Radikaali arkisto: Venäjä: puolesta vai vastaan?

Venäjä-peikko räyhää ja rienaa jälleen valtamedian lööpeissä. Tällä kertaa arvuutellaan, oliko Putin Amerikan demokraattipuolueen korruption paljastaneen tietovuodon takana. Mutta miksi Venäjä jaksaa kiinnostaa kaikkia poliittiseen kantaan katsomatta? Onko idän ja lännen vastakkainasettelu aitoa?

Sekä itsenäiset että valtavirtaiset mediat ovat viimeistään Ukrainan kriisin puhjettua kiertäneet Venäjä-kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa. Valtavirtaisen valemedian kanta aiheeseen on harvinaisen yksiselitteinen: Putin on saatanan ruumiillistuma ja syyllinen kaikkeen aina Syyrian kriisistä pakolaistulviin ja Euroopassa uudelleen nousevaan nationalismiin.

Lisäksi kaikki keinottelukapitalismia, Israelia, Euroopan unionia, TTIP-pankkivaltasopimusta, Natoa, Yhdysvaltoja, homolobbya, suuria tiedotusvälineitä ja hallitsematonta maahanmuuttoa kritisoivat mediat ja puolueet ovat joko tietoisesti tai tietämättään Putinin agentteja. Valtamedian hellimästä salaliittoteoriasta ei suureellisuutta puutu.

Valtamedian Putin-salaliittoteorioita on säännöllisesti käsitelty myös Magneettimediassa, sillä kansallismielisten artikkeleiden vuoksi Venäjä-leimakirves heiluu usein meidänkin julkaisuamme kohden.

Itse asiassa valtamedian käymän informaatiosodan strategia on melko nerokas. Vielä muutama vuosi sitten isänmaallisuuden käsite oli jotakuinkin kirosana kaikkien ”tiedostavien” toimittajien ja muiden kosmopoliittien korvissa. Kun kansallismieliset puolueet ja järjestöt alkoivat Euroopassa kartuttaa kannatusta, päätti eliitti kuitenkin yhtäkkiä kääntää kelkkaansa ja kaapata isänmaallisuuden sekä kansallismielisyyden käsitteistön itselleen.

Ukrainan kriisin jälkeen lehdistö on alkanut kertoa aivan uudenlaista tarinaa isänmaallisuudesta: isänmaallisia eivät olekaan nationalistit vaan Yhdysvaltojen, Israelin ja EU:n tähtilipuille uskollisuutta käsi sydämellään vannovat kulttuurimarxistit, jotka talvisodan hengessä taistelevat nyt idän konservatiivista petoa vastaan.

Maanpettureita ovat sen sijaan patriootit, joiden epäluulo Euroopan unionia ja homomarsseja kohtaan on suorastaan epäilyttävän hyvin linjassa Kremlin politiikan kanssa. Mikäli joku kehtaa ajaa perinteisiä arvoja järjestelmällisesti puolue- tai järjestötoiminnan kautta, voi hän hyvinkin olla osa maanalaista viidettä kolonnaa – Putinin agentti, joka rapauttaa Suomea sisältä käsin valmistellen näin maaperää itäiselle valloittajalle otolliseen muottiin.

Kummallisia liittolaisuuksia Venäjä-tekosyyn varjossa

Isänmaallisuusretoriikan harharetken lakipiste saavutettiin tänä keväänä. Kaksi entistä ”verivihollista”, juutalaisen Erkon suvun omistama valemedia Helsingin Sanomat sekä perussuomalainen ”maahanmuuttokriitikko” Jussi Halla-aho polttivat rauhanpiippua ja liittoutuivat itsenäisyysmielisiä medioja vastaan.

Yllättävä tapahtumaketju alkoi Magneettimedian uutisesta, jonka mukaan Halla-aho on EU-parlamentissa tukenut aktiivisesti Saudi-Arabian ääri-islamistista hirmuhallintoa. Uutinen levisi nopeasti vaihtoehtomedioissa, koska Halla-aho on nimenomaan profiloitunut ääri-islamin vastustajana.

Halla-ahon toimintaa pystyi selittämään vain laajemman maailmanpoliittisen kontekstin avulla: Saudi-Arabia on Israelin, Yhdysvaltojen ja lännen liittolainen aivan kuten Halla-ahokin. Lisäksi Halla-aho on tukenut ”länsimaista” Amerikka- ja pankkialisteista politiikkaa kannattamalla TTIP:tä sekä EU:n sanelemaa pakolaispolitiikkaa.

Miten tämän kaikki liittyy Venäjään? Sen sijaan että Halla-aho olisi Helsingin Sanomien haastattelussa perustellut tukeaan ääri-islamismille, ulkomaalaisten pankkien poliittiselle ylivallalle, EU:n maahanmuuttopoliittiselle diktatuurille tai muille Suomen itsenäisyyttä tuhoaville linjauksilleen, hän pelasi Putin-kortin.

HS-haastattelun otsikko oli: ”Jussi Halla-aho epäilee: Venäjä rahoittaa Euroopassa ja Suomessa hajaannusta aiheuttamaan pyrkiviä toimijoita”. Halla-aho ei yrittänytkään puolustella epäisänmaallista politiikkaansa; kunhan leimasi kaikki Saudi-Arabia-uutisesta järkyttyneet ääri-islamismin vastustajat Putinin kätyreiksi. Näin helppoa vastuun pakoilu nykyään on.

On jo korkea aika kirjoittaa selventävä artikkeli Venäjä-kysymyksestä, sillä putinistileimasinta tullaan käyttämään vastaisuudessa entistä ahkerammin.

Kansallismielisiä äänestäjiä vaaleissa petkuttavat puolueet tulevat varmasti yhä useammin perustelemaan petollista politiikkaansa Venäjä-tekosyyllä. Väitetään, ettei vaihtoehtoja pakkomonikulttuurisuudelle ja EU-liittovaltiolle ole, sillä mikäli poltamme sillat länteet, iso paha Putin marssii panssareineen Suomeen alta aikayksikön.

Oman lisänsä Venäjä-soppaan tuovat myös vasemmisto ja muut perinteiset imperialismikriitikot, joiden uusi sukupolvi on valmis liittoutumaan länsikapitalistien kanssa Putinin ”homofobista” ja ”militaristista” hallintoa vastaan.

Änkyrävasemmiston ikääntynyt polvi sen sijaan seuraa maailmanpolitiikkaa valkosinipunaraidalliset fanilasit silmillään eikä suostu uskomaan, ettei esimerkiksi Venäjän talouspolitiikka eroa juuri lainkaan ”amerikkalaisimperialistisesta” mallista.

Yhdet standardit Venäjälle – toiset Amerikalle

Kun valtamedian Venäjä-kirjoittelua alkaa seurata kriittisesti, ensimmäisenä osuu silmään yleisön aivokapasiteettia ankarasti aliarvioiva kaksinaismoralismi.

Amerikan demokraattipuolueen sähköpostivuodosta uutisoineita suomalaistoimittajia ei lainkaan kiinnostanut maailman johtavan suurvallan presidenttipuolueen korruptio. Sen sijaan kaikki huomio keskittyi vuodosta syytettyyn Venäjään.

Kun lännessä jättiläismäiset investointipankit käyttävät rikollisesti (1, 2) hankittuja varojaan valtapuolueiden ja jopa EU:n kaltaisten elinten korruptoimiseen (1, 2, 3, 4), on kyseessä liberaalin eliitin mielestä business as usual – lobbaus nyt vain kuuluu markkinavetoiseen demokratiaan.

Näkökulma on täysin toinen, kun katse kääntyy itäiseen korruptioon. Tästä surkuhupaisa esimerkki oli viime keväänä nopeasti lässähtänyt Panaman paperit –”kohu”, jossa juutalaisen George Sorosin palkkaamat toimittajat pyrkivät osoittamaan Putinin korruption. Veroparatiisivuodot vihjasivat, että monet Putinin sisäpiiriläisistä säilyttivät rahojaan vähintäänkin hämäräperäisissä paikoissa.

