Erään kansallissosialistin herääminen, osa 4

Kirjoittajan huomautus: Seuraava teksti on puhtaasti kaunokirjallinen, ei omaelämäkerrallinen. Vaikka kertojahahmo on fiktiivinen, tekstissä mainitut historialliset tapahtumat, kirjalliset teokset, tieteelliset tutkimukset, lainaukset ja muut viittaukset ovat todellisia ja niihin voi ja kannattaa tutustua tarkemmin omatoimisesti, sillä niiden kaikkien perusteellinen käsittely tässä tekstissä ei ole mahdollista eikä palvelisi tarkoitusta. Tekstin ei ole tarkoitus antaa vastausta siihen, mitä kansallissosialismi on tai miten kansallissosialistin tulisi ajatella, vaan se on ainoastaan eräs kuvitteellinen esimerkki kansallissosialistisen maailmankuvan omaksumisesta modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.

4. Valkoisen rodun itsemurhavietistä

Tutkittuani rotua ja juutalaisten roolia vakuuttauduin erityisesti kahdesta seikasta: vallitsevien aatteiden keinotekoisuudesta ja valkoisen ihmisen selkärangattomuudesta. Valkoinen rotu oli ainoa maan päällä, joka oli kääntynyt tällä tavoin itseään vastaan, kadottanut täydellisesti identiteettinsä ja katsonut vierestä omaa rappeutumistaan hyväksyvästi nyökytellen. Rappion syy ei ollut mustissa tai juutalaisissa, vaan valkoisissa itsessään.

Kenties vahvin todiste tästä oli se, että loppujen lopuksi mikään, mitä olin saanut selville, ei ollut suuri salaisuus. Rotubiologiaa käsitteleviä teoksia löytyi kirjastosta ja Internetistä edelleen lukemattomat määrät. Juutalaisten merkittävä yhteiskunnallinen asema niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin oli kenen tahansa halukkaan nähtävillä. Missään nimessä kyse ei ollut stereotyyppisestä salaliittoteoriasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että asioiden vallitseva tila oli kääntynyt valkoisen rodun olemassaoloa vastaan. Silti valtaosa valkoisista kielsi tällaiset tosiasiat välittömästi ”antisemitisminä” ja ”rasismina” toistellen mediasta oppimiaan iskulauseita kuin huonosti ohjelmoidut koneet.

Vaikka rodulliset konfliktit olivat kenties seurausta väestörakenteen muutoksesta ja merkittävimmät ideologiat olivat pohjimmiltaan juutalaisia, nimenomaan valkoinen ihminen oli se, joka levitti näitä aatteita, omaksui ne mukisematta ja hyökkäsi omaa menneisyyttään ja juuriaan vastaan sokealla raivolla. Sen sijaan, että valkoinen ihminen olisi ryhtynyt taisteluun oman olemassaolonsa puolesta, hän kristillisten periaatteiden mukaisesti käänsi toisen posken ja varmuuden vuoksi otti vastaan vielä muutaman ylimääräisenkin iskun. Juutalaisten tai minkään muunkaan väestöryhmän syyttäminen tästä alennustilasta olisi ollut totuuden kieltämistä. Mikäli kyse olisi ollut vain vieraasta vaikutuksesta, olisi valkoinen rotu kauan sitten osoittanut pohjimmaisen heikkoutensa ja menettänyt oikeutensa elämään.

Olin tässä vaiheessa lopulta avannut silmäni rotujen todellisuudelle ja ymmärtänyt olevani ennen kaikkea osa valkoista rotua. Oli kuin jonkun ulkopuolisen ripustama näköäni sumentanut verho olisi yhtäkkiä riuhtaistu sivuun ja sen takaa paljastunut todellinen minäni. Vihdoinkin tiesin, mitä olin ja mikä minut määritteli. Tuo tunne oli yhtä aikaa sekä hämmentävä että äärimmäisen luonnollinen, enkä pystynyt käsittämään, kuinka joku olisi edes voinut nähdä asiat eri tavalla.

