Maamme poliittisessa keskustelussa, kouluopetuksessa ja yliopistojen tutkimuksissa ei puhuta juuri mitään amerikkalaisesta neokonservatismista, vaikka sen ideologia on hallinnut läntisen pallonpuoliskon kansainvälistä politiikkaa suvereenisti viimeistään George W. Bushin ensimmäisestä presidenttikaudesta 2001 lähtien. Vaikenemisen ja tietämättömyyden kulttuurin voi todistaa helposti suomenkielisellä Google-haulla, joka antaa aiheesta vain kuutisen sivua linkkejä, joista suurin osa ei sisällä mitään relevanttia tietoa neokonsevatismista. Wikipedia-artikkelia lukuun ottamatta käsitettä neokonservatismi toistetaan kirjoituksissa pelkkänä sisällöllisesti tyhjänä iskusanana.
Tämä artikkeli pyrkii tuomaan valoa maassamme varsin vähän tunnetun liikkeen historiaan ja ideologiaan paljastaen samalla, miksi valtamedia on haluton nostamaan aihetta esille. Neokonservatismin taustan setviminen ei vielä riitä, vaan sitä on syytä tarkastella myös tämän päivän näkökulmasta, koska sen vaikutus Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan ja sitä kautta Ukrainan sotaan on ollut huomattava. Tasapainottava faktatieto on tarpeen, sillä maailmanpoliittisissa kysymyksissä maamme valtamediat ovat nojautuneet enimmäkseen vain Ulkopoliittisen instituutin asiantuntijoihin, vaikka politisoitunutta tutkimuslaitosta voi perustellusti pitää amerikkalaisen neokonservatismin sanansaattajana eikä Suomen intressien ajajana.
Lännen eliitissä on erilaisia ideologisia painotuksia ja niiden sisällä tapahtuu jatkuvasti pieniä vallanvaihdoksia, mutta aina siten, etteivät ne uhkaa modernin liberaalidemokratian eli manageriaalisen järjestelmän perustuksia. Yhdysvalloissa neokonservatiivit ovat hallinneet maan ulkopolitiikkaa entistä enemmän vuosituhannen vaihteen jälkeen, mutta hekin ovat ajoittain joutuneet hidastamaan marssiaan, viimeksi presidentti Donald Trumpin kaudella 2017–2021. Trumpin nimityspolitiikan vuoksi neokonservatismin universaali lähetystehtävä amerikkalaistyyppisen elämäntavan, ”värivallankumousten” ja liberaalidemokratian levittämiseksi jokaiseen maailmankolkkaan hidastui merkittävästi. Mistään varsinaisesta takapakista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä neokonservatiivit saivat hallintoon oman kovan linjan sotahaukkansa Trumpin nimittäessä John Boltonin kansallisen turvallisuuden neuvonantajakseen. Neokonservatiivisen sotapuolueen harmiksi Bolton ehti toimia virassaan vain alle kaksi vuotta ennen kuin Trump erotti hänet, koska tämä oli haluton neuvottelemaan Yhdysvaltain vihollismaiden kanssa.
Ollaanpa käsitteestä syvä valtio sitten mitä mieltä tahansa, tosiasia joka tapauksessa on, että Yhdysvaltain Itärannikon pysyvä valtakerros teki kaikkensa, ettei ”oranssimiehen” kaltainen arvaamaton ulkopuolinen peluri päässyt toiselle presidenttikaudelle. Demokraatti Joe Bidenin vaalivoitto syksyn 2020 kyseenalaisissa presidentinvaaleissa varmistikin vanhaan liberaaliin eliittiin kuuluvien neokonservatiivien paluun maan ulkopolitiikan eturintamaan. Tällä oli välittömät vaikutuksensa Yhdysvaltojen suhteeseen Venäjän ja Kiinaan, joille presidentti Biden kabinettinsa ohjaamana teki vaivoin peitellyt sodanjulistukset heti kautensa alussa. Yhdysvaltain paluu ”perinteiseen” ulkopoliittiseen linjaan on huomionarvoista, koska etnisestä kaunasta kumpuavasta historiallisesta Venäjä-vihastaan tunnetuilla neokonservatiiveilla on ollut merkittävä rooli Ukrainan vallanvaihdoksissa, maan sotaan valmistamisessa ja rauhanneuvottelujen torppaamisessa. Jotta tämä linja jatkuisi Washingtonin vanha globalistieliitti käyttää kaikkia likaisia temppuja, ettei Trump pääsisi juhlimaan voittoa vuoden 2024 presidentinvaaleissa.
Ideologian juuret amerikanismissa
Neokonservatismin ideologiasta ja historiasta löytyy jonkun verran kriittistä akateemista kirjallisuutta tunnetuimpina Peter Steinfelsin The Neoconservatives: The Origins of a Movement (2013), Jean-François Droletin American Neoconservatism: The Politics and Culture of a Reactionary Idealism (2014) ja Murray Friedmanin The Neoconservative Revolution: Jewish Intellectuals and the Shaping of Public Policy (2005). Vastaavasti puolustuskirjallisuudesta kuuluisin lienee liikkeen yhden keskeisimmän ideologin Irving Kristolin teos Neo-conservatism: The Autobiography of an Idea (1999). Pelkkään suomenkieliseen Internettiin turvautuville tietoaines jää näihin kirjoihin verrattuna perin vaatimattomaksi, mutta ei sentään aivan olemattomaksi. Arvokkaana suomalaisena kirjallisena lähteenä on puolestaan toiminut historian dosentti Markku Ruotsilan tutkimus Sydänmaiden kapina – Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu (Gaudeamus, 2018), jonka luku ”Neokonservatismi – vasemmistolaisia tungettelijoita?” lienee tähän mennessä paras ja perusteellisin yleisesitys aiheesta suomeksi.
Neokonservatismia käsitteleviä englanninkielisiä Internet-artikkeleita löytyy jo runsaasti, mutta Googlen peukaloitujen algortimien vuoksi myötämieliset kirjoitukset saavat paljon enemmän näkyvyyttä kuin kriittiset. Yllättävää kyllä, niin sanottua virallista totuutta edustava verkon tietosanakirja Wikipedia, huolimatta sen päivystävistä vasemmistoliberaaleista portinvartijoista, paljastaa liikkeen maailmankatsomuksesta paljon sellaista, josta maamme politologit puhuisivat ääneen vaivaantuneina. Tosin Wikipedian suomenkielisessä artikkelissa käytetään termiä uuskonservatismi, mikä on monimerkityksellisen tulkintansa vuoksi harhaanjohtava nimitys. Sen sijaan tässä artikkelissa käytetty spesifi käsite neokonservatismi viittaa täsmälleen liikettä nykyään määrittävään Kagan-kulttiin, jonka taustalla vaikuttaa neokonservatiivien tämänhetkinen pääideologi Robert Kagan.
Markku Ruotsilan mukaan varsinkin Euroopassa neokonservatismi sekoitetaan uuskonservatismiin (New Conservatism), joka vaikutti Yhdysvaltain politiikassa 1950-luvulta 1980-luvulle asti [1]. Republikaanipuolueen sisäisenä kapinana syntynyt liike ryhmittyi vuonna 1955 perustetun National Review ‑lehden ympärille. Sen ensimmäinen päätoimittaja William F. Buckley Jr. pyrki legitimoimaan konservatismin intellektuaalisena liikkeenä, jonka maailmankatsomus saisi ansaitun aseman julkisessa keskustelussa. Tässä hän tavallaan onnistuikin, mutta hintana oli keskeisen paleokonservatiivisen ajattelijan Samuel T. Francisin mukaan se, että republikaanipuolueen edustama konservatismi vesitti kaikki keskeiset periaatteensa ollakseen mieliksi vasemmistolle. Tämä ei ole yllättävää, sillä olivathan monet liikkeen keskeiset ideologit entisiä kommunisteja kuten juutalaistaustainen fuusionismin teoretisoija Frank Meyer ja National Review’n toimituskuntaan kuulunut entinen trotskilaispuolueen pääideologi James Burnham. Ruotsila toteaa kirjassaan, että vaikka Buckley Jr. oli itse katolilainen, niin suurin osa National Review’n toimituskunnasta oli maallistuneita juutalaisia ja entisiä kommunisteja kuten uskontososiologian uranuurtaja Will Herberg [2]. Tässä mielessä neokonservatiivit olivat uuskonservatiivien sukulaissieluja republikaanipuolueen sisällä, varsinkin kun molemmilla fraktioilla oli vahva kytkös trotskilaisuuteen. Tämä näkyi myös konkreettisesti siinä, että uuskonservatiivien ajama ehdoton vyörytyspolitiikka ja vapautuspolitiikka tähtäsi kertakaikkiseen Neuvostoliiton tuhoamiseen. Tätä samaa totaalista universalistista ”vapautuspolitiikkaa” ovat neokonservatiivit harjoittaneet puolestaan Lähi-idässä, Afganistanissa, Serbiassa ja Ukrainassa.
Neokonservatismin poliittisen päätavoitteen on kuvannut selkeimmin liikkeen kummisetä Irving Kristol, jonka mukaan
neokonservatismin historiallinen tehtävä ja poliittinen tarkoitus näyttäisi olevan tämä: muuttaa republikaanipuolue ja amerikkalainen konservatismi yleensä vastoin heidän tahtoaan uudenlaiseksi konservatiiviseksi politiikaksi, joka soveltuu modernin demokratian hallitsemiseen. (“The Neoconservative Persuasion,” Weekly Standard, 25.8. 2003)
Neokonservatismia yhtenä monista juutalaisista mullistusliikkeinä tutkinut psykologian emeritusprofessori Kevin MacDonald katsoo Vdare.comin artikkelissaan ”Thinking About Neoconservatism”, että nykyaikainen neokonservatismi sopii hyvin juutalaisen älyllisen ja poliittisen aktivismin yleiseen malliin. Hänen mukaansa on selvää, että neokonservatiivien ulkopolitiikka sopii täysin juutalaisten etujen hyväksyttäviin versioihin, mutta se liittyy luultavasti vain heikosti USA:n yleisiin etuihin. Siksi he suhtautuvat kielteisesti eristäytymiseen ja puolueettomuuteen ulkopolitiikassa ja päin vastoin suosivat Yhdysvaltojen puuttumista eri maiden asioihin mikäli ne eivät noudata liberaalidemokratian ja ”vapaakaupan” yksipuolisia sääntöjä. Neokonservatiivit vastustavat myös perinteisen amerikkalaisen konservatiivisuuden olennaisten piirteiden esiin tuomista. Esimerkiksi heidän asenteensa sellaisissa asioissa kuin maahanmuutto eroavat jyrkästi perinteisten valtavirran konservatiivien asenteista – mutta muistuttavat läheisesti laajemman Amerikan juutalaisyhteisön yleisiä asenteita.
Toisin kuin monissa muissa kilpailevissa ideologioissa, neokonservatismissa ei ole koskaan pyritty järjestäytymään poliittiseksi puolueeksi, vaan se on Ruotsilan mukaan toiminut korostuneen älyllistä keskustelua käyneenä ryhmänä mm. yliopiston ja mediaeliitin sisällä. Se on siis eräänlainen eliitti eliitin sisällä, joka pyrkii hallitsemaan yhteiskunnallista keskustelua valtiollisissa instituutioissa, molemmissa valtapuolueissa, tiedotusvälineissä ja yliopistoissa. Jo liikkeen varhaisessa vaiheessa Kristol ja Midge Decterin aviomies Norman Podhorenz markkinoivat käsitteen ”uusi luokka” (New Class), jolla he viittaavat näihin eliitteihin kuuluvia mukaan lukien he itse [3].
Vdare.comin jutussaan MacDonald pitää muiden tapaan neokonservatismin ideologisena oppi-isänä Yhdysvaltoihin muuttanutta saksanjuutalaista filosofia Leo Straussia (1899−1973). Platonista ammentanut Strauss erosi kuitenkin mestaristaan siinä, että hän katsoi poliittisille johtajille olevan tärkeää, etteivät he pidä moraalisuutta todellisuudessa ilmenevänä asiana. Platon sen sijaan vaati johtajilta vallan houkutuksista pidättäytymistä ja siksi korkeaa moraalia. Vastaavasti Straussin kriteerinä johtajille pitäisi olla suurempi älyllinen kyvykkyys tai muodollisen koulutuksen ”meritokraattisuus” suhteessa ”sivistymättömään” massaan, mikä puolestaan antaa oikeuden hallita tavallista kansaa. Tällainen ajattelu on MacDonaldin mukaan vierasta amerikkalaiselle demokratialle, koska aristokraattisen hallinnon hyväksyminen merkitsisi anglosaksististen maan isien vaalimien keskeisten periaatteiden hylkäämistä. Yksityiselämässään etnosentrinen Strauss suosi poliittista aristokratiaa, koska näki sen olevan yhteensopiva juutalaisten etujen kanssa.
Vaikka Strauss ja häntä seuranneet muut neokonservatiivit ovat väittäneet olevansa yksinkertaisesti ”konservatiiveja”, heidän tavoitteissaan ei ole juuri mitään konservatiivista. On kyllä totta, että neokonservatiiveja pidetään kulttuuri- ja moraalikäsityksiltään konservatiivisina, koska he asettuivat 1960- ja 70-lukujen äärivasemmistolaista vastakulttuuria ja kulttuuriradikalismia vastaan. Julkisissa puheenvuoroissaan he ovat kyseenalaistaneet arvorelativismin, monikulttuurin (tilalle he tarjoavat ranskalaistyyppistä assimilaatiopolitiikkaa) ja postmodernismin. He ovat takavuosikymmeninä taistelleet myös taiteen ja tieteen politisoitumista vastaan tuomiten samalla vapaasti levitettävän pornografian. Nämä ovat kuitenkin olleet retorisia keinoja saada republikaanipuolueen aidosti konservatiiviset kannattajat puolelleen. Käytännön politiikkaa on kuitenkin todistanut, että neokonservatiivit ovat lähempänä demokraattien vasemmistoliberaaleja kuin republikaanipuolueen perinteisiä konservatiiveja.
