SML: Puoluekokouksen video ja Tuukka Kurun puhe

Tervehdys arvon kokousväki. Tervetuloa Sinimustan liikkeen toiseen puoluekokoukseen, joka on osallistujalistan perusteella monelle myös ensimmäinen puoluekokous. Jälleen kerran käymme yhdessä läpi menneen vuoden toimintaa, rahavirtaa ja puoluehallituksen toiminnan säännönmukaisuutta ja laillisuutta. Edellisestä kerrasta poiketen me muodostamme tällä kertaa myös uuden puoluehallituksen, joka on voimassa kahden seuraavan vuoden ajan. Kun liikettä oltiin vasta yhdistyksen muodossa perustamassa, ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi asettui Olavi Saarelainen, joka siirtyi rivijäseneksi korttikeräyksen ollessa loppusuoralla. Hänen paikkansa otti Lauri Hokkanen, jonka luova energia mahdollisti liikkeellemme sen nykyisen graafisen ilmeen, kuin myös nopeasti suosiota saavuttaneen sinimustan oman puheohjelman. Nyt Lauri on täyttänyt sen lupauksen, jonka vuoksi hän tämän työntäyteisen pestin alun alkujaan otti vastaan, ja nyt on vuorostaan hänen vuoronsa siirtyä eteenpäin, jättäen liikkeemme hallitukseen jälleen yhden työmyyrän mentävän aukon, joka tulee edustamaan liikettämme tulevissa koitoksissa varapuheenjohtajan roolissa. Kiitos sinulle näistä kaikista jaetuista hetkistämme, Lauri.

Olen varma, että tälläkin kertaa kyseisen paikan täyttää juuri sen kaltainen henkilö, joka tulee tekemään kansallismielistä politiikkaa pyyteettömästi ja puhtain motiivein – onhan toimintamme parlamentaarisesta olemuksestamme huolimatta leppymätöntä taistelua oman kansamme olemassaolon puolesta nyt ja tulevaisuudessa. Tässä mielestäni piilee myös liikkeemme olemassaolon ja tarkoituksen ydin – sen tehtävä on tarjota aidoille kansallismielisille toimijoille yksi työkalu lisää suuremman poliittisen ja sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi. Sinimustan Liikkeen tarkoitus ei ole sulauttaa kaikkia yksittäisiä toimijoita oman keskitetyn hallintonsa alle, eikä se siksi suhtaudu mustasukkaisesti puoluetoiminnan ulkopuolista aktivismia kohtaan. Jokainen kansallismieliseksi kääntynyt suomalainen, oli hänen kääntymyksensä takana tuotettu musiikki, fyysinen kilvoittelu, taide, kirjoitettu teksti tai videoitu puhe, on kansallismielisen muutoksen kannalta ihan yhtä arvokas.

Liikkeemme polttoaineena toimiva kansallismielisyys ei ole vain yksi puoluepoliittinen lokero muiden aatteiden joukossa, vaan elävä ja kukoistava alakulttuuri, jonka näen heijastelevan valkoisen kantaväestön sisältä kumpuavaa eloonjäämisviettiä, jota mikään määrä toisen maailmansodan jälkeistä poliittista uudelleenohjelmointia ei ole saanut täysin tukahdutettua. Vastustajamme toteavat joskus nenäkkäästi, ettei kansallismielisyyteen liittyvä radikaali idealismi ole mitenkään yhteensovitettavissa modernin maailman yksilökeskeisyyttä ja rationalismia korostavan ideologian kanssa, ja tässä huomiossaan he ovat täysin oikeassa, joskin väärästä syystä.

Kansallismielisyys ja siihen sisältyvä sisäryhmäajattelu nojaa hyvin paljon ns. päivänselviin ja intuitiivisiin lainalaisuuksiin, jotka näkyvät ihmisten jokapäiväisessä toiminnassa. Meidän maailmankatsomuksessamme kukaan ei ole vain irrallaan leijuva yksilö, vaan yksi jäsen hänen oman perheensä, sukunsa ja kansansa muodostamassa yhteisössä. Esimerkiksi vanhempien ja näiden lasten välinen yhteys tulee olemaan niin vihassa kuin rakkaudessa aina erilainen kuin kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä, eikä tämä sosiaalinen kiintymys ole poliittisin toimin siirrettävissä hallinnon haluamiin asioihin ja ihmisryhmiin. Moni liberaali voi julistaa pontevasti, että kaikki maailman ihmiset ovat täysin yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia, mutta jos heille ehdotettaisiin heidän omien jälkeläistensä vaihtamista joihinkin ulkopuolisiin lapsiin, heidän mielensä muuttuisi nopeasti. Kaikista liberaaleinkin ihminen ymmärtää syvällä sisimmässään sen, että heidän omassa lapsessansa on ”jotain”, joka tekee tästä heidän silmissään ainutlaatuisen arvokkaan, eivätkä he pysty selittämään tätä suhtautumistaan järjellä ainakaan siinä muodossa, miten hyötyajatteluun nojautuva liberalismi sen haluaa ymmärtää.

