Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Partisaanin Lukijan mielipide ‑osiossa tarjoamme sensuroimattoman alustan perusteellisille kannanotoille aiheista, joita voidaan pitää toisinaan kiistanalaisinakin kansallismielisissä piireissä. Seuraavan tekstin on kirjoittanut Juha Kaarna Kettunen.

Ruokkimalla suorapuheista keskustelua tahdomme kehittää kansallisradikaalia ajattelua Suomessa. Jos tahdot kirjoittaa vastineen, tai artikkelin täysin toisesta aiheesta, ota yhteyttä: contact@partisaani.com

Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Suomi on kristillinen maa, mutta vain hyvin pinnallisesti. Lippumme kantaa ristiä kaksi tuhatta vuotta sitten ristiinnaulitsemalla teloitetun juutalaisen anarkistin kunniaksi. Oli tämän tapetun miehen mietteistä tai olemassaolosta mitä mieltä vain, tapahtuma on Suomelle hyvin kaukainen kulttuurillisesti, ajallisesti ja maantieteellisesti mitattuna. Suorastaan mitätön. Ainakin pitäisi olla. 

Lähi-idän paimentolaiskansojen nuotiotarinoiden kooste on jostain syystä vieläkin valtionuskontomme virallinen uskonkappale. Suomalaiset menevät naimisiin, hautaavat kuolleensa ja vannovat sotilasvalansa tätä kirjaa myötäillen ja sisältöä huokaillen. Tätä tarinoiden koostetta kutsuttaan Raamatuksi. Siihen kuuluu kaksi osaa. Vanha testamentti luomiskertomuksineen, pitkästyttävine sukupuineen ja loputtomine väkivaltaisuuksineen. Uusi testamentti kertoo tarinoita muinaisesta juutalaisten kuninkaasta, Jeesuksesta, joka syntyi neitsyestä hengen siittämänä, pisti ranttaliksi anarkistin elkein ja teki ihmetekoja ja saavutti valtaa kolmekymppisenä, sen myötä tapettiin, ja sitten nousi kuolleista kummittelemaan ja jakamaan lisää filosofisia neuvoja. 

Raamattua on käännetty kieleltä toiselle, karsittu ja laajennettu mielivaltaisesti (tai Herran johdatuksella) kulloistenkin kirkonmiesten toimesta lukemattomia kertoja muutaman vuosituhannen aikana, mutta tämäkään outo piirre ei näytä muuten niin loogista järjen ja kohtuuden perään kyselevää kansaamme häiritsevän. 

Rakkauden ja lempeyden kirjana markkinoitu Raamattu on alkuosaltaan täynnä mielivaltaista ja kaunaista tappamista ja raiskaamista. Kokonaisia kyliä ja kaupunkeja alistetaan Herran nimessä, miehet teurastetaan, naiset ja lapset orjuutetaan tai murhataan. Herra puhuu vuorotellen valitun kansan kulloisellekin johtajalle ja käskee tappamaan, painumaan vuosiksi aavikolle tai harrastamaan jotain muuta mielenvikaista. Nyky-Suomessa tällaisia hengen johdattamia tarinoita totena kertoessa saattaisi saada jonkunmoisen diagnoosin melko pian, ja Raamatun mukaisilla hyvillä Herran veriteoilla elinkautisen vankilassa tai loppuelämän vankimielisairaalassa.* 

Raamatun jälkimmäinen osa, Uusi testamentti, on myös verinen teos, vaikkakin sisältää myös viisauden ja lempeyden lauseita siellä täällä. Näihin muutamaan lauseeseen kirkonmiehet tukeutuvat pitäessään armaasta ”kristinuskon parhaat” ‑satukokoelmastaan kiinni kynsin ja hampain. Olemme kaikki kuulleet kultaisesta säännöstä, miten toisille tulisi tehdä kuten itselle haluttaisiin tehtävän, mutta harva kyseenalaistaa kristittyjen omahyväisen patentin lauseen käytöstä. 

Kristinusko on kokonaisuudessaan rakennettu vanhoista Lähi-idän ja Välimeren seudun uskonnoista ristiään, ylösnousemustaan ja muuta tarustoaan myöten. Haastan lukijaa osoittamaan kristinuskolle omintakeisen piirteen ja sen jälkeen kertomaan tämän piirteen jollekin uskontoja laajemmin tuntevalle taholle. Rohkenen väittää, että yllättävän yksityiskohtaisia ja täysin omintakeiseksi miellettyjä piirteitä (kuten esimerkiksi sädekehät, ristiinnaulitsemiset, kolmen päivän jälkeinen ylösnousemus, ynnä muuta) löytyy kristinuskon alkulähteiden lähialueiden uskonnoista. Ja nimenomaan vanhemmista sellaisista, kuin kristinusko. 