2000-luvulle tultaessa liikkeen trotskilaiset vasemmistojuuret ovat päässeet enemmän pinnalle, mikä synnytti republikaanipuolueen sisällä taistelun universalististen neokonservatiivien ja globalismia vastustavien paleokonservatiivien välillä. Republikaanipuolueessa neokonservatiivien yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi onkin tullut paleokonservatiivien savustaminen ulos puolueesta, jossa he onnistuivat Bush nuoremman hallinnon aikana menestyksellisesti. 2010-luvulla neokonservatiivien uudeksi uhaksi nousi Donald Trump kannattajineen. Tuolloin Irving Kristolista tuli neokonservatiivinen ikoni Trumpin vastaisessa kampanjoinnissa jopa niin, että valtavirran liberaalit eli vasemmistolaiset kiittelivät häntä.
Irivig Kristol on esittänyt normaalien perheiden, perinteisten moraaliarvojen ja uskonnollisuuden kuuluvan vakaaseen yhteiskuntaan, mutta viimeistään 2010-luvulle tultaessa neokonservatiivit ovat syleilleet täysin rinnoin myös ”sateenkaariperheitä” ja lgbt-agendaa. Esimerkkejä on lukuisia, tunnetuimpana sotahaukka Dick Cheney, joka antoi vuonna 2018 tukensa oksymoronina pidetylle homoavioliitolle. Neokonservatismin näkyväksi julkisivuksi asetetun ei-juutalaisen Cheneyn ja hänen perässähiihtäjiensä arvoliberaalit ulostulot kertovat kaksoisstrategiasta, jota harjoitetaan niin neokonservatismissa kuin muussakin juutalaisten hallitsemassa politiikassa. Kevin MacDonaldin tunnetuimmassa tutkimuksessa The Culture of Critique (2002) tämä kaksilla vankkureilla ratsastaminen tuodaan esiin lukuisin esimerkein ja lähtein [4]. Neokonservatiiveista hän on kirjoittanut lisäksi erillisen verkostakin löytyvän tutkimusartikkelin Understanding Jewish Influence III: Neoconservatism as a Jewish Movement.
Suomalaisen Wikipedian uuskonservatismi-artikkelissa neokonservatiivien jesuiittamainen tarkoitus pyhittää keinot ‑moraali tuodaan hämmästyttävän avoimesti esiin. Esimerkiksi artikkelin mukaan johtavat neokonservatiivit eivät ole juuri lainkaan uskonnollisia, mutta he pönkittävät silti epähistoriallista ”juutalais-kristillistä” yhtenäiskulttuuria sen tuoman hyödyn vuoksi esimerkiksi Israel-politiikassaan. Toisin kuin minimivaltiota kannattavat talousliberaalit ja libertaarit, neokonservatiivit haluavat valtion tukevan valtavirran uskontoja. Wikipedian mukaan:
He [neokonservatiivit] uskovat myös siihen, että säilyttääkseen Amerikan oikeanlaisena, muun maailman on estettävä luisumasta sellaisten valtioiden käsiin, jotka olivat eri mieltä uuskonservatiivien uniikeista amerikkalaisista arvoista, joita he pitävät universaaleina.
Neokonservatiivit ovatkin hyödyntäneet taitavasti presidentti Ronald Reaganin kaudella 1980-luvulla vahvistunutta kristillistä oikeistoa, jonka eksentrisesti teologisoitu politiikka perustuu kristilliseen sionismiin. Siinä nykyinen Israel nähdään tulevien lopun ajan ennustusten päänäyttämönä ja sen juutalaisia asukkaita Jumalan valittuna silmäteränä. Vastaavasti Yhdysvaltoja pidetään tässä manikealaisessa näytelmässä oikean uskon viimeisenä linnakkeena muun maailman pimeyden voimia vastaan.
Neokonservatiivien suosiman amerikanismin kehitykselle on pedattu tietä jo 1600-luvulta lähtien, sillä politiikan tutkimuksen professori Tomislav Sunić sanoo kirjassaan Homo Americanus: Child of the Postmodern Age (2007) amerikkalaisuuden idean perustuvan kalvinistien ja Uuden Englannin puritaanisten lahkojen (mm. kveekarit, ranterit ja diggerit) hypermoralismiin ja juutalaisten jyrkälle lakiajattelulle [5]. Tätä asiaa on syytä tarkastella tarkemmin, sillä se avaa historiallisesti niitä aatteellisia ja kulttuurisia teemoja, joita neokonservatiivit haluavat nostaa esiin amerikanismia ajavassa politiikassaan.
Kun puritanismi joutui valistuksen ja edistysuskoisen maallistumisen vaikutuksen alaiseksi, Jumalaa pelkäävä oppi kadotti merkityksensä ja tilalle astui 1900-luvulla sekulaari ihmisoikeususkon ilosanoma. Amerikkalaista kulttuuria tarkastelemalla voi kuitenkin löytää vaivatta edelleen sen puritaanis-kalvinistiset ja juutalaiset juuret. Näitä juuria neokonservatiivit haluavat vahvistaa mitään häpeämättömän estottomasti.
Varhaisten puritaanien juutalaisilta omaksuma uskonnollisen elämän rationalisointi perustuu Mooseksen ja Talmudin lakien ehdottoman kirjaimelliseen luonteeseen. Talmudilaisen lain henki vaikuttaa puolestaan amerikkalaisessa legalismissa ja niin kutsutussa oikeusvaltioperiaatteessa. Myöhemmin esoteerisesta valistuksesta innoituksensa saanut moderni vapaamuurarius seurasi puritaanien heprealaisia jalanjälkiä: liikkeessä vaikutti todistetusti huomattava joukko vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka olivat laatimassa Yhdysvaltain perustuslakia [6].
Oli odotettua, että Amerikka otti erityisellä ilolla vastaan puritaanien Vanhasta Testamentista johdetun idean yksilön ja kansakunnan itsensä korottamisesta. Tämä näkyy myös tämän päivän neokonservatiivien lietsomassa jyrkässä ulkopoliittisessa moralismissa, joka ei juuri eroa puritaanien suvaitsemattomuudesta ja fanatismista, jolla on Sunićin mukaan paljon yhteistä varhaisten muslimien kanssa [7]. Yhdysvaltojen poliittisen eliitin pakkomielle mustavalkoiseen hypermoralismiin onkin helposti yhdistettävissä kansalaisia kiihottavaan sodanlietsontaan (”ihmisoikeuksia on loukattu!”) samalla kun se toimii toisaalla välineenä maailmanrauhasta saarnaamiselle. Ei ole yllättävää, että juuri neokonservatiiviset poliitikot kuten Afganistanin ja Irakin perusteettomista hyökkäyksistä Bush nuoremman presidenttikaudella vastannut ulkoministeri Donald Rumsfeld vetosi amerikkalaisiin, jotta ”joukkotuhoaseita hallussaan pitävä pahan akseli” saataisiin eliminoitua.
Sunić väittää kirjassaan myös kalvinismin kokeneen moraalisen kliimaksinsa Amerikassa. Perusteluna on, että Jean Calvinin opetukset sopivat täydellisesti kapitalismin varhaiseen kehitykseen ja myöhemmin myös valistuksen aikaan vahvistaen talousliberaalia uskoa progressiivisessa ideologiassa. Katolilaisuuteen ja luterilaisuuteen verrattuna kalvinismi riisui kristillisyydestä transsendentin ja pyhän, jolloin kristinuskon sanoma voitiin rajoittaa vain hyvän käytöksen eettisiin perussääntöihin [8].
Kalvinistisen teologian idea predestinaatiosta palveli Amerikan varhaisia perustajaisiä perustana heidän omahyväisesti tulkitsemalleen demokratialle. Kaikista uskontokunnista kalvinismi oli Sunićin mukaan lähiten juutalaisuutta ja monet asiantuntijat väittävät Yhdysvaltojen olemassaolon olevan paljosta velkaa juutalaisille. Itse asiassa jo varhain Amerikan perustajaisät, pioneerit ja poliitikot samaistivat itsensä raamatullisiin juutalaisiin, jotka pääsivät Jumalan lupaamaan Kanaaninmaahan eli nykyiseen Israeliin. Maan isille uusi manner, Pohjois-Amerikka, on Sunićin katsannossa ”luvattu maa”, jonne hurskaat saapuivat ruton ja uskonvainojen riivaamasta Euroopasta [9].
Vastoin klassisia juutalaiskriittisiä argumentteja, heprealaisuuden vahva vaikutus Amerikassa ei johdu ainoastaan juutalaisista, vaan se on myös looginen seuraus kristityn valtaenemmistön älyllisestä laiskuudesta ottaa annettuna judaismin vanhatestamentilliset perusmyytit, jotka ovat tihkuneet läpi vuosisatojen Euroopassa ja Amerikan eri kirkkokunnissa. Ranskan juutalainen EU-poliitikko ja kirjailija Jacques Attali onkin todennut ylpeästi, että ”Amerikan juutalaiset eturintamassa osallistuivat amerikkalaisen kapitalismin syntymiseen ja koko maailman amerikkalaistamiseen” [10].
Kirjassaan Sunić tiivistää neokonservatiivien universalistisen viestin sanomalla, että ”Amerikka on määritelmänsä mukaisesti globalisoidun Israelin laajennettu versio, joka ei ole varattu vain yhdelle määrätylle heimolle” [11]. Kaikesta universalismista huolimatta Israelilla on erityisasema Amerikassa tai pikemminkin neokonservatiivien hellimässä amerikanismissa. Ensinnäkin Amerikan ylisuojelevalla asenteella Israelin valtiota kohtaan on hyvin vähän tekemistä Yhdysvaltain geopoliittisen turvallisuuden kanssa. Pikemminkin Israel on arkkityyppi ja vastaanotin näennäishengelliselle amerikkalaiselle ideologialle ja sen puritaanisille perustajaisille. Siksi Israelin täytyy Sunić mukaan toimia Amerikan demokratian yliminänä [12].
On selvää, että Yhdysvalloilla ei ole juuri mitään geopoliittista hyötyä Israelin tukemisessa. Israel on enemmän velvoite kuin voimavara Amerikalle. Ulkopoliittisesti Israelista on vain haittaa Amerikalle semminkin kun sen maa-alue on kooltaan yhtä suuri kuin Suomen Uusimaa, ja jota piirittää joukko vihamielisiä maita ulkopuolelta [13]. Samalla USA joutuu Israelia puolustaessaan riitoihin ja sotiin maiden kanssa, jolla sillä ei ole ollut historiallisesti aiemmin mitään kiistoja. Oma lukunsa on valtava aseapu ja miljardit verodollarit, joita on upotettu Lähi-itään juutalaisen ylivallan pönkittämiseksi. Myös holokaustiuskolla on ollut oma roolinsa neokonservatiivien Israel-politiikassa. Kaiken suhteettoman vaikutusvallan keskellä paranoidista uhriasemasta sikiävä identiteetti ulottuu toista maailmansotaa kauemmaksi, mikä selittää neokonservatiivien historiallisen kostonhimon Venäjää ja ylipäätään Itä-Eurooppaa kohtaan yhä tänään.
Neokonservatiivien kädenjälki ei näy vahvana vain Lähi-idässä, vaan heidän haukan katseensa suuntaa kaikkialle, missä Yhdysvaltojen universalismin taakse kätketyt imperialistiset intressit ovat kyseessä. Amerikkalaisen demokratian käsite transmodernissa kontekstissa on tehty kaikesta aseista riisuvaksi: Yhdysvaltojen demokratiaan ja rauhaan pyrkimisen vastustamisen täytyy olla mielipuolten toimintaa kuten Irving Kristol näyttää ajatelleen. Tällaisesta asenteesta käsin on Sunićin mielestä helppo ymmärtää, miksi Amerikka on innokas luennoimaan muille maailmanpoliittisissa kysymyksissä ja miksi se on kyennyt soluttamaan kulttuurisen hegemoniansa lähes kaikkialle maailmaan. Kristol katsoo, että Amerikan tehtävänä maailmassa on olla ”poikkeuksellinen kansakunta, joka perustuu universaaliin periaatteeseen, jota Lincoln kutsui ’abstraktiksi totuudeksi’, ja joka soveltuu kaikkiin ihmisiin kaikkina aikoina” [14]. Tätä neokonservatiivien ajamaa ”totuutta” ollaan valmiita levittämään Ýhdysvaltoihin uppiniskaisesti suhtautuviin valtioihin ja ”diktatuureihin” joko ulkoapäin sotilaallisesti tai edistämällä poliittisen opposition ”värivallankumouksia”.
Neokonservatismin poliittis-ideologinen ydin näkyy ennen kaikkea ulkopolitiikassa. Esimerkiksi Bush nuoremman hallinnossa vaikuttaneiden neokonservatiivien Dick Cheneyn, Donald Rumsfeldin ja Paul Wolfowitzin tavoitteena oli ajatushautomo Project for the New American Centuryn ‑hankkeessa pitää Yhdysvallat maailman sotilaallisesti vahvimpana maana. He vaativat Yhdysvalloilta aktiivisia toimia, tarvittaessa myös sotilaallisia, jotta voidaan syrjäyttää kaikki ne hallinnot, jotka uhkaavat Yhdysvaltojen ylivertaisina pitämiä demokraattisia arvoja. Ruotsila esittää, että neokonservatiivien tekosyyksi Irakin sotaan lähtemiselle luotiin ns. kolmen T:n yhtälö, jonka mukaan terrorismi, tyrannit ja joukkotuhoaseteknologia muodostavat eksistentiaalisen uhan ”maailmanrauhalle”. Heidän toinen tavoitteensa oli levittää demokratiaa Irakiin ja muualle Lähi-itään [15].
Neokonservatiivien pitkä marssi lähihistoriassa
Toisin kuin yleisesti tunnutaan ajattelevan Michael Harrington ei ollut ensimmäinen, joka käytti termiä neokonservatiivi (1973) lähes samassa merkityksessä kuin nykyään. Ruotsilan mukaan vasemmistolainen kulttuurikriitikko Dwight Macdonald (1906−1982) käytti tuota nimeä jo toisen maailmansodan aikana [16]. Hän viittasi käsitteellä niihin sosiaalidemokraatteihin, jotka antikommunistisen totalitarisminvastaisen katsomuksensa vuoksi olivat eronneet Yhdysvaltain sosialistisesta puolueesta, koska se teki kansanrintaman hengessä yhteistyötä kommunistien kanssa. Vaikka termi ei vakiintunutkaan vielä tuolloin yleiseen käyttöön, Ruotsilan mukaan on selvää, että nuo sosiaalidemokraatit edustivat neokonservatiiveja:
Sukupolvi toisensa jälkeen entiset sosialistit olivat itse asiassa keskeisesti muokanneet Yhdysvaltain modernin oikeiston sanoman ulkoasua, tavoitteistoa, ohjelmaa ja metodeja aina sen synnystä lähtien. Vastaavasti yhtä kauan olivat perinteiset, siis ei-vasemmistolaiset konservatiivit suhtautuneet perin varauksellisesti näiden tulokkaiden läsnäoloon ja vaikutukseen [17].