Vaikka Putin itse ei ollut listalla, käytettiin venäläispresidenttiä kaikkien Panama-uutisten keulakuvana. Miksi yhtä ankaria standardeja ei sitten sovelleta Goldman Sachsin rahoittamiin länsimaisiin johtajiin? Miksei Panaman papereista kirjoittaneeet mediat muistuttaneet, että veroparatiisi oli alunperin rikollista rahaa sotapolitiikkansa tueksi keränneen Yhdysvaltojen hanke?

Kaksinaismoralismin ja nälvimisen voi toki jättää omaan arvoonsa; ei tiedottaminen Venäjälläkään järin laadukasta ole.

Ikävä kyllä kyse ei ole pelkästään tahattoman koomisesta vainoharhaisten Nato-bimbojen ”trollijahdista”. Venäjä-hysterialla on karuja ja konkreettisia vaikutuksia lukemattomien suomalaisten arkeen.

Julkisuudessa käydyllä Venäjä-keskustelulla pyritään nimittäin oikeuttamaan Suomen itsetuhoinen politiikka, jonka ensimmäisiä uhreja ovat kotimaiset yrittäjät. Vuosi sitten Yle uutisoi, että kolmasosa Suomen Venäjän-viennistä katosi, kun päätimme liittyä lännen sanelemiin talouspakotteisiin. Hieman aiemmin Helsingin Sanomat oli uutisoinut Suomen kärsineen pakotteista enemmän kuin Venäjä itse. On pieni ihme, että eliitti on kyennyt uskottelemaan kansalle, että pakotteissa on kyse kansallisesta edusta.

Venäjä on polttava poliittinen kysymys, jota kommentoidaan yleensä vain typerillä iskulauseilla puolesta tai vastaan. Suomalaisten yrittäjien sekä Suomen kansakunnan turvallisuuden vuoksi on elintärkeää, että aihetta alettaisiin viimein analysoida viileästi.

”Kaikki lännen vastustajat ovat putinisteja!”

Analyyttistä otetta kaivataan jo siksi, että valtamedia on myöntänyt pyrkivänsä tietoisesti hämmentämään keskustelua ja termien merkitystä.

Venäjän ”informaatiosodan” ekspertiksi itsensä kruunannut länsi-intoilija Saara Jantunen kertoi Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa jo viime lokakuussa, että hän käyttää ”Venäjä-trolli”-nimitystä myös sellaisista tahoista, jotka eivät edes pidä Putinista. Riittää, että ollaan ”länsivastaisia”.

Lehdistö seuraa nyt uskollisesti johtajaa ja syyttää kaikkia EU:n, Amerikan ja pankkien sanelemaa politiikkaa kritisoivat suomalaiset Putinin agenteiksi eli maanpettureiksi.

Tarjoammekin seuraavaksi monipuolisen Venäjä-keskustelun edellyttämän tietopaketin. Aloitamme erityisesti kansallismielisiä kiinnostavista aihesita: kuinka itänaapurin eliitti suhtautuu nationalismiin, juutalaisiin, holokaustirevisionismiin ja muihin sananvapauskysymyksiin.

Monet ovat väittäneet, että yllä mainitut teemat ovat kuitenkin ”epäolennaisia”, koska Putin on reaalipoliitikko. Väitteen mukaan presidentti on salaa piinkova kansallismielinen, jonka on kuitenkin olosuhteiden pakosta tukahdutettava kaikki radikaalit nationalistiset liikkeet, hankittava tukea juutalaisilta ja hehkutettava kommunistisen Neuvostoliiton perintöä juhlapuheissa.

Siksi artikkelin toinen puolisko koostuukin laajemmista teemoista, kuten Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä suhteista ulkomaisiin jättipankkeihin.

Millaisia kouriintuntuvia todisteita on olemassa siitä, että Putin pyrkii murskaamaan yksityisten pankkien maailmanpoliittisen hegemonian? Entä tukeeko hän taistelua sionismia vastaan Lähi-idässä?

Järjestäytyneiden juutalaisten valta Venäjällä kasvaa

Muun muassa Foreign Policy –lehdessä työskennellyt Joshua Keating kirjoitti 2014 artikkelin, jossa hän totesi, että äärimielinen juutalaislahko Chabad Lubavitch hallitsee Venäjän juutalaisyhteisöä ja että sen edustajat ovat erittäin läheisissä väleissä presidentti Vladimir Putinin kanssa.

Ulkopuolisille juutalaisten vallan kasvaminen näyttäytyy esimerkiksi suurina synagogien ja juutalaismuseoiden rakennushankkeina, jotka on kustannettu röyhkeästi veronmaksajien varoilla.

Keatingin haastattelema Venäjän juutalaiskongressi myönsi, että valtion päättäväisen toiminnan vuoksi juutalaisvastaisuus on Venäjällä supistunut voimakkaasti viimeisten 10 vuoden aikana. Keatingin mukaan Putinin lähipiiriin kuuluu lukuisia juutalaisia. Putin on myös henkilökohtaisesti sekaantunut oikeusjuttuihin, kun juutalaisia on syytetty esimerkiksi korruptiosta. Presidentti on tehnyt tuomioistuimille selväksi, ettei Venäjällä sallita ”antisemitismiä”. Juutalaisten tuomioita on jopa kumottu jälkikäteen.

Keating totesi, että suurinta vaikutusvaltaa Venäjällä nauttii FEOR-juutalaisfederaation päärabbi Berel Lazar (1, 2). Lazar sai koulutuksensa Yhdysvalloissa, mutta nykyään hän on ”Putinin henkilökohtainen rabbi”. Lazarin mukaan ”Putin on juutalaisten ystävä” ja ”Venäjä on Euroopan turvallisimpia paikkoja juutalaisille”. Putin on kutsunut juutalaisia muistelemaan kanssaan esimerkiksi toista maailmansotaa ja rahoittanut avokätisesti juutalaisten toimintaa valtion kirstusta.

Keatingin mukaan juutalaiset ovat ostaneet asemansa Putinin sisäpiirissä sionistimiljardöörien varoilla. Esimerkiksi veritimanteilla rikastunut juutalaistaustainen rikollinen Lev Leviev on tukenut heimonsa poliittista työtä Venäjällä.

Juutalaisten historiaa tutkivan professori David Shneerin mukaan Venäjän juutalaiset noudattavat ikivanhaa strategiaansa soluttautumalla poliittisen vallan ytimeen korruption avulla. Jo keskiajalla Euroopassa tunnettiin ilmiötä selittävä jiddišinkielinen termi ’shtadlanut’. 2012 The Jerusalem Post julkaisi artikkelin: ”Putinin puolella seisoo juutalaismiljardöörien armeija”.

Esimerkiksi Sotšin olympialaisten yhteydessä Putinin pitkäaikainen juutalainen ystävä Arkady Rotenberg sai ”yllättäen” valtiolta muhkean 7 miljardin dollarin sopimuksen.

Putinin siteet maan juutalaisyhteisöön ovat vankalla pohjalla eivätkä rajoitu vain yksittäisiin kädenpuristuksiin ja valokuvaussessioihin. Keväällä 2015 Venäjän johtaviin juutalaisiin lukeutuva Aleksandr Boroda vahvisti Putinin ”suojelevan meitä juutalaisia”. Borodan mukaan julkinen valta tukee juutalaisuutta Venäjällä huomattavasti avoimemmin kuin esimerkiksi Euroopassa tai Amerikassa.

Kun selvisi, että Putin palaisi presidentiksi 2012, Jewish Telegraphic Agency kirjoitti, että valtaosa juutalaisista huojentui kuullessaan uutisen. JTA:n mukaan Putin oli ensimmäinen presidentti, joka pyrki aktiivisesti etäännyttämään Venäjää maan ”antisemitistisestä” perinnöstä. Lazar arvioi, että valtaosa juutalaisista äänesti Putinia presidentinvaaleissa.

