Partisaani julkaisee artikkelisarjan kansallisradikaalin valtio-opin, henkisyyden ja rotuajattelun yhteydestä. Sarjan kolmas ja samalla viimeinen osa käsittelee eritoten valtion roolia kansan kohtalon toteuttamisen mahdollistajana, minkä lisäksi tarjoamme loppuyhteenvedon sarjassa käsitellyistä teemoista. Artikkelisarjan nimi on viittaus Freiburgin yliopiston rehtoriksi 1933 nousseen saksalaisen kansallissosialistifilosofi Martin Heideggerin virkaanastujaispuheeseen.
Tämän artikkelisarjan lähtökohtana toimi Sarastus-verkkojulkaisussa ilmestynyt kansallissosialismia kritisoinut artikkeli, jossa esitetyt argumentit perustuivat useisiin virheellisiin olettamuksiin. Tässä artikkelisarjan viimeisessä osassa tartumme erityisesti kahteen virheelliseen olettamukseen: ”Kansallissosialismin ’johtajakultti’ ei sovi traditionalistiseen kansallismielisyyteen” ja ”kansallissosialismin ’totalitaarinen valtioperiaate’ ei sovi traditionalistiseen kansallismielisyyteen”.
Sarastus kuvaa itseään ”radikaaliksi” ja ”traditionalistiseksi” kansallismieliseksi julkaisuksi. Indoeurooppalaisen tradition eli viisausperinteen arvovaltaisimmat ja vanhimmat tekstit ovat kuitenkin jyrkässä ristiriidassa Sarastuksen artikkelista paistavan yksilökeskeisyyden ja antihierarkkisen ajattelun kanssa. Teksteihin tutustuminen paljastaa kiistatta, että nimenomaan vahvan johdon alaisuudessa toimivan ”totalitaarisen” eli kokonaisvaltaisesti kansalaisen elämään vaikuttavan valtiomallin on nähty traditiossa tarjoavan parhaan turvan henkisen merkityksen puutteelle, jota juureton ja materialistinen yksilökeskeisyys ruokkii.
Artikkelisarjan edellisessä osassa kansallissosialistista ideologiaa tarkasteltiin erityisesti saksalaisfilosofi Martin Heideggerin kirjoitusten näkökulmasta. Olemme kuvailleet, kuinka Heidegger sitoi rodulliset ja henkiset arvot erottamattomaan yhteyteen valtiollisten arvojen kanssa. 1966 Der Spiegel ‑lehdelle antamassaan kuuluisassa haastattelussa Heidegger totesi, että aikakautemme tärkein kysymys on se, millainen poliittinen järjestelmä voisi kyetä tarjoamaan ihmisen elämälle mielekkään sisällön, jonka ”teknologinen” eli laskelmoiva ja voittoa tavoitteleva moderni kulttuuri oli tappanut. Heideggerin mukaan ainakaan demokratia ei ole vaikuttanut kykenevän vastaamaan merkityksen puutteen ongelmaan – pikemminkin ongelma on vain kärjistynyt ”demokraattisissa” valtioissa.
”Demokratiaksi” kutsutun länsimaisen materialistisen liberalismin aikakausi on syössyt eurooppalaiset kansat ennennäkemättömään henkiseen kriisiin, koska raha, dopamiini ja narsismi eivät lopulta tarjoa aitoa sisältöä ihmisen elämään. ”Demokratia” ei ole koskaan merkinnyt sitä, että älykkäät ja itseohjautuvat kansalaiset kykenisivät muodostamaan utopian, jossa jokainen hierarkioiden kahleista vapautunut kansalainen rakentaisi itse merkityksen elämälleen loukkaamatta silti muiden, tasa-arvoisten tovereidensa oikeuksia. Sen sijaan ”demokratia” on merkinnyt aina vauraan eliitin ylivaltaa, korruptiota sekä leipää ja sirkushuveja, joilla kansaa on manipuloitu tyytymään alistettuun asemaansa suurpääoman työrukkasina.
Valtio ja dharma
Heidegger totesi, että demokratialle ominaisten pinnallisten huvitusten ja yhteiskunnallista elämää sääntelevän finanssivallan tilalle oli viimein saatava jotain autenttista ja merkityksellistä – jotain ikuista, joka ponnistaisi suoraan hengen, maan ja veren mukanaan kuljettamasta traditiosta. Heideggerin mukaan mielekäs vaihtoehto demokratialle ei kuitenkaan ole tyrannia, josta oivana esimerkkinä toimi Neuvostoliiton epäonnistuminen. Venäjällä nousseessa tyranniassa kansa pakotettiin palvelemaan pienen vasemmisto-oligarkkijoukon etuja alistuen itse orjan asemaan.
Terveenä vaihtoehtona manipulatiiviselle ”demokratialle” ja kansaa orjuuttavalle tyrannialle Heidegger piti kansallissosialismia, jossa arvot eivät ole keinotekoisia vallankäytön välineitä vaan ajattomia totuuksia, joiden alkuperä on kansallisten myyttien kuvaamassa esihistoriassa. Tällöin kansaa ei tarvitse huijata (kuten demokratiassa) tai pakottaa (kuten tyranniassa) osaksi poliittista järjestelmää, vaan poliittinen järjestäytyminen on luonnollisten velvollisuuksien täyttämistä ja kansalaisten vapaaehtoinen päätös astua oman rodullisen kohtalon vietäväksi (”amor fati”). Elämä osana yhteisöä on tällöin myös autenttista yksilöllisen potentiaalin toteuttamista eikä sokeaa lauman mukana vaeltamista pinnallisen massaihmisen (”das Man” Heideggerin termein) roolissa.