Virallisen tulkinnan mukaan, jota myös suomalainen Wikipedia edustaa, termin ”neokonservatiivi” popularisoi demokraattinen sosialistiajattelija Michael Harrington, koska hän halusi mustamaalata sillä Demokraattipuolueen oikeistosiiven. Hän käytti nimitystä vuonna 1973 haukkumanimenä niille entisille liberaaleille ja sosialisteille, jotka olivat aloittaneet yhteistyön konservatiivien ja kapitalistien kanssa ja Harringtonin mukaan myyneet aatteensa ja muuttuneet ”luokkapettureiksi”. Harringtonin leimaamat Daniel Bell, Daniel Patrick Moynihan ja Irving Kristol eivät vielä tuolloin ottaneet nimitystä itse käyttöön. 1970-luvun puolivälin jälkeen näkyvimmät Demokraattipuolueen oikeistosiiven neokonservatiivit olivat jo siirtyneet republikaanien leiriin. He alkoivat käyttää itsestään avoimesti nimeä neokonservatiivi ja 1980-luvulla käsite vakiintui poliittiseen sanastoon.
Irving Kristolin johtamat ensimmäiset varsinaiset neokonservatiivit ovat Ruotsilan mielestä vasta kolmannen sukupolven neokonservatiiveja liikkeen pitkässä jatkumossa. He olivat opiskelleet 1930- ja 1940-luvulla, kun Meyer, Burnham ja muut entiset kommunistit olivat loikanneet osaksi uuskonservatiivista liikettä ja kehitelleet fuusionismin teorian ja käytännön [18]. Eräät tutkijat ovat pitäneet Demokraattipuolueen senaattori Henry M. Jacksonin (1912−1983) 1950-luvulla ajamaa interventionistista ulkopolitiikkaa ensimmäisenä puhdasoppisena neokonservatismina. Hän vaati sotilasmenojen kasvattamista ja joustamattoman ankaraa linjaa Neuvostoliittoa vastaan, minkä sanotaan johtuneen ainakin osittain aseteollisuuden, etenkin Boening-yhtiön antamasta taloudellisesta tuesta. Jaksonin poliittiseen filosofiaan ja asenteisiin vaikutti suuresti neokonservatiiviset ajattelijat Paul Wolfowitz ja Richard Perle, jotka toimivat jo varhain hänen avustajinaan. Ehdottomana sionistina tunnetun Jacksonin vaikutus transatlanttisen ”uuden maailmanjärjestyksen” idean kehittymiselle oli niin suuri, että hänen kunniakseen perustettiin Iso-Britanniassa vuonna 2005 vaikutusvaltainen ajatuspaja nimeltään Henry Jackson Society.
Osa kolmannesta sukupolvesta oli Ruotsilan mukaan Irvingin kaltaisia trotskilaisia opiskelijaradikaaleja tai sosiaalidemokraattisen puolueen aktiiveja, ja heistä miltei kaikki olivat juutalaisia, pääasiassa New Yorkista kotoisin [19]. Ruotsila ei kuitenkaan anna vastausta sille, miksi trotskilaista teoreetikko Max Schactmania ihailleet ensimmäiset neokonservatiivit, joista monet kuuluivat niin sanottuihin New Yorkin intellektuelleihin, hylkäsivät sittemmin vasemmistoradikalismin. Kevin Macdonaldin vastauksen mukaan syynä oli Neuvostoliitossa noussut juutalaisvastaisuus. Älyllisen jongleerauksen kätilönä tässä muutosprosessissa toimi filosofi Sidney Hook ja Commentary-lehden päätoimittaja Elliot Cohen. Neokonservatiivista identiteettiä rakentaneet pioneerit Sidney Hook, Iriving Kristol, Norman Podhoretz, Nathan Glazer ja Seymour Martin Lipset olivat äärimmäisen huolestuneita vähäisestäkin antisemitismistä ja he olivat MacDonaldin mukaan muutoinkin kiinnostuneita kaikista asioista, jotka koskivat juutalaisia. Tämän vuoksi ei ole yllättävää, että neokonservatiivinen etujoukko oli näkyvästi mukana kaikissa aikansa merkittävässä juutalaisten aktivistiorganisaatioissa. 1960-luvulle tultaessa tämä ryhmä vieraantui entisestään perinteisestä vasemmistossa, mikä on sen jälkeen vain korostunut keskittymisenä Israeliin ja sen hyvinvointiin.
Uuden neokonservatiivisukupolven merkittävin aikakauslehti The Public Interest alkoi ilmestyä Irving Kristolin päätoimittamana 1965. Se sai alusta lähtien tuekseen Norman Podhorenzin toimittaman julkaisun Commentary, joka on sikäläisen juutalaisyhteisön edunvalvojan American Jewish Commiteen lehti. The Public Interest oli aluksi vain juutalaisten etua ajava aviisi, mutta varsin pian se alkoi saarnata neokonservatismia, mikä tarkoitti ”koko Amerikan edun ajamista” – näin juutalaisten etu saatiin intellektualisella tasolla samaistettua Amerikan etuun. Aggressiivisessa Neuvostoliiton vastaisuudessaan ja Yhdysvaltain suomettumisen pelossaan (sic) samainen tutkapari loi sittemmin järjestöt Commitee for a Democratic Majority, Commitee of the Present Danger ja Commitee for the Free World [20]. Kunkin järjestön tarkoituksena oli ylläpitää, popularisoida ja levittää poliittisille päättäjille liennytyspolitiikan vastaista sanomaa.
Oikeutettu arvostelu Amerikan sotahaukkoja kohtaan ei siis ole lähtöisin Persianlahden sodista, vaan hyökkäävää mentaliteettia on lietsottu neokonservatiivien parissa heti liikkeen ensimmäisissä ulostuloissa. Samoihin aikoihin käyty kuuden päivän sota (1967) valoi perustan neokonservatiivien ehdottomalle tuelle ”Lähi-idän ainoalle demokratialle”. Neokonservatiivien argumenteissa Israelia piti tukea varauksettomasti, koska maa oli Lähi-idässä Yhdysvaltojen ainoa liittolainen, joskin Ruotsila katsoo tuen todelliseksi syyksi neokonservatiivien enemmistön juutalaisen taustan [21].
Neljännen sukupolven eli nykyisten neokonservatiivien vaikutusvaltaisin joukko koostuu Ruotsilan katsannossa Kristolin ja hänen vaimonsa Gertrude Himmelfarbin (1922−2019), Podhorenzin ja Midge Decterin (os. Rosenthal, 1927–2022) lapsista. Nämä 1950- ja 1960-luvulla syntyneet jälkeläiset olivat ensimmäisiä neokonservatiiveja, joilla ei ollut henkilökohtaista taustaa vasemmistossa eivätkä he kokeneet nuoruuden aktivistivuosinaan kansakuntaa ravisuttanutta kulttuuriradikalismia [22]. Toisin kuin puhtaasti vasemmistotaustaiset vanhempansa nykypäivän johtavat neokonservatiivit kuten William ”Bill” Kristol ovat hyvin uskonnollisia ja kannattavat juutalaisuuden ortodoksista muotoa.
William Kristol tunnetaan parhaiten Bill Clintonin presidenttikaudella Robert Kaganin kanssa perustamastaan ajatuspajasta Project for the New American Century (PNAC), jolla oli myöhemmin merkittävä vaikutus George W. Bushin ulkopolitiikkaan. Tähän ”tutkimushankkeeseen” osallistuivat monet keskeiset poliitikot, tunnetuimpina entiset ulkoministerit Dick Cheney, Donald Rumsfeld ja jo Reaganin hallinnossa toimineet neokonservatiivit Richard Perle, Paul Wolfowitz ja John Bolton. Tätä Bushin hallinnon ydinjoukkoa tukivat innokkaasti sisäringin ulkopuoliset, mutta julkisuudessa tunnetut neokonservatiivit, etunenässä liberalismin lopullista historiallista voittoa väärin ennustanut Francis Fukuyama. Hän oli mm. allekirjoittamassa Bushille osoitetun julkisen kirjeen, jossa vaadittiin syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen Saddam Husseinin hallinnon kaatamista. Kun Bushin hallinto sitten neokonservatiivien kiihottamana eri tekosyillä (”joukkotuhoaseet” ym.) sitten hyökkäsi Irakiin se kauhistutti Fukuymaa niin, että hän teki pesäeron liikkeeseen ja julkaisu pettymyksestään kirjan After the Neocons (2006).
Fukuyaman myöhemmästä katumuksesta huolimatta hän on aina kannattanut PNAC:in periaatejulistusta, jonka mukaan ”poliittisen ja taloudellisen vapauden” ylläpitäminen maailmalla vaatii Yhdysvalloilta entistä kovempia otteita. Näistä kovista toimista käytetään neokonservatiivien jargonissa termiä ”proaktiivinen”, mikä tarkoittaa käytännössä sotilaallisista puuttumista, jotta voidaan toteuttaa mitä pikimmin regiimin vaihto maassa, joka uhkaa Yhdysvaltojen edustamia ja institutionalisoimia demokraattisia arvoja.
Tätä ”demokratian turvaamista” on viime aikojen neokonservatiiveista kannattanut äänekkäimmin Robert Kagan ja hänen vaimonsa Victoria Nuland, joka on toiminut Yhdysvaltain poliittisten asioiden aliulkoministerinä keväästä 2021 lähtien. Ruotsila ei kerro kirjassaan tämän pariskunnan toimista mitään, vaikka heitä voi pitää vaikutusvaltaisimpina neokonservatiiveina viimeisen viidentoista vuoden aikana. Nykyisille neokonservatiiveille on tyypillistä, että heillä on vaikutusvaltaa myös Demokraattipuolueen hallinnossa.
Neokonservatiivien keinot: regiimin vaihdos ja ”värivallankumoukset”
Poliittisessa valtavirrassa on viime vuosikymmeninä totuttu käsitteisiin ”regiimin vaihdos” ja ”värivallankumous”. Sen sijaan vähemmän tunnettua on se, että näiden kiertoilmausten takana ja monesti toimeenpanijana on Yhdysvaltain neokonservatiivinen lobby. Vaikka sopivien nukkehallintojen asettaminen on synnyttänyt vain kaaosta Lähi-idässä ja Kaakkois-Euroopassa ja sitä kautta myös länsimaissa loputtomien pakolaisvirtojen muodossa, Yhdysvaltojen unipolaarisia intressejä puolustava monoliittinen valtamedia on pystynyt ylläpitämään hämmästyttävän hyvin neokonservatiivista agendaa. Läntisille koulutetuille eliiteille tämä kyseenalainen retoriikka on kyetty myymään moraalisella universalismilla ja tieteen kieltä käyttämällä. Palkittu tutkiva journalisti Robert Parry esittelee verkkoartikkelissaan How Neocons Destabilized Europe (2015) minkälaisten epädemokraattisten vallanvaihdosten takana neokonservatiivit ovat vuosien varrella olleet.
Keski-Amerikka. Neokonservatiivien poliittinen vaikutusvalta tuli ensimmäistä kertaa näkyviin presidentti Ronald Reaganin presidenttikausilla 1980-luvulla. Konkreettisesti tämä näkyi siinä, että Reagan kabinettiin otettiin mukaan sellaisia vaikutusvaltaisia neokonservatiiveja kuin Elliot Abrams ja Robert Kagan. Robert Parryn mukaan he saivat leikkikentäkseen Amerikan takapihan Keski-Amerikan, kun taas suurvaltojen keskipisteenä olleet Lähi-itä ja Eurooppa jätettiin toistaiseksi poliittisille konkareille. Keski-Amerikan kysymyksissä neokonservatiivit saivat aikaa kehitellä taitojaan myöhempiä projekteja varten.
Neokonservatiivien johdolla Yhdysvallat antoi tukensa pienille Väli-Amerikan oikeisto-oligarkeille, jotka tukahduttivat väkivaltaisesti kansan enemmistönä olleiden maanviljelijöiden, työläisten ja opiskelijoiden protestiliikkeet. Vielä tänään nuo maat ovat korruptoituneiden hallintojen ja rikollisten syndikaattien hallussa, kiitos neokonservatiivien aloittaman työn. 1980-luvun verilöylyjen seurauksena oli mm. El Salvadorista ja Guatemalasta vyöryneet pakolaisaallot, joista on sittemmin tullut tuttu tavaramerkki kaikissa neokonservatiivien masinoimissa sodissa. Tuolloin Yhdysvallat joutui ottamaan vielä itse vastaan pakolaiset, mutta myöhemmin laskun ovat joutuneet maksamaan lähes yksinomaan eurooppalaiset.
Iran. Amerikan suhde shiiamuslimien vuodesta 1979 johtamaan Iraniin on riippunut aina Israelin asenteesta ja hyötynäkökohdista. Neokonservatiivien ja sionistien yhteisenä tavoitteena on ollut peluuttaa Israelin vihollisiksi katsomiaan maita toisiaan vastaan. Irakin ja Iranin välisessä sodassa Israel myi Iranille vuonna 1985 Yhdysvalloilta ostamansa ohjukset, mutta tällainen aseiden jälleenmyynti olisi tarvinnut Yhdysvaltain kongressin suostumuksen. Amerikan päässä manööveristä vastasivat neokonservatiivit Paul Wolfowitz ja Robert McFarlane, koska he näkivät Iranin tukemisen heikentävän Israelille vihamielisempää Irakia. Reaganin hallinnon pahimpana mahalaskuna pidetty Iran-Contra-skandaali nousi julkisuuteen vasta silloin kun asekaupoista saadut tulot ohjattiin Nicaraguan demokraattisesti valittua vasemmistolaista sandinistihallitusta vastaan taisteleville Contra-sisseille.