Putin on vakiovieras Venäjän juutalaisten museoissa ja temppeleissä. Lisäksi hän pitää yhteyttä kansainväliseen juutalaisyhteisöön. 2014 hän järjesti Moskovassa kokouksen ulkomaalaisten rabbien kanssa. Putin ja juutalaisjohtajat keskustelivat sulassa sovussa muun muassa Hitleristä, antisemitismistä ja Israelista. Ehkäpä raskauttavinta kuitenkin on, että Putin on lähihistorian pahimman länsimaalaisen sotarikollisen, juutalaisen Henry Kissingerin, henkilökohtainen ystävä.

2015 amerikkalainen Forbes-talouslehti julkaisikin artikkelin, jonka mukaan ”Putinissa on paljon pahaa, mutta ainakaan hän ei ole juutalaisvastainen”.

Kansallismielisten poliittinen vaino Venäjällä

Juutalaislobbareille annetut lupaukset eivät ole jääneet vain sanojen tasolle. Putinin aikana valtio on tehostanut ankarasti painostustoimiaan kansallismielisiä vastaan.

Jo 2005 Putin ”pyysi anteeksi” venäläisten ”rasismia” ja lupasi, että maan väkivaltakoneisto tulee ”pyyhkimään skinheadit ja fasistiset elementin pois Venäjän poliittiselta kartalta”. Putinin mukaan poliisin täytyy varmistaa, että Venäjä pysyy ”monietnisenä maana”.

2012 Venäjä alkoikin rakentaa tietokantaa ”ääriajattelijoista”, joihin myös kansallismieliset luetaan. 2014 duuma päätti kieltää kansallissosialististen ja fasististen symbolien käytön. Samana vuonna Putin allekirjoitti joukon lakeja, jotka takasivat kovennettuja rangaistuksia kansallismieliseen toimintaan ”syyllistyneille” venäläisille. Esimerkiksi ”ääriryhmän muodostamisesta” voi maassa joutua neljäksi vuodeksi vankilaan.

Holokaustimyytistä kriittisesti puhuvat venäläiset voivat saada linnaa sen sijaan jopa viisi vuotta – puoli vuosikymmentä! 2015 Ruotsissa vieraillut venäläinen Stanislav Vorobjev vahvisti, etteivät lait suinkaan ole kuolleita kirjaimia, vaan niitä sovelletaan aktiivisesti kansallismielisiä vastaan.

On totta, että Venäjä on käyttänyt monikulttuurisuuskysymystä toisinaan propaganda-aseena länttä vastaan. Maaliskuussa Kreml muistutti, että Euroopan valtiot ovat epäonnistuneet säälittävästi pakolaispolitiikassaan. Toisaalta Putin itse on toistuvasti painottanut, että venäläinen yhteiskunta on kansojen, kulttuurien ja uskontojen sekava mosaiikki – ja niin tuleekin olla (1, 2, 3).

Presidentti on myös ”tuominnut militantin nationalismin nousun” Länsi-Euroopassa. Putinin luottoideologi Alexandr Dugin on vienyt etniseen kansallismielisyyteen ja erityisesti valkoisiin ihmisiin kohdistuvan vihan äärimmilleen kummallisissa teksteissään:

”Tuen mustia. Valkoinen sivilisaatio – sen kulttuurilliset arvot ja valheellinen, ihmisarvonvastainen yhteiskuntamalli, jonka he rakensivat – siinä ei ollut mitään etuja. Kaikki tulee johtamaan valkoisten vastaisiin pogromeihin maailmanluokan mittakaavassa.

Venäjä tulee säästymään tuholta, sillä me emme ole puhdasverisiä valkoisia. Haaskalintujen tavoin käyttäytyvät monikansalliset yhtiöt, sorto ja muiden alistaminen, mukaanlukien MTV [Music Television, yhdysvaltalainen musiikkitelevisiokanava. Suom. huom.], homot ja lesbot – ne ovat valkoisen sivilisaation hedelmiä, mistä on välttämätöntä hankkiutua eroon.

Niinpä olen punaisten, keltaisten, vihreiden ja mustien, mutta en valkoisten, puolella. Asetun täysin sydämin Zimbabwen kansan puolelle.”

Vaikka Venäjän työttömyysluvut ovat rumaa katsottavaa, Putin julisti 2013, että maan työmarkkinat tarvitsevat ”uutta verta – koulutettuja ja työteliäitä ihmisiä, jotka ovat valmiit muuttamaan Venäjälle ja pitämään sitä uutena kotimaanaan”. Ulkomaalainen orjatyövoima houkuttelee siis myös idän eliittiä.

Venäjän hallitus pyrkii oikeuttamaan monikulttuurisen, juutalaismielisen ja antinationalistisen politiikkansa toisen maailmansodan perinnöllä: ”Venäjä on aina taistellut fasismia ja natseja vastaan!” Putinin puolustajien mukaan tämä on laskelmoitua reaalipolitiikkaa: ainahan johtajat pyrkivät yhdistämään kansaa vetoamalla historiallisiin sotiin ja voittoihin.

Kriittisemmät äänet kuitenkin toteavat, ettei ylikansallisen juutalaisen marxismin oppia saarnannut ja miljoonia etnisiä venäläisiä teurastanut Neuvostoliitto yksinkertaisesti voi olla myyttinen esikuva, johon kansallismielinen hallitus voisi tukeutua.

2014 uutisoitiin, että Venäjän ainut neuvostoaikainen vankileirimuseokin joutui sulkemaan ovensa, koska sitä syytettiin ”fasismista”. Samana vuonna Venäjä teki YK:n yleiskokouksessa aloitteen, jossa kaikkia maita kannustettiin taistelemaan entistä päättäväisemmin ”natsismin ihannointia, rodullista syrjintää, muukalaiskammoa ja suvaitsemattomuutta” vastaan.

Ukrainan kriisin syylliset

Kansallismielisessä liikkeessä kahtiajako suhteessa Venäjään kärjistyi huomattavasti Ukrainan kriisin vuoksi.

Kuten tulemme myöhemmin artikkelissa osoittamaan, ”idän ja lännen kamppailu” (johon Ukraina-kysymys kiinteästi liittyy) on kautta lähihistorian ollut yleensä vain monikansallisen pankkipääoman käsikirjoittamaa teatteria. Ja vaikka teoriamme ei vakuuttaisikaan lukijaa välittömästi, ei Ukrainan kriisi siltikään ole tekosyy, jonka varjolla kansallismieliset voisivat perussuomalaisten tavoin yhtäkkiä luikkia Naton ja Euroopan unionin selän taakse piiloon.

Kuten Yhdysvaltojen Israel-lobbysta kuuluisan teoksen kirjoittanut politiikan tutkimuksen professori John Mearsheimer on todennut, Amerikan johtama länsi räjäytti Ukrainan ruutitynnyrin täysin tietoisesti. Foreign Affairs –lehden artikkelissaan ”Why the Ukraine Crisis is the West’s Fault” Mearsheimer osoitti, että ilman lännen vuosia jatkunutta sotilaallista uhkailua Venäjällä ei olisi ollut pätevää poliittista motiivia (tai tekosyytä) irrottaa Krimiä Ukrainasta.

Mearsheimerin mukaan ongelmien ydin on sotilasliitto Naton laajentuminen kohti Venäjän rajanaapurivaltioita. Venäjän kaltaiset suuret alueelliset mahdit eivät ole koskaan historian aikana sallineet kilpailijavaltioidensa johtamia sotilasliittoumia lähistölleen (Yhdysvallat kutsuu tätä Monroen opiksi), minkä vuoksi Naton laajentaminen on ollut erittäin tietoinen provokaatio.