Tämä varastetuista osista rakentaminen ei kuulu pelkästään kristinuskon alkupäähän, vaan myös jokaiseen kulttuuriin jota se on yrittänyt aikojen saatossa vallata. Aasiassa Kristuksen silmät ovat jostain syystä vinot ja Euroopassa hänellä voi olla jopa vaaleanruskeat hiukset ja siniset silmät. 

Suomalainen kirkkoväki kantaa jouluna kirkkoon joulukuusen miettimättä enempää liittyykö se Jeesukseen vai kenties johonkin muuhun, aidompaan ja vanhempaan uskonnolliseen asiaan. Jostain syystä pakanalliset uskomukset eivät ole kristityille haitaksi, jos ne kannetaan suntion toimesta kirkon alttarin viereen. Silloin ne muuttuvat heidän mielestään kuin taikaiskusta osaksi kristinuskon perinnettä. Tätä piirrettä voidaan myös tutkiskella ”tapojen” ja ”uskon” välille tehtyjen erojen avulla. Jostain syystä pajunkissoilla virpomiset ja pääsiäismunien maalailut ovat vain herttaisia pikkuhöpsöjä tapoja, eikä muinaista symboliikkaa ja viisautta heijastavaa tarustoa. 

Viinin juottaminen verenä ja vehnäkeksien syöminen kaksi tuhatta vuotta sitten teloitetun filosofin ja uskonmiehen ruumiina on jostain syystä pohjoisen ihmiselle loogisempaa ja käytännönläheisempää, jos asia nähdään Raamatun näkökulmasta. 

Sanana ”pakana” on tarkoituksenmukaisen halveksuva. Sitä on käytetty kristinuskon lähettiläiden rikastaessa suomalaisia, jotta saataisiin väki jaettua hyviin kristittyihin ja pahoihin pakanoihin. Hyvät pakanoista? Kristinusko toi mukanaan monenlaista taantumusta ja vaivaa, joista pahimmasta päästä on mainittu maailmankatsomuksen täydellinen mustavalkoisuus. Siinä missä useita maailmanuskontoja ryydittää rikkaan jumaltaruston ja filosofian ohella monimutkaiset järjestelmät, joissa ihminen tutkiskelee itseään ja maailmankaikkeutta lukemattomien elämien ajan, abrahamilaisessa uskoissa vedetään homma kerrasta poikki, ja pistetään joko ikuiseen juhlaan tai ikuiseen kärsimykseen. 

Se, saako voittavan tiketin ainoastaan Herran armosta, vai voiko teoilla tai jopa syntejä pois ostamalla vaikuttaa… Noh, halki maailman kristillisten tätä kaikkea naurettavuutta on nähty. Sama mustavalkoinen ehdottomuus vaivaa muitakin abrahamilaisen rikkaruohon juuria, islaminuskoa ja juutalaisuutta. Kristityn kuoleman jälkeen häntä odottaa se ikuinen autuus tai ikuinen kärsimys. 

Ja julkisilla verovaroilla teologisessa tiedekunnassa** koulutettu ja kirkollisveroilla viikonloput saunova pappi kertoo paimentolaiskansan iltasatukokoelman avulla kumpaanko suuntaan ollaan menossa. Kuinka tietämättömyys kirjan sisällöstä on edes mahdollista maassa, jossa lukutaito on itsestäänselvyys, kristinusko on valtiouskonto ja noin neljä viidestä kuuluu kirkkoon? 

Tuhannella sivulla muutama käyttökelpoinen lauseen pätkä, johon tuetaan koko uskonnon järkevyys ja pyhyys vielä vuonna 2020? …vai hetkinen, kysehän ei ole pelkästään tietämättömyydestä, vaan tietoisesta katseen kääntämisestä toisaalle. Välinpitämättömyydestä. Laiskuudesta. Useimmat meistä tiedostavat ainakin jollain tasolla, ettei Raamatusta saa juuri mitään käyttökelpoista irti. Tämä asia sivuutetaan tai takerrutaan yllä mainittujen pappien tavoin muutamaan pikkunäppärään lauseeseen, joita ääni väristen kanssavalehtelijoille toistellaan. 

Tapauskovainen valtaväestömme pystyy jostain syystä kirkkain silmin väittämään juhlivansa juutalaisten kuningasta Jeesusta laulamalla sisälle kannetun ja koristellun joulukuusen katveessa joululauluja, ja syömällä ja juomalla itsensä ähkyyn. Raamatusta maininnat joulukuusista ja Lucia-neidoista puuttuvat. Siten luulisikin viimeistään kinkkua veistellessä jonkinlaisen kysymyksen juhlan todellisesta luonteesta heräävän. Oliko kosher vaiko eikö? 

Kammottaa ajatella, että Suomen sotilasvaloja ja vihkivaloja vannotaan käsi tälläisen mielipuolisen teoksen päällä, sen kummemmin puntaroimatta mitä kirja sisältää. Pakanallisen(kin) maailmankuvan miehenä minua vaivaa vielä enemmän Raamatun tekstien käyttö hautajaisseremonian yhteydessä. 