Irakin sodan jälkeen Iranista on tullut neokonservatiivien ja samalla koko Amerikan silmissä Lähi-idän suurin ”roistovaltio” yksinkertaisesti siksi, että se ydinaseohjelmallaan ja kasvavalla armeijallaan muodostaa suurimman sotilaallisen uhan Israelille. Tämä näkyy tälläkin hetkellä Israelin käymässä palestiinalaisten tuhoamissodassa Gazassa. Amerikkalaista politiikkaa vuosia perusteellisesti analysoineen thezman.comin kirjoituksessa Iranian War Drums (30.10.2023) kerrotaan tulevista neokonservatiivien aikeista Irania kohtaan:
Syy, miksi välittää tästä kaikesta on se, että ilmassa on paljon löysää puhetta sodan aloittamisesta Irania vastaan käynnissä olevan Israelin ja Hamasin välienselvittelyn vuoksi. Ilman mitään todisteita neokonservatiivit ovat tehneet Iranista syyllisen. Tässä uudessa narratiivissa [shiialainen] Iran kontrolloi [sunnilaista] Hamasia, joten Iranin on täytynyt tietää hyökkäyksestä etukäteen. Suunnitelmana on houkutella Israel hyökkäämään Gazaan, jotta Hizbollah voi hyökätä Libanonista. Tämä voi [retoriikassa] sitten johtaa siihen, että uusi Hitler palaa johtamaan arabeja Israelia vastaan.
Jotkut ihmiset katsovat, että hallinnon neokonservatiivit pitävät tätä Gazan tilannetta mahdollisuutena pyyhkiä pölyt Iranin vastaisesta sotasuunnitelmasta. Sen sijaan että varoitettaisiin Irania, tarkoitus on houkutella Irania näyttämään vihreää valoa Hizbollahille, mikä olisi tekosyy ilmahyökkäykselle Iranin laitoksia vastaan. Tämä puolestaan oikeuttaisi täyden sodan Irania vastaan ja vaatimuksen regiimin vaihdosta. Eräs asia, jonka tiedämme neokonservatiiveista on, että he eivät koskaan hylkää projektejaan, joten tässä on järkeä.
Näitä ”projekteja” ei olisi ilman neokonservatiivien 1990-luvulla rakentamaa infrastruktuuria, joihin kuuluvat isojen taustavaikuttajien rahoittamat ajatushautomot ja tiedotusvälineet. He ovat hyötyneet myös ajatushautomoille lahjoituksia antaneista sotateollisuusurakoitsijoista ja valtion rahoittamista operaatioista. Jälkimmäistä lajia edustaa neokonservatiivi Carl Gershmanin johtama National Endowment for Democracy, jonka edistämä ”maailmanlaajuinen demokratia” ei ole kriitikoiden mukaan muuta kuin USA:n väline regiimin vaihtamisille.
Persianlahden sota. Uutta poliittista puhtia neokonservatiivit saivat voiman tunnossaan olleen Yhdysvaltain armeijan voittoisasta Persianlahden sodasta 1990–1991. Kirjoituksessaan journalisti-tutkija Parry on sitä mieltä, monet amerikkalaiset alkoivat pitää sotaa hauskana videopelinä, jossa vihollisen joukot tuhotaan kivuttomasti kaukaa ylivertaisella tekniikalla.
Samoihin aikoihin tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen kanssa syntyi usko siitä, että Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivalta on vertaansa vailla, mikä puolestaan nosti esiin neokonservatiivien vaatimuksen, että tästedes diplomatia ei ole muuta kuin Amerikan esittämää yksipuolista sanelua ja uhkavaatimusta. Lähi-idässä tämän näkemyksen jakoi Israelin kovan linjan kannattajat, jotka olivat kyllästyneet neuvottelemaan palestiinalaisten ja muiden arabien kanssa.
Israel. Neokonservatiivien kansainvälisessä politiikassa keskusteleva neuvottelu hylätään ja se korvataan hallinnon vaihdolla missä tahansa maassa, joka ei noudata Amerikan toivomaa linjaa. Tämä strategia muotoiltiin vuonna 1996, kun joukko amerikkalaisia uuskonservatiiveja, etunenässä Richard Perle ja Douglas Feith, menivät auttamaan Benjamin Netanyahun kampanjaa Israelissa. He laativat yhdessä strategia-asiakirjan nimeltä ”A Clean Break: A New Strategy for Securing the Realm”.
Asiakirjassa Irak oli neokonservatiivien iskulistalla ensimmäisenä, mutta seuraavaksi tulevat Syyria ja Iran. Pääajatuksena on, että kun palestiinalaisia ja Hizbollahia avustavat hallinnot on poistettu tai neutraloitu, Israel voisi sanella rauhanehdot palestiinalaisille, joilla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se mikä on jätetty pöydälle.
Irak. Vuonna 1998 Robert Kaganin ja William Kristolin perustamassa neokonservatiivien projektissa New American Century vaadittiin Yhdysvaltoja hyökkäämään Irakiin, mutta Demokraattipresidentti Bill Clinton piti sitä liian radikaalina keinona. Tilanne kuitenkin muuttui, kun presidentti George W. Bush astui virkaan ja 9/11-iskut kauhistuttivat ja raivostuttivat amerikkalaisia. Yhtäkkiä neokonservatiiveilla oli ylipäällikkö, joka oli samaa mieltä tarpeesta eliminoida Irakin Saddam Hussein. Amerikkalaiset saatiin mediakampanjalla vakuutettua helposti, vaikka Irakilla ja Husseinilla ei ollut mitään tekemistä 9⁄11:n kanssa. Odotukset Irakin hallinnon uudelleen organisoinnista kuitenkin epäonnistuivat.
Yksikään fiaskoa edistänyt taho ei saanut rangaistusta laittomasta hyökkäyksestä kuin eivät myöskään ne, jotka vastuuttomuudessaan edistivät näin ylimielistä suunnitelmaa. Sanktioiden sijaan Irakin sodan kannattajat – uuskonservatiivit ja heidän kanssarikolliset liberaalit sotahaukat – vain vahvistivat valtaansa Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ja suurissa uutismedioissa. Esimerkiksi New York Timesissa, Washington Postissa, Brookings instituutissa ja American Enterprise instituutissa ”regiimin vaihdos” ‑agenda on vain jatkanut voittokulkuaan. Maineikkaan Foreign Policy ‑lehden kolumnisti ja Harvardin professori Stephen M. Walt onkin sanonut kuvaavasti, että ”neokonservatiivina oleminen tarkoittaa, ettei sinun tarvitse koskaan pyytää anteeksi”.
Edes Irakin sodan vastustaja Barack Obaman valinta presidentiksi vuonna 2008 ei muuttanut tätä yleistä dynamiikkaa. Sen sijaan, että Obama olisi vastustanut neokonservatiivista ulkopolitiikkaa, hän kumarsi sille pitämällä viroissaan presidentti Bushin kansallisen turvallisuusryhmän avainhenkilöt kuten puolustusministeri Robert Gatesin ja kenraali David Petraeuksen. Lisäksi hän palkkasi hallintoonsa sotahaukkoina tunnettuja demokraatteja, tunnetuinpana senaattori Hillary Clintonin, josta tuli ulkoministeri ja Samantha Powerin, joka pääsi kansallisen turvallisuusneuvoston jäseneksi.
Pakkomielle ”regiimin vaihto” ‑politiikkaan ei ainoastaan selviytynyt Irakin katastrofista – se suorastaan kukoisti. Aina kun ilmaantuu jokin vaikea ulkopoliittinen ongelma ratkaisuksi tarjotaan edelleen ”hallinnon vaihdosta”, johon kuuluu tavallisesti kohteena olevan kansanjohtajan demonisointi, ”demokraattisen opposition” tukeminen ja sotilaallisen väliintulon kutsuminen.
Libya. Vuonna 2011 ulkoministeri Hillary Clinton ja kansallisen turvallisuusneuvoston apulainen Power suostuttelivat Obaman liittymään joidenkin sotaa edistävien eurooppalaisten johtajien kanssa rintamaan, joka tekisi ”hallinnon muutoksen” Libyassa. Tekosyynä oli Muammar Gaddafin hallinnon hyökkäys maan itäosien kapinallisia vastaan. Toisena verukkeena oli väite, että Gaddafi tukee islamilaista terrorismia.
Robert Parryn mukaan Clinton ja Power testasivat Libyassa teorioitaan ”humanitaarisesta sodankäynnistä” ja ”hallinnon muutoksesta” Gaddafin kaltaiseen ”pahaan mieheen”, jotta hänet saatiin poistettua vallasta. Obama hyväksyi suunnitelman ja näin USA teknologisella ylivoimallaan polkaisi käyntiin pommituskampanjan, joka tuhosi Gaddafin armeijan, ajoi hänet pois Tripolista, ja johti lopulta hänen kidutusmurhaansa.
Hillary Clintonin kerskaileman ”Clinton-doktriinin” ongelmana oli kuitenkin se, että Libyan seikkailu muuttui nopeasti katkeraksi taisteluksi islamilaisten terroristien kanssa. Gaddafi oli varoittanut tästä jo aiemmin, mutta amerikkalaiset eivät kuunnelleet häntä. Lopputuloksen oli islamistien laajojen alueiden miehitykset, joiden alaisuudessa suuri osa Libyaa muuttui Irakin kaltaiseksi epäonnistuneeksi valtioksi. Anarkian keskellä Libyasta on tullut reitti mustan Afrikan laittomille siirtolaisille, jotka etsivät kulkua Välimeren yli Eurooppaan, mutta tämäkään seikka ole haitannut amerikkalaisia. Päinvastoin, he viittasivat kintaalle Gaddafille, joka sanoi jo vuosia aiemmin, että vain hänen hallintonsa kykenee estämään mustien afrikkalaisten vyöryn Eurooppaan.
Syyria. Lähi-idän inhimillisen kärsimyksen kiihtyvä leviäminen voidaan jäljittää suoraan neokonservatiiveihin ja heidän liberaalien tukijoidensa hallitsemattomaan vaikutukseen. He yhdessä ovat alusta lähtien vastustaneet poliittisia kompromisseja ja erityisesti Syyrian tapauksessa estäneet kaikki realistiset pyrkimykset löytää vallanjakosopimus Assadin ja hänen poliittisten ei-terrorististen vastustajiensa välillä.
Vuoden 2014 alussa neokonservatiivit ja liberaalit sotahaukat sabotoivat Syyrian rauhanneuvotteluja Genevessä estämällä Iranin osallistumisen ja muuttamalla rauhankonferenssin yksipuoliseksi huutamiseksi, jossa Yhdysvaltain rahoittamat oppositiojohtajat raivosivat Assadin edustajille siinä määrin, että nämä lähtivät kotiin. Koko tämän prosessin ajan Washington Postin toimittajat ja heidän ystävänsä kannustivat Obamaa aloittamaan Assadin joukkojen pommittamisen.
Samanlainen ”regiimin vaihto” joka tehtiin Libyassa yritettiin myös Syyriassa. Neokonservatiivien ja liberaalien interventionistien taktiikkaan kuuluu painostus, jolla olisi syrjäytetty presidentti Bašar al-Assad. Projekti jäi kuitenkin keskeneräiseksi sen jälkeen kun al-Assadin hallitus torjui nopeasti ääriliikkeiden johtaman väkivaltaisen kapinan vuonna 2011. Tuttuun tapaansa länsimaiden media kutsui väkivaltaisen vallananastuksen yrittäjiä ”maltilliseksi” ja ”rauhanomaiseksi”.
Olemattomat joukkotuhoaseet ja kemiallisten aseiden käyttö siviilejä vastaan ovat näkyneet jo pitkään neokonservatiivien agendaa myyvän länsimedian otsikoissa. Elokuussa 2013 sariinikaasuisku Damaskoksen ulkopuolella tappoi satoja siviilejä, jonka seurauksena Yhdysvaltain ulkoministeriö ja valtavirran tiedotusvälineet syyttivät välittömästi Assadin joukkoja ja vaativat sotilaallisista kostoa Syyrian armeijaa vastaan. Huolimatta Yhdysvaltain tiedusteluyhteisön epäilyistä Assadin vastuusta sariini-iskuun, jota jotkut analyytikot pitivät sen sijaan Assadin vastaisten terroristien provokaationa, virallisen Washingtonin uuskonservatiivien ja liberaalien interventionistien sotaa vaativa huuto peitti kaiken alleen ja epäilykset hylättiin. Yle Watch on kirjoittanut tästä sekä vuoden 2017 myrkkykaasuiskusta jutussaan Syyrian myrkkykaasuisku – kun kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Syyrian hallitusta vastaan kohdistettu syyte vuoden 2013 sariinihyökkäyksestä lopulta kaatui, sillä todisteiden perusteella sunniradikaalit tekivät ”väärän lipun” ‑operaatioon huijatakseen Yhdysvaltoja asettumaan heidän puolelleen. Washingtonin virallisessa ryhmähengessä kuitenkin kieltäydyttiin itsepintaisesti harkitsemasta uudelleen alkuperäistä julkilausumaa.
Kaikki ehdotukset, joissa ainoa realistinen vaihtoehto Syyriassa olisi vallanjakokompromissi, joka säilyttäisi Assadin hallinnon, hylätään suoralta kädeltä iskulauseella ”Assadin on mentävä!”. Tämä siitä huolimatta, että Assadia pidetään Syyriassa vähemmistöinä olevien kristittyjen, shiialaisten ja alaviittien suojelijana.
Neokonservatiivit ovat luoneet narraation, jonka mukaan Syyrian kriisi olisi estetty, mikäli Obama olisi noudattanut heidän vuonna 2011 antamaa ohjetta toisesta Yhdysvaltain interventiosta pakottaakseen maan uuteen ”järjestelmän muutoksen”. Tutkija-journalisti Parryn mukaan todennäköisempi lopputulos olisi ollut kuitenkin joko uusi epämääräinen ja verinen Yhdysvaltain sotilaallinen miehitys Syyriassa tai islamilaisen terrorismin (Isis) mustan lipun liehuminen Damaskoksen yllä.
Afganistan. Tasan kaksikymmentä vuotta kestänyt Yhdysvaltojen hyökkäyssota Afganistaniin (2001−2021) on Vietnamin sodan ohella toistaiseksi kallein ja nöyryyttävin tappio Amerikan armeijalle. Tästä on pitkälti syyttäminen neokonservatiivien puskemaa universalistista ideologiaa, jonka innoittamana islamilaisesta klaaniyhteiskunnasta yritettiin väkivalloin tehdä ”länsimainen demokratia”.