Naton lisäksi Yhdysvallat liittolaisineen ovat pyrkineet laajentamaan myös EU:ta kohti itää ja tukemaan miljardeilla dollareilla Itä-Euroopassa toimivia amerikkalaismielisiä poliittisia järjestöjä. Mikäli Venäjä tai Kiina pyrkisivät laajentamaan sotilaallista tai poliittista vaikutuspiiriään vastaavalla tavalla kohti Eurooppaa tai Yhdysvaltoja, olisi lännen reaktio aivan yhtä aggressiivinen.

Naton laajentuminen alkoi 1990-luvulla Bill Clintonin ollessa Yhdysvaltojen presidentti. 1999 Nato laajeni Tšekkiin, Unkariin sekä Puolaan, ja 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Venäjä oli kehityksestä raivoissaan, mutta heikon taloutensa ja armeijansa vuoksi se ei voinut tehdä mitään estääkseen Naton laajentumista.

Huhtikuussa 2008 Nato kiristi ruuvia ja ilmoitti havittelevansa Venäjän suuria rajanaapureita, Ukrainaa ja Georgiaa. Julistus oli niin ylimielinen, että Ranska ja Saksa sanoutuivat siitä irti, sillä sen pelättiin lietsovan sotilaallista konfliktia Venäjän kanssa. Putin totesikin, että Ukrainan ja Georgian liittäminen Natoon merkitsisi ”suoraa uhkaa” Venäjän kannalta.

Venäjän uhkauksista huolimatta länsi päätti jatkaa vaikutuspiirinsä laajentamista, mikä johti lopulta suurvaltapolitiikan pelinappuloiksi joutuneiden ukrainalaisten tragediaan.

Mistä Venäjän tuki IMF:lle Ukrainassa johtui?

Nyt eliitti pyrkii käyttämään Venäjä-mörköä ja Ukrainan kohtaloa tekosyynä EU-liittovaltion vahvistamiseksi ja Suomen liittämiseksi Natoon.

Mearsheimer kuitenkin muistuttaa artikkelissaan, ettei Venäjän väitetyistä imperialistisista suunnitelmista ollut merkkejä ilmassa ennen Ukrainassa syntyneitä levottomuuksia ja vallankaappausta helmikuussa 2014. Putinin toimet Krimillä yllättivät lännen poliitikot ja Naton täydellisesti. Kyse oli nopeasta reaktiosta lännen provokatiivisiin toimiin Ukrainassa.

Kuten Mearsheimer kirjoittaa, ei Venäjästä yksinkertaisesti ole Euroopan alistajaksi, minkä vuoksi keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä ei ole turvallisuuspolitiikkaa vaan jotain aivan muuta:

”[Venäjä on] heikentyvä suurvalta, jolla on ikääntyvä väestö ja yksiulotteinen talous. Sen sotilaallinen motittaminen ei ole tarpeellista. [Naton laajentaminen] antaa Moskovalle vain hyvän tekosyyn aiheuttaa lisää ongelmia Itä-Euroopassa.”

Mearsheimerin artikkelin mukaan länsi on siis tarjonnut polttoainetta sekä hyvän verukkeen Venäjälle kalistella sapeleitaan ja näyttää sotilaallista voimaansa myös rajojensa ulkopuolella.

Maailmanpolitiikasta ja rahoitusmarkkinoista aktiivisesti kirjoittava Brandon Smith pitää mahdollisena, että kyseessä ei ollut Venäjän kannalta pelkkä onnenkantamoinen.

Kriisin puhjettua Venäjä nimittäin lobbasi sen puolesta, että Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ottaisi Ukrainan talouden haltuun! Eikö ”länsimaisen” IMF-pankin pitäisi olla Venäjän verivihollinen? Vielä kummallisemmaksi tilanne muuttui, kun IMF määräsi Ukrainaa jatkamaan taisteluaan Venäjää vastaan. Näin sekavaan asetelmaan Mearsheimerin valtiokeskeisellä teorialla ei ole enää juuri mitään kommentoitavaa.

Miksi Venäjä ajoi Ukrainan IMF:n syliin, kun länsimainen finanssieliitti on yhdessä kuorossa vaatinut entistä kovempaa sotilaallista voimaa itänaapuriamme vastaan?

Lopulta Ukrainan kriisistä hyötyivätkin eniten monikansalliset pankit, jotka kykenivät sodan vuoksi sitomaan maan velkaorjuuteen, josta se ei välttämättä koskaan pääse irti.

Kupletin juoni on tullut tutuksi jo esimerkiksi Kreikasta: Ukraina hukutettiin tarkoituksella niin syvälle ulkomaalaiseen velkaan, ettei se kykene selviytymään lainojen ja korkojen takaisinmaksuista. Niinpä Ukraina joutuu selvittämään velkansa avaamalla rahoitusmarkkinansa ulkomaalaisille hyväksikäyttäjille, yksityistämällä kansallisomaisuuttaan ja luovuttamalla rikkautensa ylikansallisille pankeille. Miten Venäjä uskoo hyötyvänsä tästä?

Kansallismielisten suhde Venäjään ja Ukrainaan

Risuja tulee antaa myös Ukrainan nykyistä roistohallitusta puolusteleville ”kansallismielisille”, joiden mielestä juutalainen ammattirikollinen Petro Porošenko on Venäjä-ystävällistä Viktor Janukovytšia pienempi paha.

Jopa istuvaa hallitusta ”radikaalimmat” ryhmät ovat osoittaneet palvelevansa sionisteja ja globaalikapitalisteja. ”Äärioikeistolainen” Oikea sektori on vakuutellut toistuvasti uskollisuuttaan juutalaisia kohtaan (1, 2, 3).

”Uusnatseiksi” kutsuttu Azov-pataljoona on puolestaan todennut voivansa lähettää miehiään Syyriaan taistelemaan Bashar al-Assadin liittolaisia vastaan – toisin sanoen tukemaan Israelia ja ääri-islamisteja!

Nato–Venäjä-väittelyssä jätetään yleensä huomioimatta se, miksi amerikkalaisjohtoinen sotilasliitto alkujaan perustettiin. Naton kotisivujen mukaan tavoite on alusta lähtien ollut edistää Euroopan liittovaltiokehitystä ja vastustaa eurooppalaisnationalismia. Tämän tulisi olla tarpeeksi hyvä syy vastustaa Natoa kategorisesti ja kaikkialla.

Pohjoismaista Vastarintaliikettä lukuunottamatta yksikään kansallismielinen järjestö Suomessa ei ole kuitenkaan suostunut esittämään selkeää ulko- ja turvallisuuspoliittista ohjelmaa, joka haastaisi valtamedian ylläpitämät suurvaltapoliittiset olkiukot.

Opportunistit tahtovat jättää ”Nato-option” pöydälle, vaikka se tarkoittaisi EU-liittovaltiota ja pahimmillaan kansallismielisyyden kieltävää lainsäädäntöä.

Putin ei ole antisionisti

Turvallisuuspoliittisesta keskustelusta tulee entistä mutkikkaampaa, kun Ukrainasta siirrytään Lähi-itään.

Idän ja lännen vastakkainasettelu kärjistyi entisestään, kun Venäjä alkoi pommittaa Syyriassa Assadin hallintoa vastustavia terroristeja. Monien mukaan operaatio todisti, että Venäjä taistelee itsenäisten valtioiden puolella dollari-imperialismia vastaan. Skeptikot ovat vastanneet tähän, että Venäjä ajaa Syyriassa kyynisesti omaa aluepoliittista etuaan, kuten laivastotukikohtaansa.

Juuri Venäjä painosti Syyriaa luopumaan kemiallisista aseista, vaikka ilman joukkotuhoaseita puolustautuminen Amerikan mielivaltaa vastaan on pitkällä tähtäimellä käytännössä mahdotonta. Martti Ahtisaaren mukaan Venäjä jopa ehdotti lännelle 2012 Assadin syrjäyttämistä sillä ehdolla, ettei länsi aseistaisi kapinallisia. (Ahtisaaren uskottavuus jää toki lukijoiden itsensä arvioitavaksi.)