Tiesin kuitenkin, että valehtelin itselleni. Ihmiset todellakin näkivät asiat eri tavalla, kuten olin itsekin aikaisemmin tehnyt. En tiennyt, olisiko mikään voinut vakuuttaa heitä toisin, elleivät he itse sitä tehneet – olihan heidän koko elämänkatsomuksensa rakentunut täysin päinvastaisten ajatusten ja arvojen varaan, ja näille asioille he altistuivat joka päivä minne tahansa menivätkin. Loputtomassa informaation virrassa yksittäinen ajatus, kuinka vakuuttava tai todenmukainen tahansa, tulisi lopulta hukkumaan tuhansien ja taas tuhansien muiden ajatusten tulvan alle.

Sieluttomuudessaan, materialismissaan ja sisällöttömässä mukavuudenhalussaan modernissa yhteiskunnassa elävät ihmiset eivät olisi voineet vähempää välittää mistään, mikä ei suoraan ”koskettanut heitä”. Niin kauan kuin heillä oli katto päänsä päällä ja riittävästi viihdykettä, asiat olivat riittävän hyvin. Länsimaisen yhteiskunnan kehitys oli kääntynyt itseään vastaan, korvannut yhteisön puolesta käytävän kamppailun yksilöiden välillä käytävällä taistelulla ja luonut ylenpalttista turvallisuudentunnetta, joka oli hitaasti mutta varmasti rappeuttanut valkoisen ihmisen moraalisen selkärangan ja velvollisuudentunteen.

Yhä arvovapaampi yhteiskunta yhdistettynä todellisen kamppailun puutteeseen oli johtanut päämäärättömyyteen ja ajatukseen maailmasta pelkästä yksilön käyttöön tarkoitettuna leikkikenttänä, josta tämä saattoi hakea välittömiä ja lyhytaikaisia elämyksiä TV-viihteen, huumeiden ja tarkoituksettoman materian avulla. Tämä heijastui jokaiselle yhteiskunnan osa-alueelle. Taiteessa muoto oli korvannut sisällön modernismin ja postmodernismin myötä ja esittävää taidetta syytettiin parhaimmassa tapauksessa ”fasistiseksi”. Oli kuin millään ei olisi saanut olla todellista merkitystä.

Ihmisen toimia olivat aina määrittäneet hänen henkiset juurensa omaan rotuunsa ja yhteisöönsä. Näiden juurien katkettua valkoinen ihminen ei tiennyt, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kaatua. Sen sijaan erilaiset ei-valkoiset vähemmistöt vahvistuivat entisestään haastaen vallitsevan kulttuurin yhä suuremmassa mittakaavassa.

Tämä kehityssuunta juonsi juurensa ainakin Ranskan vallankumoukseen asti vuosille 1789—1815, jolloin suuri osa nykyisen järjestelmän perustasta valettiin muun muassa kansanvallan, uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien muodossa. Vallankumouksen ideologisen pohjan muodostivat pääosin 1700-luvun valistusaatteen ihanteet ja ideologiat, kuten liberalismi, tasa-arvo ja yksilön korostaminen. Eurooppalaisista yhteiskunnista oli seuraavien kahden vuosisadan aikana tullut yhä maallistuneempia, individualistisempia ja sirpaloituneempia.

Jokaisen merkittävän aikakauden loppua edeltää aina rappion kausi, josta syntyy uutta vastavoimana vanhalle. Tämä oli kirjoitetun historian luonnollinen kehityskulku, joka näyttäytyi eri muodoissa läpi Euroopan historian.

Oli selvää, että tismalleen tämä asia oli tapahtumassa juuri nyt ja vallitseva järjestelmä oli menossa kohti loppuaan muutaman seuraavan vuosikymmenen sisällä. Ongelma oli kuitenkin siinä, etteivät ihmiset välittäneet tästä tai olleet kiinnostuneita siitä. Kukaan ei ilmoittanut nousevansa vallitsevaa järjestystä vastaan, kukaan ei tehnyt mitään. Ihmiset luottivat edelleen demokraattiseen päätöksentekoon, maltilliseen politiikkaan ja siihen, että asiat tulisivat ratkeamaan kuin itsestään. Vaikka törmäsin usein keskusteluihin mahdollisista nykyisen kehityksen tulevista ongelmista, olin kuitenkin sitä mieltä, että todellinen rikos oli jo tapahtunut – valkoisen kulttuurin toteuttaminen ja kehittäminen eivät enää olleet mahdollisia monikulttuurisessa ympäristössä. Eurooppa ei ollut eurooppalainen kuin maantieteellisesti.