Tie Afganistanin katastrofiin alkoi jo kesällä 1979. Presidentti Jimmy Carterin silloisen turvallisuuspoliittinen asiantuntija Zbigniew Brzezinskin aloitteesta CIA aloitti Afganistanin epävakauttamisen, minkä tarkoituksena oli houkutella Neuvostoliitto valtaamaan maa, jotta sekin saisi ”oman Vietnaminsa”. Kuten historia tietää, Neuvostoliitto tarttui tähän Yhdysvaltojen asettamaan syöttiin, mikä osaltaan vaikutti sosialisti-imperiumin tuhoutumiseen. Tätä tutun kuuloista strategiaa ovat viime vuosina käyttäneet ⁷puolestaan neokonservatiivit Venäjää vastaan.
On historian ironiaa, että juuri Afganistanin operaatiossa neokonservatiivit kokivat samanlaisen tappion kuin Neuvostoliitto vuosikymmeniä aiemmin. Afganistanin kärsimysnäytelmä alkoi amerikkalaisten salaisesta provokaatiosta ja se päättyi amerikkalaisten miehitysjoukkojen poistumiseen. Tämän aikajakson välissä sattuneet syyskuun 11. päivän WTC-iskut saivat Amerikan johtaman koalition aloittamaan ”terrorismin vastainen sodan”, joka käynnistettiin ensimmäisenä Afganistanissa.
Uuskonservatiivien strategian mukaisesti Yhdysvallat hyökkäsi maahan, loi demokraattisen nukkehallinnon ja karkotti talebanit vuorille. Suuruudenhullussa läntisessä universalismissaan Yhdysvaltojen neokonservatiivinen hallinto kuvitteli tekevänsä muutamassa vuodessa vuoristoisesta heimoyhteiskunnasta demokraattisen länsimaisen kulutusyhteiskunnan. Sen sijaan amerikkalaishallinto vain pahensi asioita juuttumalla parikymmentä vuotta kestäneeseen sotaan.
Se myös maksoi veronmaksajille paljon, sillä pelkkään sotakalustoon kului 84 miljardia dollaria. Amerikan uskollisena lakeijana Suomikin osallistui Afganistanin ”demokratisoimiseen” 700 miljoonalla eurolla. Lisäksi tyypilliseen amerikkalaisten leipomaan hölmöläisdiiliin kuului tuhansien afgaanipakolaisten vastaanottaminen Suomeen, sillä Yhdysvaltain käymissä sodissa amerikkalaiset eivät vastaa niiden humanitäärisistä kustannuksista.
Vaikka Afganistanista vetäytyminen sattui demokraattipresidentti Joe Bidenin kaudella, tämä ei ole merkinnyt sitä, että neokonservatiivit olisivat perääntymässä ja jäisivät nuolemaan haavojaan. Päinvastoin, he ovat saaneet uutta vettä myllyynsä Itä-Euroopan tilanteesta ja Naton laajenemisesta. Pitkä historiallinen kauna ”autoritääristä” ja ”antisemitististä” Itä-Eurooppaa, etenkin Venäjää kohtaan, puhkesi uuteen kukkaan Ukrainassa, jonka hallinnon horjuttaminen aloitettiin jo vuosia sitten.
Kaganin perhe ja neokonservatiivien hallinnonvaihto Ukrainassa 2013–2014
Julkisuudessa ei keskustella juuri lainkaan Yhdysvaltain käyttämistä keinoista vaikuttaa ”riippumattoman ja itsenäisen” Ukrainan politiikkaan. Venäläisten vaikuttamisyritykset tiedetään, siitä on pitänyt huolta valtamedia. Sen sijaan Yhdysvaltojen osuudesta Ukrainan epävakauttamiselle ja kyyniselle välineellistämiselle läntisille intresseille on tiedotusvälineissämme vaiettu lähes kokonaan. Syy tähän on ilmeinen: puolueeton kaikkia osapuolia kuunteleva kerronta romuttaisi virallisen narraation, jonka mukaan yksin Venäjä on sokeassa imperialismissaan alkusyy veriselle slaavien veljessodalle.
Yhdysvaltain suhdetta Ukrainaan ei voida käsitellä ilman Venäjää. Kyynisempi voisi sanoa, että Ukrainalla on merkitystä Amerikalle vain siinä määrin kun se liittyy Venäjän ja Yhdysvaltain välisiin eturistiriitoihin. Suurvaltapolitiikassa Yhdysvaltain ja Venäjän välit ovat vaihdelleet pitkälti sen mukaan kuinka vahva tai heikko Venäjä on. Maiden 1990-luvun suojakausi johtui tunnetusti Venäjän heikkoudesta ja Yhdysvaltojen mahdollisuudesta vaikuttaa sen politiikkaan presidentti Boris Jeltsinin länsimielisen hallinnon kautta. Vastaavasti Vladimir Putinin presidenttikausilla taloudellisesti ja sotilaallisesti jaloilleen päässeestä Venäjästä tuli jälleen Yhdysvaltain tarvitsema ”eksistentiaalinen vihollinen”. Tämä ei olisi ollut aivan välttämätöntä, mutta median ja hallinnon sisäisen painostuksen avulla neokonservatiivit saivat virallisen Amerikan taipumaan venäjävihamielisyyden puolelle.
Neokonservatiivien Venäjä-vihan sanotaan olevan lähtöisin demokraattisenaattori Henry M. Jacksonin 1950-luvun antikommunismin verhoon puetusta venäläisvastaisuudesta tai jopa vielä varhaisemmasta New Yorkin intellektuellien pettymyksestä juutalaisten syrjäyttämiseen Neuvostoliiton johdosta. Tosiasiassa neokonservatiivien patologinen kauna venäläisyyttä ja yleisemmin slaavilaisuutta kohtaan juontuu Venäjän ja muun Itä-Euroopan suorittamista 1800-luvun pogromeista. Tätä kaunaa on vahvistanut Amerikkaan saapuneet Itä-Euroopan juutalaiset, viimeisimpänä 1960-luvulta alkanut juutalaisintellektuellien exodus Neuvostoliitosta. Heistä monet siirtyivät neokonservatiivien leiriin ja vahvistivat tarinoillaan entisestään liikkeen venäläisvihaa.
Neuvostokommunismin romahduksen ensimmäisinä vuosina 1990-luvulla neokonservatiivit olivat tyytyväisiäJeltisinin hallintoon, koska tämä suosi kansallisomaisuuden ryöstäneitä juutalaisia oligarkkeja. Kun seuraava presidentti Vladimir Putin sitten laittoi valtaosan silloisista oligarkeista kuriin, tämä suututti neokonservatiivit ja heitä tukeneet Valkoisen talon poliitikot ja senaattorit kuten John McCainin ja Lindsey Grahamin. Lisäksi myöhempi Venäjän tuki Iranille ja Syyrialle nähtiin vihamielisenä eleenä Yhdysvaltojen intressejä kohtaan, jonka vuoksi neokonservatiivit saivat lisäsyyn Venäjän vastaiselle aggressiolle.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä neokonservatiivien sisäpiirissä alkoi vaikuttaa juutalainen perheyhteisö, jota kutsutaan yleisesti Kagan klaaniksi tai Kagan-Nuland klikiksi. Sen ideologisena alkuunpanijana on Washington Postin kolumnisti ja politiikan taustavaikuttaja Robert Kagan. Hänen vaimonsa Victoria Nuland on perheen vaikutusvaltaisin jäsen ja tällä hetkellä hän toimii Yhdysvaltain poliittisten asioiden aliulkoministerinä. Robertin veli Frederick Kagan on puolestaan Yhdysvaltojen asevoimien sotilasakatemian entinen professori ja neokonservatiivisen ajatushautomo American Enterprise Instituten (AEI) tutkija. Hän oli laatimassa vuonna 2007 ilmestynyttä AEI:n raporttia ”Choosing Victory: A Plan for Success in Iraq”, jolla oli suuri vaikutus presidentti George W. Bushin päätökseen lisätä amerikkalaisjoukkoja Irakiin. Frederickin vaimo Kimberly Kagan on tullut tunnetuksi hänen vuonna 2007 perustamastaan ”epäpoliittisesta sodantutkimuslaitoksestaan” The Institute for the Study of War (ISW), joka on saanut varsinkin Ukrainan sodan aikana lännessä eräänlaisen tiedotusmonopolin.
Kaganin perheen patriarkkana pidetään Robertin ja Frederickin isää sotahistorioitsija Donald Kagania (1932−2021). Hän allekirjoitti poikansa Robertin ja William Kristolin perustaman uuskonservatiivisen ajatushautomon Project for the New American Centuryn manifestin vuonna 1997. Kolme vuotta myöhemmin Isä-Donald kirjoitti toisen poikansa Frederickin kanssa kirjan While America Sleeps, jossa vaaditaan Yhdysvaltain puolustusmenojen merkittävää lisäämistä ”läntisen demokratian turvaamiseksi”. Kirja ei kulunut tavallisten kansalaisten käsissä, mutta riitti, että johtavat poliitikot ja presidentti lukivat sen.
Mikä sitten selittää näin pienen klikin suuren vaikutusvallan Yhdysvaltain ulkopolitiikassa? Tyhjentävin selitys lienee se, että Kaganin klaani on onnistunut pääsemään Yhdysvaltain hallinnon sisärakenteeseen kehämäisellä liiketoimintamallilla, jossa se on sotateollisuuden rahoittamien ajatuspajojensa avulla saanut asiantuntija-aseman ulkopolitiikassa. Heidän tutkimuskeskustensa analyytikkojen raportit ”demokratian turvaamisesta maailmalla” luovat tarpeen valtavalle sotilasmenojen kasvattamiselle. Hallituksen byrokraatit sitten toteuttavat raporteissa vaadittua sotapolitiikkaa. Sotateollisuuden urakoitsijat nettoavat tässä kuviossa valtavasti rahaa, josta osa valuu takaisin ajatuspajoihin, jolloin verinen mutta taloudellisesti kannattava kierre voidaan aloittaa uudelleen.
Suurelle yleisölle sotilaallinen ”demokratian puolustaminen” myydään pyörryttävän monimutkaisella kerronnalla, jossa ratkaisuksi tarjotaan lopulta yksinkertaista moraalista valintaa Hyvän ja Pahan välillä. Luonnollisesti keinotekoisen moraalisen valinnan eteen pakotettu kansakunta joutuu väistämättä valitsemaan vaihtoehdon, jota neokonservatiivit tarjoavat. Robert Kagan ja Victoria Nuland ovat erityisen hyviä luomaan moraalitarinoita sankareista ja hirviöistä mikä osaltaan selittää Kaganin klaanin menestyksen.
Kaganin pariskunnasta Robert oli vaimoaan Victoriaa pitkään vaikutusvaltaisempi poliittinen tekijä. Hän on toiminut mm. tutkijana Brookings instituutissa, jonka johtava ulkopolitiikan julkaisu Foreign Policy on listannut sen lukuisia kertoja maan vaikutusvaltaisimmaksi ajatuspajaksi. Kevin MacDonaldin mukaan Robert Kagan on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut taustavaikuttajana lukuisissa Yhdysvaltojen epäonnistuneissa sotaretkissä: hän mm. lietsoi sotaa Irakia vastaan ja vaati sotilaallisia keinoja Syyrian suhteen. Kuitenkin Ukrainan hämärästä vallanvaihdosta 2014 lähtien Victoria Nuland on alkanut pitää perheessään ulkopolitiikan valtikkaa.
Ukrainaan Nulandin kiinnitti hänen Venäjän tuntemuksena ja häntä pidetäänkin yleisesti yhtenä Yhdysvaltain johtavista Venäjän ja venäläisen kulttuurin asiantuntijoista. Venäjää taitavana hän on uppoutunut venäläisyyteen 1990-luvulta lähtien, jolloin hän vastasi Yhdysvaltain suurlähetystössä suhteista presidentti Boris Jeltsinin hallintoon. Uransa aikana hän on palvellut Bill Clintonin, George W. Bushin, Barack Obaman ja viimeksi Joe Bidenin hallinnossa. Keväällä 2013 ulkoministeri John Kerry nimitti Nulandin Eurooppa-asioiden apulaisvaltiosihteeriksi, mikä johti hänen sotkeutumiseensa Ukrainan vallanvaihtoon jo ennen Maidanin aukealla saman vuoden marraskuussa alkaneita mielenosoituksia.
Syyskuussa 2013 silloiseen työhönsä vahvistettu Nuland ryhtyi pian poikkeuksellisiin valmisteluihin edistääkseen ”regiimin vaihtamista” Ukrainassa. Hän kehotti henkilökohtaisesti yritysjohtajia ja poliittisia aktivisteja haastamaan valitun EU-skeptisen presidentin Viktor Janukovytšin. Nuland teroitti suuryritysten johtajille, että Yhdysvallat on sijoittanut viisi miljardia dollaria heidän ”eurooppalaisiin tavoitteisiinsa”, joten olisi toivottavaa että Ukrainaa johtaisi länsimielinen hallinto. Tämän lisäksi hän osallistui henkilökohtaista esimerkkiä näyttäen virallisen hallinnon vastaisiin mielenosoituksiin Kiovan Maidan-aukiolla jakamalla salamavalojen loisteessa keksejä (sic) mielenosoittajille.
Kiovan regiimin vaihdossa Nuland teki tiivistä yhteistyötä muiden keskeisten neokonservatiivien kuten Ukrainassa merkittävän hybridivaikuttajan aseman ottaneen National Endowment for Democracyn johtajan Carl Gershmanin ja senaattori John McCainin kanssa. Toiminnallaan ja puheenvuoroissaan Nuland teki selväksi, että Yhdysvallat kannattaa ”hallinnon muutosta” ja demokraattisesti valitun presidentti Janukovytšin syrjäyttämistä. Hallinnon väkivaltainen kumous näytti olevan siinä vaiheessa käsillä kun oikeistomiliisit alkoivat valua Kiovaan. Ukrainan juutalaisvoittoinen länsimielinen hallinto ei ole jatkossakaan epäröinyt tukea ja samalla käyttää hyväkseen vilpittömien nationalistien ja jopa kansallissosialistien aseellista voimaa omien tavoitteidensa ajamiseen.