YK:ssa Venäjä antoi siunauksensa Libyan tuhoamiselle ja Muammar Gaddafin syrjäyttämiselle. Venäjä myös jäädytti ilmatorjuntajärjestelmäkauppansa Iranin kanssa siihen asti, että Iranin suhteet Amerikan kanssa paranivat tarpeeksi. Toisin kuin Gaddafi, Venäjä ei ole pyrkinyt irtaantumaan kansainvälisestä pankkimonopolista vaan on kiltisti lyhentänyt ulkomaisia lainojaan vaikeasta taantumasta huolimatta.

Venäjän yhteistyö Israel-vastaisen Iranin kanssa on puhtaasti taloudellista. Russia Todayn televisiohaastattelussa Putin sätti Irania sen antisionismista ja sanoi, että ”Iranian tekemät uhkaukset [Israelia vastaan] ovat anteeksiantamattomia ja typeriä”. Putin toisti sionistien valheellisen väitteen, jonka mukaan Iranin presidentti Mahmud Ahmadinežad olisi vaatinut ”Israelin pyyhkimistä pois maailmankartalta”. Todellisuudessa Ahmadinežad ei koskaan edes sanonut niin.

Lisäksi Venäjä on pitkin alkuvuotta vakuutellut toistuvasti tekevänsä kaikkensa, jotta sen Lähi-itään myymät aseet eivät päätyisi Hizbollahin haltuun. Venäjä jopa jäädytti ohjuskauppansa Iranin kanssa, kun osa ohjuksista oli huhujen mukaan päätynyt Libanoniin. Venäjä teki myös Israelin kanssa sopimuksen, jonka mukaan juutalaiset saavat pommittaa halutessaan syyrialaisia asekuljetuksia.

Israelilaiset kansanedustajat ovat kommentoineet Haaretz-lehdelle uskovansa Putinin lupauksiin. Haaretz’n mukaan ”Venäjän ja Israelin välit kukoistavat uljaammin kuin koskaan ennen”. Lehti kirjoitti, että sionistit ymmärtävät, että tällä hetkellä Assadin tukeminen palvelee Venäjän alueellisia intressejä – ”mutta tilanne voi muuttua” tulevaisuudessa.

Venäjä ei siis taistele Syyriassa sionismia vastaan vaan turvatakseen oman sotilaallisen ja geopoliittisen asemansa. Tästä kielivät erityisesti Venäjän nihkeät suhteet Hizbollahiin, joka on Lähi-idän historian menestyksekkäin sionisminvastainen vastarintaliike.

Yhdysvallat ja Israel käyvät tällä hetkellä pankkisotaa koko Libanonia vastaan heikentääkseen Hizbollahia. Venäjä ei ole tehnyt eletäkään tukeakseen maan finanssijärjestelmän vakautta, vaikka Putinilla olisi nyt tuhannen taalan paikka vastustaa dollarin maailmanpoliittista ylivaltaa sekä sionismia.

Venäjän yhteistyö Israelin kanssa tiivistyy

2014 Gazan kansanmurhan aikana Putin asettui tukemaan sionisteja, jotka pommittivat palestiinalaisten siviili-infrastruktuuria, sotkivat pakolaisten asuntoja ulosteella, tappoivat lähes 600 pikkulasta (joita Israel kutsuu ”tulevaisuuden terroristeiksi”) ja 260 naista sekä syyttivät Palestiinan ihmisoikeustilanteesta huolestuneita ”antisemitisteiksi”.

Lisäksi Venäjän ja juutalaisvaltio Israelin välinen taloudellinen yhteistyö on kasvanut vuosi vuodelta (1, 2). Putinilta ei ole toisin sanoen herunut lainkaan ymmärrystä kansainväliselle Israel-vastaiselle BDS-boikottiliikkeelle.

Mikä hälyttävintä, Venäjä ja Israel käyvät satojenmiljardien dollareiden kauppaa sotilasteknologialla. Israel ja Venäjä ovat myös kehittäneet kahdenkeskeisen salatun viestintälinjan, jonka kautta ne voivat omien sanojensa mukaan kommunikoida ilman Yhdysvaltojen ”väliintuloa”. 2010 Venäjä ja Israel solmivat sotilaallisen sopimuksen, johon sisältyy muun muassa tiedustelupalveluiden entistä tiiviimpi yhteistyö.

Tämä kehitys sekä Iranin, Libanonin ja Libyan kokemukset osoittavat, etteivät Israelin viholliset Lähi-idässä voi laskea toivoaan Venäjän varaan.

Putin on antanut muodollisen tukensa niin ”palestiinalaiselle valtiolle” kuin Palestiinaa laittomasti miehittäville sionisteille (samalla Putin kertoi olevansa Talmudia Israelin perustuslaiksi puuhaavan Benjamin Netanjahun ystävä). Poliittiset korulauseet eivät siis kerro mitään mielenkiintoista Venäjän suhteesta sionismiin.

Viime syksynä Putin vieläpä kutsui Netanjahun vierailulle Moskovaan, jossa juutalaisjohtajalle vakuutettiin, etteivät Venäjän toimet Syyriassa murenna Tel Avivin valta-asemaa. Putin muistutti, että Syyrian vuoksi esimerkiksi Hizbollah on niin kiireinen, ettei se ehdi suunnitella uusia iskuja Israeliin. Lisäksi Venäjä ja Israel sopivat tapaamisessa tiivistetystä tiedusteluyhteistyöstä Syyrian tilanteeseen liittyen.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ohjailevan Israelin rakkaussuhde Venäjän kanssa osoittaa, ettei suurvaltadynamiikka ole lainkaan niin mustavalkoista, kuin valtamedia antaa ymmärtää. John Mearsheimer on jopa ennustanut, että Venäjä aikoo tulevaisuudessa liittoutua virallisesti Yhdysvaltojen kanssa hakeakseen turvaa kasvavaa Kiinaa vastaan.

”Idän ja lännen taistelu” on ollut aiemminkin teatteria

Mearsheimerin vision toteutuminen ei yllättäisi. Stanfordin yliopistossa Neuvostoliiton ja lännen taloudellista yhteistyötä 1960–70-luvuilla tutkinut taloustieteilijä Anthony Sutton osoitti uraauurtavissa teoksissaan, että ”kylmä sotakin” oli lopulta pelkkää teatteria.

Neuvostoliiton teollinen ja sotilaallinen mahti perustui Suttonin tutkimusten mukaan kommunistien vallankaappauksesta lähtien kokonaan amerikkalaiseen rahoitukseen ja teknologiaan. Yhdysvaltojen hallituksen asiakirjoihin perustuneessa National Suicide –kirjassaan Sutton tiivistikin, että ”ei ole olemassa neuvostoteknologiaa – on vain amerikkalaista ja liittoutuneiden teknologiaa Neuvostoliitossa”.

Ilman lännen rahaa, aseita ja tieteellistä kehitystä kommunistinen hirmuhallinto ei olisi pysynyt pystyssä. Neuvostoliitossa ”kaikki kuparilangasta moottoriajoneuvoihin, panssarivaunuihin, ohjusjärjestelmiin ja tietokoneisiin” oli länsimaista tuontitavaraa. ”Kylmä sota” olisi ollut varsin erilaista aikaa, mikäli länsikapitalistit olisivat todella pyrkineet eristämään Neuvostoliiton ja murskaamaan kommunistit.

Kapealle finanssieliitille yhteistyö kommunistien kanssa oli verraton rahasampo, vaikka se vaatikin noin sadan miljoonan ihmisen hengen uhraamista. Kirjoitimme 1900-luvun kahden valta-aatteen – kommunismin ja kapitalismin – juurista ja yhdistävistä tekijöistä tarkemmin jo artikkelissa ”Juutalaiset, pankit, koronkiskonta”.