Kuinka vanhan tilalle sitä paitsi olisi voinut rakentaa uutta, jos kellään ei ollut näkemystä siitä, mitä oikein pitäisi rakentaa? Ei ollut yhtään suurta ideaalia, joka olisi todella noussut haastamaan tuhoutumassa olevan järjestelmän. Tällaisissa oloissa ei ollut mikään ihme, että pieni, voimakkaan ideologinen vähemmistöryhmä oli pystynyt saamaan niin paljon valtaa ja määrittelemään lähes koko yhteiskunnallisen kehityksen suunnan niin täydellisesti.

Olin joka tapauksessa varma siitä, että nyky-yhteiskunta oli kestämättömällä pohjalla. Rodulliset eroavaisuudet tulisivat estämään todella tasa-arvoisen yhteiskunnan syntymisen, sillä yhteiskunnallinen rakenne suosisi aina jotakin rodullista ryhmää ja synnyttäisi luokkia luokkien sisälle siihen pisteeseen asti, ettei tilanteeseen olisi enää rauhanomaista ratkaisua. Ei-valkoisten väestöryhmien huomattavasti kantaväestöä korkeampi syntyvyys, lisääntynyt maahanmuutto ja valkoisten rodullisen identiteetin puute kielivät kehityksestä, joka saattaisi olla tuhoisaa koko Euroopan kannalta. Syntyperäisten eurooppalaisten joutuminen vähemmistöön tarkoittaisi sitä, että eurooppalaisten hyvinvointi olisi kiinni ei-valkoisesta enemmistöstä, joka olisi kokemiensa ”vääryyksien” takia potentiaalisesti hyvin vihamielistä valkoisia kohtaan. Tämä kehitys oli jo nähty monissa entisissä siirtomaissa, kuten Zimbabwessa ja Etelä-Afrikassa, joissa valkoinen väestö oli joutunut vainojen ja väkivallan kohteeksi, puhumattakaan muista historiallisista esimerkeistä (joista kerroin muun muassa luvussa 1).

Sekä juutalaisten, mustien, arabien että aasialaisten keskuudessa oli havaittavissa selkeä rodullinen ryhmäidentiteetti, joka toimi siteenä näiden kansojen sisällä, mutta myös valkoisten keskuudessa oli kaikesta huolimatta havaittavissa sama ilmiö. Valkoiset ihmiset (erityisesti lapset) viihtyivät parhaiten muiden valkoisten seurassa, elivät mahdollisuuksiensa mukaan mahdollisimman valkoisilla asuinalueilla ja osoittivat suurempaa yhteyttä valkoiseen kuin ei-valkoiseen rotuun ja kulttuuriin. Tässä ei sinänsä ollut mitään outoa, sillä esimerkiksi lukuisat psykologiset tutkimukset olivat osoittaneet, että ihmiset pitivät geneettisesti samankaltaisia ihmisiä luonnostaan miellyttävämpinä ja vetovoimaisempina kuin geneettisesti vierasperäisiä ja viihtyivät paremmin näiden seurassa. Rotu todellakin oli perheen ja suvun luonnollisin jatke.

Ongelma oli siinä, että tämä luonnollinen toiminta tapahtui tiedostamattomalla tasolla, ja kaikki tiedostettu oman kansan etua ajanut toiminta oli sosiaalisesti tuomittavaa. En vastustanut mustien tai juutalaisten pyrkimyksiä oman kansansa suojelemiseen, koska mielestäni heillä oli siihen oikeus. Olin kuitenkin varma siitä, ettei näiden kansojen rauhallinen yhdessäolo tulisi koskaan onnistumaan niiden perustavalla tavalla erilaisten arvomaailmojen takia. Niin kauan kuin nämä toistensa kanssa epäsopivat kansat elivät samalla alueella, tulisi seurauksena olemaan kamppailu samasta elintilasta, jossa jokainen ryhmä pyrkisi kehittämään yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan kunnes onnistuisi lopullisesti syrjäyttämään muut tieltään. Tämä oli historiallisten rodullisten konfliktien kuva, mutta tällä kertaa taistelussa oli mukana osapuoli, joka ei halunnut taistella lainkaan – valkoiset.