Janukovytšin hallintoa vastaan tehty vallankaappaus toteutui 22. helmikuuta 2014, kun oikeistomiliisit ja muut nationalistiliikkeet valloittivat hallituksen rakennuksia ja pakottivat presidentin ja muut virkamiehet pakenemaan henkensä edestä. Nulandin ulkoministeriö julisti nopeasti uuden hallinnon ”lailliseksi” ja Arseni Jatsenjuk otti pääministerin tehtävän. Uusi länsimielinen hallinto vaikutti välittömästi Itä-Ukrainan tilanteeseen synnyttäen sisällissodan, jossa kuoli YK:n mukaan 14 000 ihmistä.
Mistään ainutlaatuisesta Maidanin operaatiossakaan ei ollut kyse, sillä muistissa on vielä Yhdysvaltain tukema Ukrainan ”oranssi vallankumous” vuodelta 2004, jolloin uusiin presidentinvaaleihin pakotetun hallinnon venäläismielinen ehdokas Viktor Janukovytš kärsi niukan tappion lännen tukemalle EU- ja Nato-mieliselle Viktor Juštšenkolle.
Heti kun rauha näyttää syntyvän Ukrainassa, Nuland puuttuu peliin varmistaakseen, että sodan edut turvataan. Helmikuussa 2015 Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Francois Hollande esittelivät tulitauon ja poliittisen ratkaisun sisältäneen suunnitelman, joka tunnetaan nimellä Minsk‑2. Tämä yllytti Nulandin osallistumaan kulissien takana tehtyyn manööveriin, jolla sopimus saatiin sabotoitua.
Neokonservatiivien osuus Ukrainan sotaan
Ukraina on Neuvostoliitosta 1991 irtautumisestaan lähtien ollut korruption, sisäisten valtataistelujen ja ulkoisten vaikuttajien läpitunkema maa. Etenkin Venäjällä on ollut koko ajan halu ohjata naapurimaansa poliittisia päätöksiä. Geopoliittisten turvallisuusintressiensä lisäksi sillä on myös aito huoli Ukrainan itäosien suuren venäläisväestön kohtalosta. Ukrainassa asuu virallisten tilastotietojen mukaan yli 8 miljoonaa venäläistä ja maan itäisimmissä tasavalloissa he muodostavat enemmistön. Lisäksi Venäjän vuonna 2014 miehittämän Krimin tasavallan yli miljoonasta asukkaasta 77%:ia on venäjänkielisiä.
Helmikuussa 2014 Ukrainassa vallan ottaneen länsimielisen hallinnon toimet venäjänkielistä väestöä kohtaan ovat antaneet Venäjälle lisäverukkeen puuttua maan asioihin myös sotilaallista voimaa käyttäen. Tämä nähtiin vuoden 2014 Krimin miehityksessä, itä-Ukrainan kriisissä ja separatistisen ”Donetskin kansantasavallan” tukemisena. Kun venäläiset separatistit jäivät sisällissotana pidetyissä taisteluissa tappiolle, he pyysivät apua Venäjältä, mikä puolestaan muutti asetelman päinvastaiseksi. Itä-Ukrainan tilanne jäi Minskin sopimuksista huolimatta ratkaisematta, sillä Venäjä ja lännen tukeman Ukrainan tavoitteet olivat kaukana toisistaan.
Kun Venäjä sitten hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan se tuli kaikille suurena shokkina ja yllätyksenä – paitsi Amerikan neokonservatiiveille. He eivät olleet ainoastaan toivoneet sitä, vaan valkoisen talon verhojen takana oltiin tehty kaikki mahdollinen, jotta tilanne eskaloituisi siihen pisteeseen, jossa Venäjä joutuisi tekemään sen suohon upottavan sotapäätöksen. Taktiikka oli periaatteessa sama mitä presidentti Carterin hallinto sovelsi Neuvostoliiton ja Afganistanin välisessä kriisissä 1979.
On syytä korostaa, että tässä ei ole tarkoituksena väheksyä Venäjän vastuuta Ukrainan sotaan. Tehtävänä on ainoastaan näyttää sodan geopoliittinen ja ideologinen laajakuva, jossa moralistisen asetelman sijaan tuodaan esiin toimijoita, joilla on Venäjän lailla verta käsissään. Kyse on ennen kaikkea suurvaltapelistä, jossa on monta toimijaa. Syyllisten etsiminen jätettäköön jälkiviisaille, sen sijaan sotaan vaikuttaneiden de facto toimijoiden motiivien ymmärtäminen on maailmantilanteen kokonaishahmottamisessa huomattavasti hedelmällisempää. Koska artikkeli käsittelee julkisuudessa vaietun Yhdysvaltain neokonservatiivien toimintaa, tässä jätetään huomioimatta korruptoituneen Ukrainan hallinnon manööverit kuin myös aggressiivista peliä taustalla pelaavan Iso-Britannian turvallisuuspalvelun operaatiot Ukrainan sodassa.
Jo ennen sotatoimien puhkeamista Asia Times ‑sanomalehden kolumnisti James Carden varoitteli joulukuun 15. päivä 2021 päivätyssä jutussaan Neocons bent on starting another disaster in Ukraine neokonservatiivien vehkeilystä Venäjän rajamaassa. Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto valmistautui käymään Ukrainasta käsin omaa sotaansa Venäjää vastaan, mikäli Putinin hallinto astuisi ansaan ja tekisi ensimmäisen siirron. Senaatin ulkosuhteiden komitean tuolloiset sotaisat puheenvuorot kertovat, ettei USA:lla ollut halua reagoida mitenkään Venäjän esittämille vaatimuksille peruuttaa Naton vuosien 1999 ja 2008 julistamat laajentumispyrkimykset. Suomessa Naton ja neokonservatiivisten sotahaukkojen kantaa edusti presidentti Sauli Niinistö, joka sanoi uudenvuodenpuheessaan 2022, ettei etupiiriajattelu kuulu (amerikkalaisten määrittelemään) sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen. Sanomatta jäi, että etupiiriajattelu ja puolueettomat puskurivyöhykkeet ovat reaalipoliittisen moraalittomia vain silloin jos niitä vaatii joku muu maa kuin Yhdysvallat tai Nato.
London School of Economicsin (LSE) Globaalin poliittisen taloustieteen professori Robert H. Wade kirjoittaa maaliskuussa 2022 laajalle levinneessä esseessään Why the US and Nato have long wanted Russia to attack Ukraine sodan syttymiseen vaikuttaneista suurvaltapoliittisista syistä. Wade väittää, että vaikka Venäjän hyökkäys ei ole puolusteltavissa, Kreml on tosiasiassa pudonnut Yhdysvaltojen ja Naton asettamaan ansaan, jonka tarkoituksena on kaataa Putinin hallinto.
Lännen valtamedialle tällainen näkemys sotii tietenkin virallista narraatiota vastaan, sillä sen teologisessa maailmanselityksessä Venäjän läpeensä paha diktaattori hyökkäsi vainoharhaisessa kostonhimossaan ”viattomaan ja yhtenäiseen Ukrainaan ensiaskeleena valloittaa Itä- ja Keski-Eurooppa ja palauttaa entinen Neuvostoliitto”. Tätä kertomusta on pönkitetty kutsumalla konfliktia kaikissa yhteyksissä historiallisesti poikkeuksellisella nimellä Venäjän hyökkäyssota, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi toisen osapuolen absoluuttinen syyllisyys. Vastaavasti Venäjän itsepintaisesti toistama termi erikoisoperaatio on yhtä absurdi, sillä ikiaikaisen käytännön mukaisesti tästä konfliktista pitäisi käyttää neutraalia sanaparia Ukrainan sota. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Vietnamiin ja Afganistaniin ei näitäkään sotia kutsuttu ”Amerikan hyökkäyssodiksi” saati ”erikoisoperaatioiksi”.
Se, että Wade esittää kirjoituksessaan Ukrainan sodan johtuvan muustakin kuin Venäjästä, on tietenkin sietämätöntä niille, jotka eivät halua luopua median lietsomasta mustavalkoisesta kertomuksesta. Venäjän ikiaikaisesta ”eksistentiaalisesta säilymisestä” kumpuava horjumattomuus jo pitkään jatkuneessa sodassa on kuitenkin saanut eräät selvänäköiset asiantuntijat luopumaan toiveajattelustaan, jonka vuoksi Suomea monipuolisimmissa keskustelukulttuureissa on alettu rukata uutta narraatiota vanhan tilalle. Tämä ei ole vielä johtanut Wadea tukevien argumenttien julkituomiseen, jonka vuoksi ne on syytä esittää tässä.
Suurvaltojen valtasuhteita kauan tutkinut Wade katsoo, että Ukrainan pitkään jatkuneessa kriisissä on kyse kahden maailmanjärjestystä muokkaavan megavoiman yhteentörmäyksestä. Kiistämättömänä lähtökohtana on Yhdysvaltain halu pitää kiinni yksinapaisesta maailmanjärjestyksestään ja pyrkimys hegemoniaan suhteessa kaikkiin muihin valtioihin. Pohjois-Amerikan finanssikriisiin 2008 jälkeen presidentti Putin ja ja Kiinan nykyinen johtajaXi Jinping ovat alkaneet puhua yhä avoimemmin lännen ylivallan murtumisesta. Tästä on myös konkreettisena esimerkkinä lännen talousmahtien vastavoimaksi syntynyt BRICS-maiden talousliitto, joka piti ensimmäisen huippukokouksensa Venäjällä 2009.
Toinen törmäyskurssilla oleva megavoima on Waden mukaan Venäjän valtion pyrkimys muodostaa itsestään Euraasian alueen poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen keskus. Tämä Venäjän pitkän aikavälin pyrkimys jää länneltä pääosin huomioimatta, koska se on keskittynyt pelkästään analysoimaan Putinin päivittäisiä mielenliikkeitä. Venäjällä on jo 1990-luvulta lähtien ollut suunnitelmia yhdistää Ukraina ja muut Neuvostoliittoon kuuluneet valtiot uudelleen mannermaiseksi suurvallaksi. Uudelleen elvytetty teoria euraasialaisesta valtakunnassa näkyy kaikessa Putinin ulkopoliittisessa toiminnassa. Eurasianistisessa sivilisaatioiden törmäyksessä ei asetuta ainoastaan Amerikkaa, vaan koko atlanttisen maailman liittoa vastaan. Kokoavana voimana toimii venäläinen ortodoksisuus, jonka Venäjän johto näkee sivilisaatioiden kamppailussa kestävämpänä kuin lännen ”hengettömän materialismin ja kaoottisen liberalismin”. Putinin kausilla imperiumin loiston päivät ja rappiollisen lännen ”uhriksi” joutuminen ovat nousseetkin keskeisiksi teemoiksi kaikkialla Venäjällä.
Kirjoituksessaan Wade viittaa New Yorkin yliopiston historian sekä venäjän ja slaavilaisten aineiden emeritusprofessori Jane Burbankiin, joka sanoo New York Timesin jutussa euraasialaisten ideologien puhuneen jo 1920-luvulla ”Ukrainan ongelmasta”. Heidän mielestään varsinkin länsiukrainalaiset ovat liian individualisteja ja riittämättömän ortodoksisia. 1990-luvulla eurasianismin johtavat ideologit pitivät Ukrainan suvereniteettia ”valtavan vaarana koko Euraasialle”. Venäjän Euraasia-hanke vaatii ”ehdottomana imperatiivina” Mustanmeren koko pohjoisrannikon hallintaa. Juuri tämä ideologia motivoi Putinia. Se sai hänet hyökkäyksen aattona julistamaan Ukrainan ”siirtomaaksi, jolla on nukkehallitus”.
Toisella puolella maailmaa olevalla Yhdysvalloilla Ukraina on myös väline muita päämääriä varten. Vaikka Amerikalta puuttuvat vihamieliset rajamaat, se on voinut perustella puuttumistaan valtamerien toisella puolella olevien valtioiden asioihin vetoamalla sen haluun ”puolustaa demokratiaa”. Tässä mielessä 11⁄9 oli maan neokonservatiivisille taustavaikuttajille onnenpotku. Waden näkemys Yhdysvaltain perinpohjaisesta sekaantumisesta Ukrainan kriisiin perustuu neokonservatismia kriittisesti arvioivan uutissivusto Consortium Newsin artikkeliin Biden Confirms Why the US Needed This War (27.3.2023). Jutun kirjoittanut toimittaja Joe Lauria esittää, että Amerikan sotahaukkojen tavoitteena on lopettaa Putinin hallinto korvamaalla se johdolla, joka on alisteinen USA:lle.
Lauria katsoo, että Yhdysvaltain strategia Moskovan hallituksen vaihtamiseksi on valmisteltu pitkään. Vuonna 2013 (ennen kuin Ukrainan presidentti Janukovytš syrjäytettiin vuonna 2014) Carl Gershman, neokonservatiivisen National Endowment for Democracy (NED) ‑rahaston johtaja, kirjoitti: ”Ukraina on suurin palkinto.” Hän selitti, että jos se voitaisiin vetää pois Venäjän etupiiristä lännen helmoihin, ”Putin saattaisi kokea tappion ei vain rajamailla, vaan itse Venäjällä”.
Amerikka-johtoisen lännen kokonaisstrategia Venäjän kontrolloimiseksi on viitekehys, jonka avulla voidaan ymmärtää Naton laajentuminen pitkin Venäjän rajoja Baltiasta Bulgariaan. Se auttaa myös selittämään Yhdysvaltojen ja joidenkin muiden länsivaltioiden sotilaallisen sekaantumisen Syyrian sotaan, jonka tarkoituksena on ollut kaataa Venäjän liittolaisen Bashar al-Assadin hallinto. Kokonaisstrategia tekee myös ymmärrettäväksi politiikan, jolla Yhdysvaltain ohjaamia kansalaisjärjestöjä kannustetaan lietsomaan levottomuuksia Venäjällä.
Yleisesti tiedetään, että vuodesta 2015 lähtien Yhdysvallat on kouluttanut Ukrainan erikoisjoukkoja ja tiedusteluhenkilöstöä. Tammikuun 13. päivänä 2022 ilmoitettiin, että CIA:n kouluttamilla joukoilla ”saattaisi pian olla ratkaiseva rooli Ukrainan itärajalla, jonne on koottu venäläisiä joukkoja pelätyn hyökkäyksen valmistelua varten”. Tässä yhteydessä entinen CIA:n virkamies totesi: ”Yhdysvallat kouluttaa ukrainalaisia.” Ei ole yllättävää, että Moskova on pitänyt pitkään Yhdysvaltojen ja Naton toimia vihamielisinä, koska niiden tarkoituksena on puoliavoimesti saada aikaan ”hallinnon muutos” Kremlissä. Venäjällä ei ole myöskään unohdettu vuoden 2014 Kiovan vallanvaihtoa, jonka oli mahdollista vain amerikkalaisten neokonservatiivien taustatuella.