Kuten olemme tässä ja aiemmissa artikkeleissamme osoittaneet (1, 2), on juutalaistaustaisilla vaikuttajilla merkittävä rooli niin Yhdysvaltojen johtamassa lännessä kuin Venäjälläkin. Idässä juutalaisten eliittiasema on pysynyt vahvana aina kommunistien vallankaappauksesta lähtien.

Vaikka juutalaisia oli enintään 5 prosenttia Venäjän tuolloisesta väestöstä, lähes kaikki kommunistipuolueen alkuperäisistä johtajista olivat juutalaisia. Bolševikkien astuttua valtaan antisemitismistä tuli Venäjällä kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty rikos.

Kuten muun muassa Nobel-palkittu Alexandr Solženitsyn on todennut, etuoikeutettu asema säilyi myös Stalinin päästyä valtaan. Huhut ”neuvostoantisemitismistä” olivat vain juutalaisten lobbausjärjestöjen propagandaa, jota voi verrata 2000-luvun huhuihin ”Saddam Husseinin joukkotuhoaseista”.

Juutalaisten valta-asema niin Wall Streetin pilvenpiirtäjissä kuin Moskovan kommunistikomiteoissa hämmästyttää monia. Miksi ihmeessä Jacob Schiffin kaltaiset upporikkaat amerikanjuutalaiset keinottelijat tukivat kommunistivallankumousta Venäjällä?

Sionismin oppi-isä Theodor Herzl’n mukaan kyse ei ole ideologiasta vaan juutalaisten yhteiskunnallisesta strategiasta. Hän totesi kuuluisassa kirjassaan Juutalaisvaltio: ”Kun me [juutalaiset] uppoamme, ryhdymme vallankumoukselliseksi proletariaatiksi – vallankumouksellisten puolueiden upseereiksi. Kun me nousemme, ammennamme valtamme rahakirstuista.” Sitaatti auttaa ymmärtämään idän juutalaisten toimintaa niin ”kylmän sodan” aikana kuin 2000-luvulla.

Pankkiirit alistivat Venäjän kommunistivallankumouksen myötä

Juutalaiset nousivat siis Venäjällä halveksittujen irtolaisten asemasta poliittisiin johtotehtäviin bolševikkikumouksen jälkeen.

Vallanvaihto sai rahoitusta Wall Streetiltä siksi, että tsaarin Venäjän kansallistettu pankkijärjestelmä toimi esteenä Rothschild-vetoisen, Länsi-Euroopassa toimineen yksityisen pankkijärjestelmän laajentumisyrityksille.

A History of Central Banking –kirjan kirjoittaneen Etelä-Afrikan keskuspankin entisen johtajan, Stephen Goodsonin, mukaan kansallistettu keskuspankkijärjestelmä takasi sen, että tsaarin Venäjän valtionvelka oli maailman pienin. Ulkomaalaiset pankit eivät toisin sanoen kyenneet kiristämään maan päättäjiä. Edistyksellinen rahoitusjärjestelmä nelinkertaisti Venäjän teollisuuden volyymin vuosien 1890–1913 välillä. Omavaraisuutta tavoitteleva valtio kykeni vastaamaan parhaimmillaan 80 prosenttiin kotimaisesta teollisesta kysynnästä.

Historioitsijat Kuisma ja Keskisarja arvelivat Erehtymättömät-kirjassaan, että Frankfurt am Mainin juutalainen Rothschild-pankki myönsi Suomelle maamme historian ensimmäiset merkittävät valtionlainat juuri siksi, että pankki havitteli tunkeutumisväylää Venäjän-markkinoille.

Tsaari kuitenkin torjui Rothschildin yritykset rakentaen valtionvelasta ja koronkiskonnasta riippumatonta keisarikuntaa, minkä vuoksi Venäjä täytyi lopulta murtaa väkivalloin. Tästä alkoi idän juutalaisten uusi, yltäkylläinen aikakausi, joka ei suinkaan päättynyt Neuvostoliiton romahdukseen. Kun puolueen aika oli ohi, muodostui 1990-luvulla uusi hallitseva sisäpiiri pääosin juutalaisista oligarkeista.

Bloomberg-talousjulkaisu uutisoi 2013 yllättäen, että Venäjä oli palkannut amerikanjuutalaisen rikollispankin Goldman Sachsin uudeksi liike-elämän imagokonsultikseen. Venäjään kritiikittömän ihailevasti suhtautuneille vaihtoehtomedioille uutinen tuli täydellisenä (ja harvinaisen ikävänä) yllätyksenä.

Uutisessa kerrottiin, että Venäjän valtiovarainministeriö tahtoo houkutella Goldmanin avulla lisää ulkomaalaista pääomaa kotimarkkinoilleen. Taustalla oli Putinin itsensä asettama tavoite kohentaa Venäjän asemaa Maailmanpankin silmissä.

Mikä hämmentävintä, samalla ilmoitettiin, että Goldman oli palkattu auttamaan Venäjää myös maan yksityistämisohjelman kanssa. Itänaapurimme tahtoi myydä kansallisomaisuuttaan ulkomaalaisille sijoittajille 33 miljardin dollarin edestä!

Goldmanin juutalaisen johtajan Lloyd Blankfeinin kerrottiin myös istuvan Dmitri Medvedevin johtamassa talouskomiteassa, jonka tavoitteena oli tehdä Moskovasta kansainvälinen finanssikeskus.

Miksi Venäjän velkaongelman annetaan vain pahentua?

Yksityinen velka on kansantalouden syöpä, jota vastaan pankkiirien ylivaltaa ja oligarkkeja karttavien valtioiden tulisi taistella. Venäjä ei ole kuitenkaan torjunut korollisen velan määrän kasvua, vaikka tämä olisi mahdollista kansallisen keskuspankkirahoituksen avulla.

Moskovan HSE-yliopisto selvitti 2014, että korkeakorkoisen yksityisen velan määrä on kasvanut kiivaaseen tahtiin Venäjällä erityisesti vuoden 2009 jälkeen. Kolmasosa venäläisistä käyttää HSE:n mukaan puolet palkastaan velan lyhentämiseen! Tämä ei ole terveen kansantalouden merkki vaan osoitus siitä, että politiikka palvelee yksityisen finanssisektorin kapeaa etua kansakunnan sijaan.

Venäjän ei olisi tarvinnut siirtyä kommunismin jälkeen länsimaiseen velkatalouteen ja korko-orjuuteen. Vielä 1993 vaikutti hetken siltä, että maa olisi saanut isänmaallisen hallinnon. Amerikalle uskollinen alkoholistipresidentti Boris Jeltsin joutui puolustamaan asemaansa veristen taisteluiden aikana, kun kansallissosialistien johtamat joukot pyrkivät miehittämään Moskovan strategisesti tärkeät rakennukset. Lopulta kapina saatiin kuitenkin tukahdutettua.

Jeltsin-vastaista kansannousua ruokkivat hallituksen ”talousuudistukset”, joiden tavoitteena oli sitoa Venäjä yksityisten pankkien velkaorjaksi. Amerikanjuutalainen talousrikollinen Lawrence Summers ja hänen seuraajansa olivat lentäneet itään haaskalle pian Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Summersin kopla ”avusti” Boris Jeltsinin rappiojuopoista koottua ”asiantuntijakaartia” ja neuvoi näitä yksityistämään Venäjän talouden. Lopputulos oli arvattavissa: järjestäytynyt rikollisuus ryöväsi yli 500 miljardin dollarin edestä julkista omaisuutta, pankkeja ja luonnonvaroja. (Nyt juutalainen IMF-johtaja David Lipton vaatii samaa kurjistavaa sokkiterapiaa myös Iranin taloudelle, jotta maa ei tulevaisuudessa enää voisi muodostaa sotilaallista uhkaa Israelille ja sen liittolaisille.)

