarvetta polvistua alempiarvoisten edessä syyllisyyttä omasta rodustaan tuntien. Tällaiset maalittamiskampanjat eivät ole aiheuttaneet monille Suomessa merkittävää haittaa, joten hyvä vastamenetelmä on ainoastaan tuoda tällaiset hyökkäykset esiin julkisessa keskustelussa, jotta kaikki näkevät äärivasemmiston alhaisten toimintatapojen läpi.

Kolmantena toimintatapana on suora toiminta, tarkoittaen ilkivaltaa, tuhotöitä ja väkivaltaisia hyökkäyksiä. Myös niitä on esiintynyt Suomessa viime vuosina, ja on selvää, että kansallisradikaalin liikkeen suosion kasvun myötä nekään tuskin vähenevät. Varsinkin tilanteessa, jossa äärivasemmisto huomaa mustamaalauskampanjat tehottomaksi, ja kun deplatforming-toimista huolimatta alamme saada tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa, saattaa turhautuminen heijastua väkivaltaisina tekoina. Koska suurin osa maamme antifasistisesta liikkeestä muodostuu teinitytöistä, ei tämä uhka ole yksittäisiä henkilöitä laajempi. Kuitenkin sillekin tulee suunnitella vastatoimia, mikä tarkoittaa käytännössä itsepuolustustaitoja ja ‑välineitä. Vaikka äärivasemmisto ei itse uskaltaisi tehdä meille mitään, toivovat he onnistuvansa provosoimaan muutoinkin aggressiivisesti käyttäytyviä maahanmuuttajia meitä vastaan, mikä saattaa lähitulevaisuudessa olla varteenotettava uhka. Sen vuoksi on selvää, että jokaiseen yksittäiseenkin tapaukseen tulee vastata sellaisilla ankarilla vastatoimilla, että muiden mahdollisten hyökkääjien motivaatio hyökkäysten toteuttamiseen pienenee. Mitä suurempi pelko vastatoimien rajuudesta on, sitä suuremmaksi muodostuu kynnys hyökätä meitä vastaan fyysisesti, niin yksinkertaista se on. Käyttäisin jopa sanaa ”äärimmäinen väkivalta”, mutta jotta välttyisimme mädättäjien huomisilta twiittikauhisteluilta, en sitä tässä yhteydessä tee.

Lukijan mielipiteet ovat Partisaanin lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita Partisaanin toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen julkaisun yleiseen sähköpostiin.