Joulukuussa 2021 Kreml esitti sopimusehdotuksia, jotka sisälsivät Minskin rauhansopimusten täytäntöönpanon, mukaan lukien sitoumuksen, ettei Ukraina liity Natoon. Samalla haluttiin aloittaa neuvottelut Euroopan uudesta turvallisuusarkkitehtuurista Euroopassa. Yhdysvallat ja Nato kieltäytyivät itsepintaisesti neuvottelemasta. Kieltäytyessään ne myös varoittivat maailmaa joulukuusta 2021 lähtien Venäjän mahdollisesta hyökkäyksestä. Jo tuolloin Yhdysvallat oli kuljettanut maahan valtavan määrän aseita ja kouluttanut kuumeisesti Ukrainan armeijaa.
Tässä vaiheessa Kreml ei ollut vielä tunnustanut kahta Donbasin tasavaltaa jo kahdeksan vuotta kestäneessä prosessissa. Kun Ukrainan armeija tehosti idässä hyökkäystään, Kremlin oli Waden mukaan tehtävä ratkaiseva päätös. Helmikuussa 2022 Venäjä osallistui massiivisella invaasiollaan meneillään olevaan sisällissotaan ”suojellakseen Donbasin tasavaltoja” lisääntyneiltä Ukrainan hyökkäyksiltä tarkoituksenaan saada vaihdettua maan nykyhallinto.
Wade ei halua puolustella Venäjän toimia kunhan vain toteaa, että Venäjä oli hyökkäyksellään astunut loukkuun. Ansalla on yhtäläisyyksiä Yhdysvaltain Saddam Husseinille 1990 asetetun syötin kanssa, sillä silloin vakuuteltiin, ettei Amerikka puuttuisi Kuwaitin kiistaan. Kun Saddamin joukot sitten hyökkäsivät Kuwaitiin, se antoi Yhdysvalloille oikeutuksen sotatoimille, joilla tuhottiin Irakin armeija.
Manööveri muistutti myös aiemmin mainittua CIA:n Moskovalle yli neljä vuosikymmentä sitten virittämää ansaa, jossa islamilaiset mujahideenit aseistettiin taistelemaan Neuvostoliiton tukemaa hallitusta vastaan Afganistanissa. Yhdysvaltojen tarkoituksena oli saada Moskova lähettämään joukkonsa tukemaan Afganistanin virallista hallintoa, missä se myös onnistui 1979. Presidentti Carterin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja, juutalaistaustainen Zbigniew Brzezinski, myönsi tyytyväisenä vuonna 1998 Le Nouvel Observateur ‑lehden haastattelussa Yhdysvaltojen asettaneen ansan:
Todellakin, 3. heinäkuuta 1979 presidentti Carter allekirjoitti ensimmäisen toimintaohjeen salaisesta avusta neuvostomielisen hallinnon vastustajille Kabulissa. Samana päivänä kirjoitin presidentille muistiinpanon, jossa selitin hänelle, että mielestäni tämä apu johtaa Neuvostoliiton sotilaalliseen väliintuloon… Tuo salainen operaatio oli erinomainen idea. Se ohjasi venäläiset Afganistanin ansaan ja tätäkö haluat minun katuvan? Sinä päivänä, jolloin Neuvostoliitto ylitti rajan virallisesti, kirjoitin presidentti Carterille: ”Meillä on nyt mahdollisuus antaa Neuvostoliitolle sen oma Vietnamin sota.” Todellakin, Moskovan täytyi käydä lähes 10 vuoden ajan sotaa, joka oli kestämätöntä sen hallinnolle. Konflikti vaikutti Neuvostoimperiumin demoralisoitumiseen ja lopulta sen hajoamiseen.
Professori Waden mukaan Brzezinski oletti – kuten Yhdysvallat nykyään – että Euraasian hallinta on elintärkeää USA:n hegemonialle lännen globaalissa järjestelmässä. Vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassaan The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geopolitical Imperatives hän kirjoitti: ”Ukraina, uusi ja tärkeä ruutu Euraasian shakkilaudalla, on geopoliittinen kääntöpiste, koska sen olemassaolo itsenäisenä maana auttaa muuttamaan Venäjää.” Jo tuolloin Brzezinski oli tietoinen Venäjän euraasialaisista haaveista, jotka olivat selvässä ristiriidassa Amerikan unelman kanssa. Sen sijaan hän ei LSE:n professori Waden lailla voinut käsittää vielä sitä, mitä vaikutuksia Kiinalla ja puolueettomilla etelän kehittyvillä mailla on Euraasian kehitykselle Ukrainan kysymyksen kontekstissa.
Joka tapauksessa Wade ennakoi jo maaliskuun lopussa 2022 Yhdysvaltain jatkostrategian olevan valtavan aseavun ja koulutuksen antaminen Ukrainalle, jotta Venäjä saadaan pitkään kulutussotaan samalla tavalla mitä Amerikka joutui käymään Vietnamissa. Siksi on harhauttavaa puhua ”itsenäisen Ukrainan” ja Venäjän välisestä sodasta, sillä länneltä saaman elintärkeän massiivisen aseavun myötä Ukraina on de facto Naton jäsen, joten konfliktia käydään Venäjän ja Naton välillä.
Sittemmin on käynyt selväksi, ettei pitkä sota tule ainakaan lähitulevaisuudessa kaatamaan Putinin hallintoa. Neokonservatiiviset voimat ovat kuitenkin pitkäjännitteisiä ja ovat tällä hetkellä tyytyväisiä kuinka helposti Yhdysvallat sai mobilisoitua muut länsimaat Ukrainan sotaan. Talouspakotteiden alkaessa Ranskan ulkoministeri Jean-Yves Le Drian ilmoitti, että tavoitteena on ”tukkeuttaa Venäjän talous”, vaikka länsi siinä vaurioituisikin. Yhdysvaltojen valtaisa rahanpainaminen Ukrainan tukemiseksi maksatetaan toistaiseksi nousevalla inflaatiolla, mutta Euroopassa taloussuhteiden katkaiseminen Venäjään on jo nyt tullut kansalaisille moninkertaisesti kalliimmaksi kuin amerikkalaisille. Tämä on se hinta, jonka läntiset johtajat maksattavat kansalaisillaan Venäjän horjuttamiseksi, jotta Yhdysvallat voisi ylläpitää hiipuvaa unelmaa maailmanjohtajuudesta.
Yhdysvaltain ylivaltaa ajaville neokonservatiiveille on aina sopinut amerikkalainen periaate, jonka mukaan ”Saksa on pidettävä alhaalla, Venäjä pois Euroopasta ja USA sisällä”. Anglosionistisen miehityshallinnon alaisen Saksan hallitus on enimmäkseen puolustanut amerikkalaisisäntien tavoitteita. Silloin kun Saksa on alkanut lähentyä liikaa Venäjän kanssa kuten Nord Streamin halvan kaasuntuonnin yhteydessä, Yhdysvallat on katkaissut yhteistyön omilla laittomilla keinoillaan.
Pääasiassa Saksan johto on kuitenkin kuuliainen amerikkalaisille, mistä kertoo Saksan entinen liittokansleri Angela Merkelin joulukuussa 2022 Die Zeit ‑lehdelle antama haastattelu, jossa hän totesi, että ”vuoden 2014 Minskin sopimus oli yritys antaa Ukrainalle aikaa”. Toisin sanoen Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan panna Yhdysvaltain johtaman lännen osalta toteen rauhan saavuttamiseksi, vaan sillä yritettiin ainoastaan ostaa aikaa Ukrainan aseistamiselle. Samaisessa haastattelussa Merkel lipsautti myös, että vuoden 2008 Naton julkistamat suunnitelmat Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyksistä olivat huonosti harkittuja. Amerikan neokonservatiivista ulkopolitiikkaa ankarasti kritisoinut Chicagon yliopiston valtiotieteen professori John J. Mearsheimer onkin todennut, että Ukrainan sodan juuret ovat vuoden 2008 Nato-huippukokouksessa huolimatta siitä, että Venäjällä on vastuu hyökkäämisestään Ukrainaan.
Kun sekä Venäjä että Ukraina ovat astuneet loputtomaan sodan rämeikköön, varsinkaan neokonservatiiveilla ei ole ollut halua nostaa kiistakumppaneita kuiville, vaikka sillä säästettäisiin kymmenien tuhansien slaavien elämä rajojen molemmin puolin. Kuitenkin jo heti sodan alussa Venäjä ja Ukraina sopivat huhtikuussa alustavasta sopimuksesta, joka olisi lopettanut sodan. Transatlanttisen erityissuhteen asiamies ja neokonservatiivien brittilähettiläs, silloinen pääministeri Boris Johnson, lensi neuvottelujen alla välittömästi Kiovaan torpedoimaan rauhan hankkeen. Brookings instituutin tutkijat Fiona Hill ja Angela Stent kirjoittivat Foreign Affairs ‑lehden jutussa The World Putin Wants:
Useiden entisten korkeiden Yhdysvaltain virkamiesten mukaan, joiden kanssa keskustelimme, huhtikuussa 2022 venäläiset ja ukrainalaiset neuvottelijat näyttivät sopineen alustavasti neuvotellun väliratkaisun ääriviivat: Venäjä vetäytyisi asemiinsa 23. helmikuuta, kun se hallitsi osaa Donbasin alueesta ja koko Krimiä, ja vastineeksi Ukraina lupaisi olla hakematta Naton jäsenyyttä ja sen sijaan saisi turvatakuut useilta mailta.
Ukrainska Pravdan artikkeli toukokuulta 2022 kertoo Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyn lähipiirin lähteisiin viitaten Britannian pääministeri Boris Johnsonin ilmestyneen Kiovaan varoittamatta. Kahdessa viestissään Johnson julisti ensin, että Venäjän presidentti Vladimir Putin on sotarikollinen ja häntä pitäisi painostaa, eikä hänen kanssaan saa neuvotella. Toisessa ukaasissaan brittien pääministeri totesi, että vaikka Ukraina olisi valmis allekirjoittamaan takuita koskevan sopimuksen Putinin kanssa, länsi ei ole siihen halukas. Ukrainska Pravdan uutisjutun johtopäätöksenä todettiin: ”Johnsonin kanta oli, että kollektiivinen länsi, joka helmikuussa ehdotti Zelenskyn antautumista ja pakenemista, koki nyt, että Putin ei todellakaan ollut niin voimakas kuin he olivat aiemmin kuvitelleet, ja että nyt oli mahdollisuus painostaa häntä”.
Kyynisille neokonservatiiveille pitkäaikainen Ukrainan sota on hyvä asia, koska siinä ukrainalaiset käyvät sijaissotaa amerikkalaisen maailmanvallan puolesta Venäjää vastaan. Samasta syystä Amerikan sotahaukoille käy hyvin Suomen kanssa tehdyt sotilassopimukset, sillä mahdollisen sodan eturintamaan ei joudu Yhdysvallat, vaan länsi-integraation vuoksi Venäjään välinsä katkaissut Suomi. Tällä hetkellä Venäjän nujertaminen millä hinnalla tahansa on neokonservatiivien ensisijainen prioriteetti.
Edes ydinaseiden käyttö ei ole poissuljettu neokonservatiivien keinovalikoimasta. Yleensä läntinen media on puhunut kovaan ääneen Venäjän ydinasepelotteesta, vaikka se on useimmiten pelkkä projektio, johon Amerikan sotahaukat ovat itse valmiita turvautumaan tai provosoimaan mikäli Ukrainan operaatio menee reisille. Tämän suuntaista viestiä antaa mm. neokonservatiivisen ajatushautomo American Enterprise Instituten (AEI) juutalaistaustainen tutkija Michael Rubin kolumnissaan Ukraine Needs Nuclear Weapons After The Russia War Is Over.
Ukrainalaisten kannalta tilanne näyttää lännen maalailemista ruusuisista mielikuvista huolimatta lohduttomalta. Jälkikäteen katsottuna maan yhtenäisyys olisi voitu säilyttää vain siten, että eri väestöryhmät olisivat yrittäneet löytää keskinäisen yhteisymmärryksen, jota sekä länsimaat että Venäjä olisivat tukeneet. LSE:n professori Waden analyysin pohjalta on kuitenkin todettava, että lopulta geopoliittinen valtakilpailu repi Ukrainan hajalle, aiheutti sisällissodan ja johti lopulta kansainväliseen kriisin.
Suomessako neokonservatiiveja?
Palataan lopuksi vielä Suomeen. Yleensä neokonservatismia pidetään Yhdysvaltoihin kuuluvana ilmiönä, vaikka sivuhuomautuksena sillä tunnustetaan olevan vaikutusta myös muiden maiden poliittisiin eliitteihin, tunnetuimpana esimerkkinä Iso-Britannian entinen pääministeri Boris Johnson. Suomessa liikkeen vaikutus näkyy selvimmin hallituksen asiantuntijainstituutiona toimivassa Ulkopoliittisessa instituutissa (UPI), jossa tiedon tuottaminen perustuu monesti Amerikan neokonservatiivisten ajatuspajojen ideologisesti värittyneisiin lähteisiin. Pääasiassa UPI:n politisoituneiden tutkijoiden lähteenä erityisesti Ukrainan sodassa on ollut pahamaineinen kaganistinen Institute for the Study of War (ISW). UPI:n kirjallisissa ulostuloissa ISW:n lähdemateriaalia (tietona sitä on hyvin vaikea pitää) ei mitenkään peitellä, vaan päin vastoin siitä saatetaan olla jopa ylpeitä, koska näin tutkijat signaloivat kuuluvansa atlanttisen yhteistyön kannattajien kovaan ytimeen. Suuri yleisö on tästä tietenkin autuaan tietämätön, sillä eiväthän joka ilta televisiossa esiintyvät UPI:n ”asiantuntijat” kerro katsojilleen mihin he mielipiteensä tosiasiassa perustavat.