Jopa valtavirtainen media on joutunut myöntämään juutalaisten suvereenin roolin Venäjän yksityistämisryöstössä. 2007 The Guardian kirjoitti: ”1990-luvulla seitsemän oligarkkia omisti puolet koko Venäjästä. Kuusi heistä oli juutalaisia: Boris Berezovski, Vladimir Gusinski, Alexander Smolenski, Mihail Hodorkovski, Mihail Fridman ja Valeri Malkin.”

Oligarkkien kuristusote voimistui 1995, kun Jeltsin suostui ”lainoja osakkeita vastaan” –yksityistämisohjelmaan. Yksityiset pankkiirit myönsivät valtiolle korollista luottoa ja saivat vastalahjaksi valtiolle kuulunutta kansallisomaisuutta. Näin oligarkit saivat pian haltuunsa esimerkiksi merkittävän osuuden maan öljyteollisuudesta ja tiedotusvälineistä.

Yksityistämisorgioista kirjoittanut valtavirtainen Washington Post myönsi 1998, että kun oligarkit saivat nimittää maalle haluamansa varapääministerin, valitsivat he Vladimir Potaninin, koska tämä oli yksi harvoista sisäpiiriin kuuluneista ei-juutalaisista. Juutalaisvaltainen eliitti pyrki amerikkalaislehden mukaan piilottelemaan etnisiä taustojaan, koska he pelkäsivät, että ”kansa kostaisi juutalaisille pankkiireille”.

Venäjä ei ole tarjonnut konkreettista vaihtoehtoa pankkien ylivallalle

Taloustutkimuksen professorin Michael Hudsonin mukaan Venäjän raiskanneen talouspolitiikan teesit sorvattiin jo vuoden 1990 G7-kokouksessa Houstonissa.

Maan keskuspankkia kiellettiin rahoittamasta julkisia hankkeita, minkä tavoitteena oli alistaa poliitikot kokonaan yksityisten pankkien valtaan. Lisäksi Venäjä pakotettiin riippuvaiseksi ulkomaalaisesta rahasta, sillä itänaapurimme päättäjille kerrottiin, että kansallisen valuutan arvo täytyi sitoa muiden maiden valuuttojen varantoihin.

Rahoitusmarkkinoiden avaaminen monikansallisille saalistajille johti ennalta-arvattavasti siihen, että Venäjältä ulos paenneet ruplat vaihtuivat dollareihin, joilla ulkomaalaiset suursijoittajat ostivat venäläisiä yrityksiä.

Hyperinflaation jälkeen enää vain länsimaalaisilla sekä pienellä oligarkkien sisäpiirillä oli merkittävästi ostovoimaa jäljellä. Köyhyyden hyökyaalto johti tietysti aivovuotoon: Venäjän talouden kannalta tärkeimmät osaajat muuttivat ulkomaille laadukkaamman koulutuksen ja parempien palkkojen perässä. Lawrence Summers oli saavuttanut tavoitteensa.

2004 amerikkalainen vasemmistojulkaisu Counterpunch kirjoitti Venäjän presidentinvaaleista ja Putinin tulevasta toisesta kaudesta:

”Duuman vaaleissa kolme kuukautta aiemmin, joulukuun 7. päivä, Putinin Yhtenäinen Venäjä –puolue sai niin paljon kannatusta, että hän voi uudelleenkirjoittaa Jeltsinin saneleman perustuslain. Mitä Putin aikoo tehdä?

Aikooko hän tukea oligarkkeja, jotka valitsivat hänet Jeltsinin seuraajaksi? Heidän yksityistämisdiilinsä 1990-luvun puolivälissä nylkivät Venäjän teollisuuden ja kurjistivat tavallisen kansan elintasoa, julkisia palveluita sekä tieteellistä tutkimusta. Yksityistämispolitiikka johti maastamuuttoaaltoon ja väestön supistumiseen.”

Julkisuudessa Putin on kertonut vastustavansa 1990-luvulla toteutettua ryöstöpolitiikkaa. Hänen mukaansa Venäjän luonnonvarojen ja teollisuuden yksityistäminen on aiheuttanut väestökehityksen kannalta pitkällä aikavälillä 30 miljoonan ihmisen tappion – eli toista maailmansotaa kovemmat tuhot.

Kuten kuitenkin jo totesimme, on Venäjä jatkanut myös Putinin valtakaudella tutuilla urilla ja palkannut jopa Goldman Sachsin tehostamaan valtionomaisuuden kauppaamista! Äänestäjille suunnatut kauniit sanat eivät vastaa karua todellisuutta.

Ketkä tulivat vanhojen oligarkkien tilalle?

Putinin kannattajat muistuttavat mielellään, että Venäjän presidentti on käynyt vuosien ajan taistelua 1990-luvun roisto-oligarkkeja vastaan. Tämä on joiltain osin totta.

Mutta ketkä ovat astuneet vanhojen oligarkkien tilalle?

Esimerkiksi suomalaisia puhuttava Rosatom (ja sitä edeltänyt Venäjän atomienergiaministeriö) on ollut jo vähintään vuodesta 2001 ainoastaan juutalaisten johtama, vaikka Putinin usein väitetään häätäneen juutalaiset Venäjän johtavista asemista.

Kun entisen Rosatom-johtaja Alexander Rumyantsevin edeltäjä Yevgeny Adamov joutui vaikeuksiin viranomaisten kanssa, eläteltiin julkisuudessa toiveita siitä, että vastaisuudessa Venäjän atomienergiapolitiikka olisi puhtaissa ja valtiolle uskollisissa käsissä. Middle East Policy Council kirjoitti julkaisussaan ”Russia, Israel and the Arab-Israeli Conflict: The Putin Years”:

”Onnistuakseen [Venäjän ulkopolitiikan uudistuksessa] Putin joutui eliminoimaan Boris Berezovskyn, Vladimir Gusinskyn ja Mikhail Khodorkovskyn [kaikki juutalaisia. Suom. huom.] kaltaisten oligarkkien vallan politiikassa ja mediassa.

Hän korvasi atomienergiaministeriön (Minatom, nykyään Rosatom) johtaja Yevgeny Adamovin ensin Rumyantsevillä ja sitten Sergei Kirijenkolla. Adamovilla oli ollut paha tapa hieroa Iranin kanssa ydinkauppoja, joista Kremlin ei pitänyt.”

Russia Todayn mukaan juuri Kirijenko johti valtaisaa hanketta, jossa kaikki Venäjän ydinvoimalat, virastot ja tutkimuskeskukset keskitettiin saman johdon alaisuuteen. Kirijenko sai Putinilta täyden tuen. Lopputulos oli jättiläinen nimeltä Rosatom. Riippumaton norjalainen ympäristöjärjestö Bellona on todennut, että kolossaalinen Rosatom-hanke on ollut tietoinen poliittinen askel takaisin kohti Neuvostoliiton aikoja.

Putin on saattanut siistiä hallinnon huipulta pahimpia vanhanajan gangstereita, jotka ovat talloneet eliittiä liiaksi varpaille. Adamovin kaltaiset bandiitit on kuitenkin korvattu rumyantseveillä ja kirijenkoilla.

Putinin kannalta tilanne on varmasti vakaampi ja edullisempi nyt. On kuitenkin kyseenalaista, miten 1990-luvun oligarkkien korvaaminen käytökseltään hieman hillitymmillä juutalaisliikemiehillä muuttaa olennaisesti Venäjän tilannetta. Ilmiselvien rosvojen tilalla on manipulatiivisia pukumiehiä, jotka osaavat puhua kieltä, jota 2000-luvun venäläinen eliitti tahtoo kuunnella.

IMF-lahjus

Kun Venäjä ilmoitti uusista (muun muassa rataverkkoihin, öljyteollisuuteen ja rahoitukseen liittyvistä) yksityistämishankkeista 2014, käytti hallitus tekosyynä muun muassa sitä, että tavoitte oli ”kannustaa oligarkkeja tuomaan rahansa viimein takaisin Venäjälle, jossa pääoma voitaisiin investoida reaalitalouteen”.