Kaikista eniten kummastuttaa ”kansallismielinen kristinusko”. Tämän kaltaiselta makaaberilta ristisiitokselta, järkevyyden irvikuvalta, olisi syytä sivaltaa pääsuonet auki historian hämäriin vuotamaan kuiviin mitä pikimmiten. Se on ehdottoman haitallinen todelliselle kansallismieliselle aatteelle. Se aiheuttaa valtavan henkisen voimavaramme osittaista vuotoa suoraan vihollistemme käsiin. Vaikka sitä käytettäisiin muistuttamaan uskonsodista, tai jopa käymään uskonsotaa toista tai kolmatta haaraansa vastaan, se on edelleen kuin rikkaruohojen kilpailua puutarhan kuninkuudesta. Se hajauttaa rivejämme aikana, jolloin yhtenäisyys olisi tarvittua. Ja kaikki tämä turhaan, yllämainitun muinaisen hullun teoksen ja henkisen laiskuuden vuoksi.

Totuus on, että Suomi on edelleenkin syvästi pakanallinen maa. Suomalaiset ovat uskonnollisia ihmisiä ja metsä on heidän kirkkonsa. Uskonnollisuus ja henkisyys ei ole kristinuskon monopoli. Ateismi ei ole ainoa tapa vastustaa kristinuskoa, vaikka se onkin yhteiskunnallisesti hyväksytyin. Pakanauskomukset, luonnonusko, muinaisusko… maatamme vaivaa yleisesti parantumattomaksi mielletty kansanruumiissa mätäpaiseita aiheuttava tauti, joka tekee näistä muinaisista ja järkevistä henkisistä ja maailmankatsomuksellisista asioista typeryyttä tai haihattelua. 

Todellisen suomalaisen henkisyyden ei tarvitse olla hankalaa, typerää, muinaista tai turhaa. Se voi olla helppoa, järkevää, hyödyllistä ja tässä ajassa tapahtuvaa. Kristinusko on moderneine kieroutuneisuuksineenkin riittävän lähellä henkistä alkuperäänsä ollakseen Suomelle haitallinen. Emme me tarvitse kristinuskoa mihinkään. Se taas tarvitsee meitä, kukkaroitamme ja vertamme pysyäkseen hengissä, ja ruokkiakseen vastavuoroisesti vihollistamme. 

Rakennuksia nimetään muinaisten jumaluuksien mukaan ja suuryrityksiä nimetään mytologiamme mukaan, Lemminkäinen, Sampo, Ilmarinen, muutamia mainitakseni. Valtakunnastamme löytyy 23 Kullervonkatua, Sammonkatuja ja Sammonteitä yhteensä 70. Tiemme ja polkumme ovat yleensä nimetty luonnonaihein. Jeesuksella ei ole jalansijaa kaduillamme – edes osoitteissa, saati kansamme hengessä. 

Kansamme kuvailee luontokokemustaan haltioituneena*** pyhäksi, ja tätä ei käy kirkonmiestenkään kieltäminen. Papit ovat ymmärtäneet asemansa ja pohjansa haurauden ja ovat koittaneet astua niin kauas kuin suinkin uskaltavat kirjansa mielettömyyksistä kohti suomalaista oikeaa uskoa. Juhannuskoivuja seurakuntatalossa todistaneena (puhumattakaan edellämainituista joulukuusista) en voi jäädä varmistumatta tästä asiasta. 

Kaikki tämä, vaikka jumaluuskäsitykset ovatkin kristinuskossa kaukana luonnon jumaluudesta. Kristinuskon Jumala on verenhimoinen, kateellinen ja itsekäs. Vaikka evankelisluterilainen kirkko esiintyykin kaikkien kaverina ja luonnonystävänä, on hyvä miettiä johtuuko esimerkiksi suomalaisten oman kirkon joten kuten kasassa pysyvä luontoyhteys mistään kristinuskon opista, vai olisiko sitä sittenkin kirjoitettu muinaiseen vereemme jo vuosituhansien ajan ennen kristinuskon tuomaa henkistä taantumusta ja synnin ahdistusta. 

Suomen kirkko ei ole luonnonläheinen kristinuskon vuoksi, vaan siitä huolimatta. Vaikuttaisi ehkä sittenkin siltä, että pohjimmiltaan Suomi ei ole kristillinen maa. Miksi se olisi sitä edes pinnallisesti? 

* En tahdo kritisoida hengen tai sielun paloa tai johdatusta itsessään, vaan kiinnittää huomiota kuumeisesti ”järjen pohjalta” toimivan yhteiskuntamme ja Raamattua pyhänä kirjana pitävän yhteiskuntamme ristiriitaan. 

** Siinäpä henkinen kuperkeikka ajattelijoille ja verorahojen jakajille! 

*** Jälleen henkisellä sanalla pohja luonnonuskossa, esimerkkinä Vedenhaltija.

Lukijan mielipiteet ovat Partisaanin lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita Partisaanin toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen julkaisun yleiseen sähköpostiin.