Takavuosina vasemmistolaiset kriitikot toivat esiin amerikkalaisen korruption ja propagandan räikeimpiä tapauksia. Sittemmin vasemmisto on ostettu hiljaiseksi amerikkalaislähtöisellä sateenkaariagendalla, woke-propagandalla ja ”universaalit arvot” pommituksin takaavalla Nato-ideologialla. Poikkeuksiakin silti löytyy kuten Kansan Uutisiin (KU) kirjoittava kolumnisti Erkki Laukkanen.
On vaikea kuvitella, että hänen monia ulko- ja turvallisuuspoliittisia tabuja avaava kirjoituksensa Millaisia ajatuksia ISW hautoo?(28.11.2022) löytyisi USA/Nato-agendan koukkuineen ja painoineen nielleen kosher-konservatiivisen Suomen Uutisten sivustolta. Laukkasen artikkeli tarjoaakin herkullisia sivalluksia, joiden esittäminen valtamediassa on poikkeuksellista. Mikäli maailmanpoliittisesti epäajanmukaiseen kaikukammioon itsensä sulkeneet atlanttiset kansallismieliset (oksymoroni) jostain syystä lukisivat KU:n kirjoituksen (tai tämän YW-jutun) he kokisivat sen niin häiritsevänä, että vikatilaan mennessään heidän suustaan parahtaisi ulos vain sanat ”salaliittoteoria!” ja ”ryssän propagandaa!”. Jo jutun kahdessa ensimmäisessä kappaleessa ei pahemmin peruutella:
ISW, Institute for the Study of War, on yhdysvaltalainen ”ajatushautomo”, jonka ”epäpoliittisiin” raportteihin käsityksemme sotien ja konfliktien tilannekuvista nykyään pääosin perustuvat. Ukrainan sodan uutisoinnissa ISW on saanut eräänlaisen tiedotusmonopolin.
Se on uskomaton saavutus järjestöltä, joka rahoituspohjansa ja syntyhistoriansa kautta on sodan osapuoli, katalysaattori ja merkittävä edunsaajataho.
Kirjoituksessa esitetään tiivistetyssä muodossa monia neokonservatiivisia ajatushautomoja koskevia argumentteja, joita tässäkin kirjoituksessa on ruodittu:
Muodollisesti ISW on voittoa tavoittelematon, USA:n sotateolliselta kompleksilta pohjarahoituksensa saava järjestö. Mutta olennainen osa järjestön rahoitusta ovat myös verotuksessa vähennyskelpoiset lahjoitukset, minkä vuoksi – siis verotuksellisesti – ISW luokitellaan hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Periaatteessa lahjoitusten verovapaus edellyttäisi puolueettomuutta, mutta USA:ssa puolueettomuudeksi riittää se, ettei ISW ole erityisesti kummankaan USA:n valtapuolueen ohjailtavissa. Käytännössä ISW on aina ollut läpeensä poliittinen, jatkuvaa pelotetta lobbaava uuskonservatiivinen toimija.
Kirjoittaja tiivistää hyvin, mihin ISW:n ja ylipäätään neokonservatiivien poliittinen merkittävyys perustuu:
ISW:n suurin alkukauden saavutus oli kuitenkin demokraattisen puolueen tuki varapresidentti Richard Cheneyn alun perin muotoilemalle, USA:n ehdottomalle ylivallalle perustuvalle sotastrategialle. Sen jälkeen eräät kriitikot ovat kutsuneet ISW:tä ”Kaganin teollisuuskompleksiksi”.
Vaikka Laukkanen ei nimeä UPI:ia nimeltä, on selvää, mihin hän haluaa kohdistaa kritiikkinsä Ukrainan sodasta käydystä ”julkisesta keskustelusta” Suomessa ja muualla lännessä:
Sen jälkeen, kun Putin päästi joukkonsa Ukrainan kimppuun, ”länsimaisen” median itseluottamus on rappeutunut venäläisen vastineensa peilikuvaksi. Riippumattomiksi toimijoiksi kelpaavat nykyään myös tahot, joilla ei ole mitään motiivia myötävaikuttaa sodan päättymiseen. Pikemminkin päinvastoin.
Ja mitä avointen lähteiden käyttöön tulee, se on meriitti vain siinä tapauksessa, että lähteitä koetellaan. Vain silloin niille tulee lähdekritiikin kestävä merkitys. Mutta jos YLE:n studiossa istuu vain ISW:n kehyskertomusta lobbaavia ”asiantuntijoita”, otteemme todellisuudesta heikkenee varmasti.
UPI propagandistisena asiantuntijalaitoksena ansaitsee jatkossa oman valaisevan artikkelinsa, mutta riittää kun tässä yhteydessä todetaan sen olleen yksi keskeisistä tekijöistä suomalaisten sotapsykoottisen Nato-kannatuksen syntymiselle. Sen kanssa kilpailee vain Iltalehden Putin-lööpit ja maataan jo 1990-luvulla lännelle salassa myyneen Sauli Niinistön isällisesti rauhoittavat ulostulot.
*****************************
Suurin osa kirjoituksessa käytetyistä lähteistä löytyy tekstin hyperlinkeistä. Kirjalliset lähteet on merkitty artikkelin lopusta löytyvästä viiteluettelosta.
Huom! Mikäli luet tämän artikkelin Partisaani-sivustolta, muistathan ettet voi jakaa sitä sosiaalisessa mediassa, koska teknojätit rankaisevat linkin levittäjää bannilla ja estävät jutun julkaisemisen. Jakaminen onnistuu vain käyttämällä alkuperäisen Yle Watchin linkkiä.
Kirjalliset viitteet:
[1] Ruotsila, Markku. Sydänmaiden kapina – Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. Gaudeamus, 2018: s. 50.
[2] Ruotsila 2018, s. 54–55, 162.
[3] Ruotsila 2018, s. 156.
[4] Macdonald, Kevin. The Culture of Critique. 1st Book, 1998⁄2002: s. 304–333.
[5] Sunić, Tomislav. Homo Americanus: Child of the Postmodern Age. BookSurge LLC, 2007: s. 86–87.
[6] Sunić 2007, s. 88.
[7] Sunić 2007, s. 89–91.
[8] Sunić 2007, s. 87.
[9] Sunić 2007, s. 93.
[10] Sunić 2007, s. 97.
[11] Sunić 2007, s. 94.
[12] Sunić 2007, s. 104.
[13] Sunić 2007, s. 135.
[14] Sunić 2007, s. 128.
[15] Ruotsila 2018, s. 175–177.
[16] Ruotsila 2018, s. 158.
[17] Ruotsila 2018, s. 158.
[18] Ruotsila 2018, s. 162.
[19] Ruotsila 2018, s. 162.
[20] Ruotsila 2018, s. 163.
[21] Ruotsila 2018, s. 163.
[22] Ruotsila 2018, s. 163–164.
Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.
Lans
Interesting!
TT
Tässäpä tuli tuhti tietopaketti tärkeästä ja Suomenkin kannalta ajankohtaisesta aiheesta. Se auttaa ymmärtämään USA:n toimintaa ja motiiveja erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
USA:n neokonservatiivien vaikutus suomalaisiin vaikuttajahahmoihin ja erityisesti Kokoomus-poliitikkoihin on ollut ilmaisen suurta. Monet ovat käyneet USA:ssa noiden koulittavina. Nyt nämä ”vaihto-oppilaat” saavat hääriä Suomen ulkopolitiikassa vapaasti suurta vaaraa ja harmia aiheuttaen.
Ohessa on mainio syväluotaava esitelmä Ukrainaa epävakauttaneesta neokonservatiivista Victoria Nylandista:
https://www.youtube.com/watch?v=TzR—YDDIQ&t=2567s
Paul Dittel
”Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto valmistautui käymään Ukrainasta käsin omaa sotaansa Venäjää vastaan, mikäli Putinin hallinto astuisi ansaan ja tekisi ensimmäisen siirron.”
Tässä oli mielestäni ratkaisevana katalyyttinä Saksan vitkuttelu Nordstream 2‑putken käyttöönotossa. Nordstream 2‑konsortio ilmoitti syyskuussa 2021, että putkilinjasto on valmis ja odottaa pääsyä tuotantoon. Saksa viivytteli lopullisen käyttöluvan antamista ja sitten joulukuussa 2021 alkoivat lausunnot puolin ja toisin koventua. Sekin on huomioitavaa, että Nasdaq-osakeindeksi kääntyi laskuun marraskuussa 2021 pitkän nousujakson jälkeen. Joku aina tietää enemmän kuin toiset.
Miksi UPI on ylipäätään olemassa? Suomessa on ulkoministeriö (UM), jonka pitäisi tuottaa materiaalia yleisölle ja päätöksentekijöille. Nyt on outo tuplamiehitys.
USA:n ja Iranin suhteet menivät karikolle jo vuodesta 1953 alkaen kun lännen tiedustelupalvelut Operaatio Ajaxissa raivasivat pois tieltä demokraattisesti (!!) valitun ja liberaalin Iranin pääministeri Mossadeqin angloamerikkalaisten öljyintressien vuoksi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Iranin_vallankaappaus_1953
Öyhoensis
Ehkä tärkein tänä vuosikymmenenä ilmestynyt kansallismielinen kirjoitus.
Plääh
”Uusi länsimielinen hallinto vaikutti välittömästi Itä-Ukrainan tilanteeseen synnyttäen sisällissodan, jossa kuoli YK:n mukaan 14 000 ihmistä. ”
Tässä ei kyllä ole mitään järkeä. Länsimielisen hallinnon toimet eivät sotaa sytyttäneet. Donbass siis pyysi kirjoituksen mukaanapua. Niin Kuusisen hallituskin aikoinaan. Venäjä käynnisti sisällissodan ja kaappasi mm. Krimin,
Neokonervatiivien johdollla siis USA valmistautui käymään omaa sotaansa? Ja Putin meni ansaan? No aika vastentahtoista ja riittämätöntä on apu Ukrainalle kyllä ollut. Ja venäläiset päästettiin oudon helposti nykyisiin asemiinsa etelässä. Ukraina ei asoittanut, ei linnoittanut eikä varautunut liikekannallepanolla, aseistuksillla ym
Plääh
Juutalaisjohtajia ei suinkaan syrjäytetty Neuvostoliiton johdosta. Kyse oli siitä, että juutalaisuus hykäsi kommunismin pian sodan jälkeen ja alkoi valmistellla sen kaatamista ja kaiken uudelleen muovaamista. Tietenkin kylmä sota oli teatteria. Juutalaiset tiesivät Neuvostoliito olleen juutalaisen paras ystävä koko sen ajan. Kommunistijuutalaisuus ja sionismi ikään kuin muka olisivat olleet vastakkain ja edelleen vastakkain. Neuvostoliiton ja kommunismin radikalismi päättyi
Plääh
Andrew Anglinin sivulta Maidanin jälkeeen saattoi lukea venäläisten nationalistien ajattelua. ”Rintama on vai nyt siirtynyt idemmäs”. Saattoi kuulla, mitä tuleman pitää
Amalek
Simolan kommentaarivideo artikkelista:
https://youtu.be/b5cBdfXPE1g?si=nglCyZWzilS4ryx5
Nimetön
Yhdysvallat huijasi Eurooppaa ja Suomea esiintyen turvanamme ja ystavänämme. Yhdysvallat pelaa kokoajan omaan pussiinsa ja sen tärkein intressi on Israel, johtuen Yhdysvaltojen päättäjien kaksoiskansalaisuuksista, toisena tulee oma maa ja vasta viimeisenä muut, sen mukaan mistä eniten hyödytään. Euroopan maat ovat pelkkä kilpailija, joiden talous ja yhteiskunta tuhotaan massamaahanmuutolla (syy, USAn tuhoama lähi-itä) ja pilaamalla suhteet Venäjään, joka on pystynyt viime vuosiin asti toimittamaan halpaa energiaa Eurooppaan. Nordstream putkien sabotoinnin jälkeen USA otti haltuunsa kaasuntoimitukset mm. Suomeen. Hyötyjä putkien räjäytyksestä oli USA, silti media, joka kopioi uutisensa suoraan Yhdysaltojen lehdistöstä syytti Venäjää. Loogista…
Usa on käynyt kokoajan sotaa epäsuorasti Ukrainassa Venäjää vastaan. Se sota on jo hävitty. Nyt suomalaisia tuuditetaan väärään turvallisuuden tunteeseen siitä kuinka USA ja sen johtama NATO pelastaa meidät Venäjän hyökkäykseltä. Tämä ei onnistunut Ukrainassakaan, miksi se onnistuisi täällä? Sotaa on jatkettu Usan asettaman nukkehallitsija Zelenskyn johdolla ihmishengistä välittämättä. Ukrainalaisia on kuollut valtavat määrät. Heidät on uhrattu surutta tässä sodassa, jossa on kyse vain rahasta ja siitä kuka hallitsee energiaa ja raaka-aine markkinoita.
Oma lukunsa on FEDin ja keskuspankkien tahalteen aiheuttama inflaatio, joka johtuu dollarien liiallisesta painamisesta markkinoille. Tämän johdosta USA tarvitsee sotaa vakauttaakseen taloutensa ja säilyttääkseen asemansa maailman huipulla. Tätä samaa velkarahaa Suomikin lainaa vajoten yhä syvemmälle suohon
Venäjällä ei ole ollut aikaisemmin mitään intressiä hyökätä Suomeen. Nyt tilanne on toinen USA:n määräämän politiikan ja tukikohtien luoman uhan vuoksi. Nyt jää nähtäväksi millä tekosyyllä sota yritetään eskaloida. Venäjä ei ole toistaiseksi laajentanut sotaa Ukrainan ulkopuolelle useista provosointi yrityksistä huolimatta.
Median ja päättäjien mukaan sota on jo täysin varma asia. Jos näin on, miksi päättäjät eivät tee kaikkeaan rauhan eteen? Vaikea keksiä mitään muuta syytä, kuin se, että sota on jo ennakolta päätetty. Suomi on valittu taistelukentäksi, koska 5 miljoonainen kansa ja maa, joka on lähinnä pelkkää metsää, uhraaminen ei ole isossa kuvassa kovinkaan merkittävä asia.
Toisten maiden sodat eivät ole meidän asiamme, eikä meidän tule niihin sotkeutua millään tavoin. Suomen ja alkuperäisten suomalaisten etu pitäisi aina olla etusijalla. Ystävälliset ja rauhanomaiset välit tulisi aina säilyttää naapurivaltioihin, oli tilanne siellä mikä hyvänsä.