Liberaaleista poiketen me uskallamme sanoa suoraan, mikä tuon erityissiteen muodostaa. Siitä käytetään nimeä veriyhteys, ja se sitoo jokaisen ihmisen vuosituhansia vanhaan sukupolvien ketjuun. Jokainen ominaisuus, joka tällä hetkellä elävällä ihmisellä on, on periytynyt näiden edeltäjiltä, jotka ovat kyenneet kovalla työllä ja vaivannäöllä varmistamaan jälkikasvunsa menestymisen. Yksikin katkos tässä ketjussa olisi tarkoittanut sitä, että nykyisen elävä ja hengittävä ihminen olisi jäänyt syntymättä. Veri on merkki elämästä, ja se kätkee sisäänsä tarinoita ajoilta, jotka ovat nykyihmiselle tuntemattomia, vieraita, jopa pelottavia. Veri kätkee sisäänsä myös vaistot, jotka sotivat parhaimmillaan kaikkea sitä vastaan, mitä ihmiselle on maailmasta ja hänen omasta välittömästä ympäristöstään opetettu. Vaisto kertoo, että jokin asia omassa ympäristössä on vialla, vaikka vihamieliset ulkopuoliset tahot väittäisivätkin, että elämme lähestulkoon maanpäällisessä utopiassa.

Samalla tavoin, kun me tunnustamme veriyhteyden merkityksen perheen sisäisesti, me tunnustamme sen myös laajemmassa, kansallisessa, merkityksessä. Me emme tarvitse erillistä järjellistä perustelua sille, miksi esimerkiksi omista perheenjäsenistämme tulisi pitää huolta. Niin tulee tehdä, koska syvällä sisimmässään tiedämme sen olevan oikein. Samalla tavoin, kun huolehdimme niistä, jotka ovat välitöntä lähipiiriämme, meidän tulee huolehtia myös niistä, jotka ovat oman kansamme jäseniä. Kansa on perheen tavoin orgaaninen kokonaisuus, joka muodostuu lukuisista yksilöitä yhteen sitovista säikeistä, muodostaen lukemattomien suomalaisten sukulinjojen verkoston. Tähän verkostoon synnytään, eikä liitytä hallinnon leimaamien paperinpalojen avulla.

Meidän tulee ymmärtää niin perheen kuin kansankin todellinen luonne, jotta osaisimme puolustaa sitä oikealla tavalla. Kukaan ulkopuolinen ei muutu sukulaiseksemme maksettujen verojen tai työllisyyden perusteella, eikä vanhempiemme asuntoon murtautunut muukalainen muutu kenenkään meidän isäksemme tai äidiksemme vain siksi, koska hän majailee aamuyöstä vanhempiemme keittiössä. Tämä on se syy, miksi me emme puolueena juuri puhu talouskasvusta, maahanmuuttajien työllisyydestä tai integroitumisesta. Me koemme, että mikään lista taloudellisen hyödyn mittareita ei tee kenestäkään muukalaisesta meidän sukulaistamme, eikä siten myös kansamme edustajaa. Kansamme vähäisinkin edustaja on yksi meistä, siinä missä menestyneinkään ulkopuolinen ei ole. Kansa pitää hyväksyä sellaisena kuin se on, niin hyvässä kuin pahassa. Me emme odota suomalaisilta täydellisyyttä osana jotain globaalia kilpailua kaikkia muita kansoja vastaan. Me odotamme siltä ainoastaan suomalaisuutta, sillä se on se, mitä me olemme, emmekä kykene muuksi muuttumaan.

Kiitän vielä kerran teitä kaikkia paikallaolijoita, ja uskon että olemme valmiita siirtymään tämän tärkeän päivän seuraaviin haasteisiin.

Tuukka Kuru

Lähde: Sinimusta Liike