Näkemyksieni mukaan juutalaisten voimakas ryhmäidentiteetti oli osittain seurausta heidän historiastaan, joka juutalaisesta näkökulmasta oli täynnä sortoa ja vääryyttä. Juutalaisessa mentaliteetissa kaikki edes näennäisesti juutalaisvastaiset näkemykset olivat uuden vainon alkua ja uhka kansan olemassaololle. Historiansa saatossa kerta toisensa jälkeen vieraiden kansojen keskuudesta karkotettu vähemmistö oli kehittänyt yhä vahvempaa rodullista tietoisuutta perustuen juutalaisten ja ei-juutalaisten välisiin jatkuviin jännitteisiin.

Mustien kohdalla tämä rodullinen identiteetti juonsi myös juurensa historiaan ja näennäiseen sortoon, jonka vaikutusten nähtiin ulottuvan nykypäivään asti. Kuten juutalaiset, myös mustat uskoivat kaikenlaisen syrjinnän olevan pohjimmiltaan heidän rodustaan johtuvaa, mikä synnytti mustissa yhteisöissä voimakasta halua korjata nämä historialliset vääryydet. Tämä näkyi usein vihamielisyytenä ja kostonhimona valkoisia kohtaan sekä luonnollisesti yrityksenä parantaa mustien oikeuksia nimenomaan rodullisesti määriteltynä ryhmänä.

Sen sijaan valkoisella enemmistöllä ei ollut vastaavankaltaista ”historiallista oikeutusta” rodullisen identiteetin syntymiselle. Monet valkoiset olivat kyllä tietoisia rodustaan ja rodullisista ominaispiirteistään, mutta tämä ei vielä automaattisesti tarkoittanut rodullisen identiteetin olemassaoloa – rotu ei määrittänyt heidän ajatuksiaan ja tekojaan sen enempää kuin se paita, jonka he aamulla pukivat päälleen tai se elokuva, jota he suosittelivat ystävilleen. Valkoinen rotu ei yksinkertaisesti tuntenut itseään uhatuksi samalla tavalla kuin sen keskuudessa elävät, alati voimistuvat vähemmistöt. Selvää kuitenkin oli, että valkoinen rotu todellisuudessa oli uhattuna, ja sen oli jossakin välissä joko noustava puolustamaan itseään tai tuhouduttava ilman taistelua – kenties ensimmäisenä kansana maapallon historiassa.

Läpi historian rotujen tuhoutumisen taustalla oli ollut neljä suurta tekijää: valloitetuksi tuleminen sodassa, laajamittainen (työperäinen) maahanmuutto, sekoittuminen vierasperäisen aineksen kanssa ja kaksi edellistä tekijää yhdistettynä alkuperäisväestön alhaiseen syntyvyyteen. Näistä tekijöistä kolme viimeistä olivat todellisuutta lähes kaikissa länsimaissa, erityisesti Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa, mutta yhä lisääntyvässä määrin myös itäisessä ja pohjoisessa Euroopassa. Nykyisen suunnan jatkuessa valkoiset muuttuisivat vähemmistöksi Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa vuoteen 2050 mennessä ja muualla Euroopassa viimeistään muutama vuosikymmen myöhemmin.

En voinut vain olla tekemättä mitään, vaan minun oli otettava osaa taisteluun. Käsittelen viidennessä ja viimeisessä kappaleessani sitä, minkä takia kansallissosialistinen taistelu tulee olemaan ensiarvoisen tärkeää koko valkoisen kansan selviytymisen turvaamisessa.

Lue myös artikkelisarjan osat 1, 2 ja 3!