Mutta miksi Venäjä ei ollut vielä 15 vuotta Jeltsinin jälkeenkään kyennyt ottamaan talouden ohjaksia oligarkeilta omiin käsiinsä? Miksi hallitus ei ole vieläkään rakentanut julkista rahoitusvaihtoehtoa oligarkkien veroparatiisirikkauksille? Miten on mahdollista, ettei itsenäinen valtio saa rahoitusta mistään muualta kuin kansallisomaisuuden kauppaamisesta?

Ja miten on mahdollista, että tästä huolimatta useat vaihtoehtomediat väittävät Venäjän taistelevan kansainvälistä korko-orjuutta vastaan?

Kuten Brandon Smith on kääntämässämme artikkelissa ”Myös Venäjä on globaalien pankkien vallassa” kirjoittanut, on itänaapuri saanut IMF:ltä avokätisiä lainoja 1990-luvun yksityistämiskuohuista aina tähän päivään asti.

Kuten olemme kirjoittaneet, IMF:stä ja Maailmanpankista vakiintui toisen maailmansodan jälkeen kaksi ylikansallisen kontrollin tärkeintä työkalua. Molemmat syntyivät niin sanotussa Bretton Woods –kokouksessa, jossa ottivat yhteen pankkien yhteiskuntavastuuta peräänkuuluttanut englantilainen John Maynard Keynes sekä koronkiskontaperiaatetta kannattanut juutalainen nimeltä Harry Dexter White.

White oli maanpetturi ja Neuvostoliiton vakooja. Kun IMF:n ja WB:n toimintaa suunniteltiin, hänen tärkein yhteistyökumppaninsa oli Yhdysvaltojen juutalainen valtiovarainministeri Henry Morgenthau.

Morgenthaun ja Whiten painostuksen vuoksi IMF:stä ja WB:stä ei tullutkaan taloudellisen vakauden ja oikeudenmukaisuuden takaajia vaan voittoa tavoittelevia yrityksiä, jotka ovat pakottaneet valtioita leikkaamaan julkisia palveluitaan, yksityistämään kansallisomaisuuttaan sekä luovuttamaan poliittisen päätäntäoikeuden ylikansallisille instituutioille ja rahoituslaitoksille.

Esimerkiksi IMF:n oman julkilausuman mukaan sen tavoitteena on estää ”omavaraisten” kansantalouksien synty. Artikkelissaan Smith muistuttaa Venäjän ja IMF:n hämäristä suhmuroinneista, joiden avulla pankki sai tukevan otteen maan päättäjistä:

”Vuonna 1999 julkistettiin tietoja IMF:n rahavirtojen kääntämisestä Venäjän yrityseliitin, poliitikkojen ja jopa mafian rahakirstuihin. Lainojen alkuperäinen käyttötarkoitus oli jälleenrakentaa Venäjän infrastruktuuria ja taloutta. Sen sijaan aristokratia ja rikollinen alamaailma saivat lihavan siivun varoista. […]

Kansainvälisen valuuttarahaston ensimmäinen reaktio skandaaliin oli yrittää siirtää vastuuta väittäen, ettei heillä ollut mitään keinoja vaikuttaa rahan siirryttyä Venäjän keskuspankin haltuun. Kadonneiden ja väärinkäytettyjen rahavarojen kohtalon paljastuessa IMF palkkasi PriceWaterhouseCoopersin auditoimaan Venäjän keskuspankin. Auditoinnin tuloksia ei ole koskaan virallisesti julkaistu. […]

Useita Venäjän korkeatasoisia virkailijoita, kuten muun muassa kotimaan turvallisuusministerin tilintarkastaja ja valtakunnansyyttäjä, astuivat julkisuuteen paljastaen tietoja, jotka tukivat todisteita IMF:n rahavarojen päätymisestä väärille ihmisille. Duuman turvallisuuskomitean johtaja sanoi, että osa IMF:n lainoista ei päässyt edes Venäjälle asti. Sen sijaan rahaa pumpattiin Venäjän korkea-arvoisimpien virkamiesten salaisille ulkomaisille tileille.

Kaikista tunnustuksista ja todisteista huolimatta IMF:n tilintarkastajat kieltäytyivät tutkimuksissaan raportoimasta mistään korruptiosta tai väärinkäytöksestä. Voisi olettaa heidän tekevän kaiken voitavansa saadakseen selville, mihin heidän rahansa menivät ja miksi.

Salailun syy on ilmiselvä: IMF tiesi tasan tarkkaan, minne ja kenelle rahat menivät. Ensimmäisten Venäjälle annettujen tukilainojen tarkoitus oli ostaa Venäjän poliitikkojen ja yrityseliitin uskollisuus ja varmistaa, että kansakunnan suunta tulevaisuudessa seuraisi globalistien suunnitelmia.”

Smith uskoo, ettei IMF:n ote ole livennyt Putinin astuttua valtaan. 2009 Kreml vaati The Moscow Timesin mukaan, että IMF perustaisi uuden varantovaluutan, joka yhdistäisi ”koko kansainvälistä yhteisöä”.

Jos Venäjä olisi nationalismin ja omavaraistalouden esitaistelija, ei sen uskoisi kannattavan järjestelmää, jossa amerikanjuutalaisten perustama yksityinen pankki hallitsisi maailmaa yhden universaalin valuutan avulla.

Taitava strategi vai pankkien orja?

Putinin puolustajien mukaan Venäjä ei ole tehnyt kansallismielisiä uudistuksia talouteensa ja politiikkaansa siksi, että maan eliitti käy ankaraa sisäistä valtataistelua.

Teorian mukaan poliittinen valta on jakautunut yhtäältä oligarkkien ja toisaalta vanhojen tiedustelupalveluiden perillisille.

Oligarkkien perilliset, kuten Medvedev ja keskuspankin johtaja Elvira Nabiullina, luottavat länteen ja vaativat yksityistämispolitiikan jatkamista. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat johtajat, kuten Putin, sen sijaan odottavat tilaisuuttaan voidakseen kääntää politiikan suuntaa 180 astetta.

Teoriaan uskovat väittävät, että Putin ei ole kyennyt lopettamaan kansallisomaisuuden kauppaamista ja pankkiorjuutta siksi, että isänmaallinen politiikka syöksisi koko maan kaaokseen. Maan lait ovat sitoneet Putinin kädet, minkä vuoksi hänen täytyy seurata ryöstöä sivusta.

Nyt presidentti odottaa, että talouden tasainen rappio etenee pisteeseen, jossa hän voi säätää radikaaleja poikkeuslakeja, erottaa sionistit ja talousrikolliset valtion viroista ja pystyttää aidon vastavoiman kansainväliselle pankkikartellille.

Toivossa on tietysti hyvä elää. ”Uskottavimpienkin” Venäjä-myönteisten argumenttien mukaan Putin on siis kaappinationalisti, jonka piilotettuihin jaloihin motiiveihin meidän on yksinkertaisesti luotettava. Kun Venäjä käyttää Goldman Sachsia välikätenä kansallisomaisuuden ryöstölle, täytyy sekin vain tulkita Putinin ”strategiseksi” siirroksi, jolla Venäjää ajetaan kohti muutoksen kannalta välttämätöntä rappiota ja lopulta uljasta uudelleensyntymää. Uskokoon ken tahtoo.

Venäjän politiikkaa voi ja tuleekin kritisoida. Me teemme sitä kuitenkin täysin päinvastaisesta näkökulmasta kuin Suomen valtamedia ja poliittinen eliitti. Usein kritisoimme Venäjää samoista syistä kuin Yhdysvaltoja; ne molemmat ajavat Israelin sekä kansainvälisen rahoituseliitin ylivaltaa ja tuomitsevat eurooppalaisen kansallismielisyyden.

Meidän ei tarvitse valita idän ja lännen väliltä – meillä on Suomi, Pohjola ja Eurooppa!