Indoarjalaisessa perinteessä velvollisuuden ja kohtalon seuraamisen periaatetta on kutsuttu oman dharman löytämiseksi ja toteuttamiseksi. Dharma ohjaa yksilön valintoja – yksilö ei siis valitse dharmaansa. Dharman toteuttamista voi verrata kreikkalaiseen käsitykseen oman geniusin äänen noudattamisesta. Emme voi vaikuttaa kohtaloomme tai juuriimme – voimme ainoastaan valita, elämmekö niitä kunnioittaen vai niitä vastaan rikkoen. Länsimaista humanismia kritisoivassa tekstissään Über den Humanismus Heidegger viittaa samaan periaatteeseen todetessaan, että ”ihminen itse ei päätä, miten olennot ilmenevät hänelle, miten Jumala ja jumalat tai historia ja luonto paljastavat hänelle olemuksensa”. Toisin sanoen dharmamme on jo määrätty meidän puolestamme. Lainaus on oiva osoitus siitä, kuinka heideggerilainen kansallissosialismi on pohjimmiltaan ikiaikaista traditionalismia modernin Euroopan poliittisiin ja kulttuurillisiin raameihin istutettuna.
Oman kohtalon vastainen eli ei-dharminen elämä ruokkii juurettomuutta ja siitä kumpuavaa syvää ahdistusta. Kun dharman ääni vaikenee, ihminen ei enää tunne yhteyttä häntä ympäröivään maailmankaikkeuteen, mikä riistää elämältä merkityksen.
Teoksensa Tahto valtaan ensimmäisessä osassa saksalaisfilosofi Friedrich Nietzsche kirjoittaakin osuvasti nihilismin syntyvän, kun ihmisen kokemus olemassaolon ykseydestä murtuu. Toisaalta oman kohtalon ja juurien kanssa harmoniassa eläminen (eli oman dharman seuraaminen) täyttää niin yksilön kuin koko kansakunnan olemassaolon merkityksen ja arvokkuuden kokemuksilla, mikä on kansallissosialismin lopullinen päämäärä. Nietzsche olikin Heideggerin ja lukuisten johtavien saksalaisten kansallissosialistien merkittävä innoittaja sekä kansallisradikaaleille erittäin tärkeä filosofi siksi, että hän kuvasi teoksissaan poikkeuksellisella tavalla muinaisten eurooppalaisten sankarillisen mielenmaiseman eroja suhteessa modernin Euroopan rappioon.
Poliittiset velvollisuudet ovat kosmisia velvollisuuksia
Traditionalistisessa maailmankuvassa on tyypillistä, että samojen ikuisten periaatteiden katsotaan pätevän maailmankaikkeuden ja olemassaolon lukemattomilla eri tasoilla. Universumin toimintaperiaatteita sääntelevä dharma ilmaisee itseään siis kosmisella tasolla, josta se suodattuu muun muassa luonnonlaeiksi ja edelleen rotujen, valtioiden, perheiden ja lopulta ihmisyksilöiden dharmoiksi. Kun yksilö toteuttaa dharmaansa, on hänen elämänsä linjassa myös hänen perheensä, valtionsa, rotunsa, luonnon ja maailmankaikkeuden ihanteellisen rakenteen kanssa, sillä perimmiltään kyseessä on yksi ja sama asia, joka saa vain erilaisia ilmentymiä kokemusmaailmassamme.
Länsimaissa aiheesta on kirjoittanut laajasti esimerkiksi vertailevan mytologiatutkimuksen professori Joseph Campbell, jonka mukaan myytit selittävät elämää lukuisilla eri tasoilla: 1) metafyysisellä tasolla (olemassaolon alkuperä), 2) kosmologisella tasolla (maailmankaikkeuden toimintaperiaatteet), 3) sosiologisella tasolla (yhteiskunnallinen elämä) ja 4) psykologisella tasolla (yksilön rooli maailmassa). Eheä traditionalistinen maailmankuva on siis anti-individualistinen, sillä ihmisyksilö nähdään aina paitsi yhteiskunnan myös jumalallista alkuperää olevan kosmoksen jatkeena eikä suinkaan niistä erillisenä oman onnensa liberaalina seppänä.
Luontoa, historiaa ja valtio-oppia koskevassa luennossaan 19.1.1934 Heidegger muotoilee asian seuraavasti käsitellessään ”politiikka”-käsitteen muinaiskreikkalaista polis-juurta: ”Aristoteles käytti ihmisistä tunnetuksi tullutta käsitettä zōon politikon – – sillä ihmisenä oleminen tarkoittaa yhteisössä elämistä, kykyä elää todeksi olemassaolon tarjoamia mahdollisuuksia ja sen asettamia pakkoja niin yksilönä kuin osana yhteisöä. Ihminen on zōon politikon, koska ihmisillä on kyky kanavoida poliksen synnyttämä voima ja potentiaali; polis ei ole olemassa ennalta, vaan se on jotain, jolle ihmiset voivat ja jolle heidän täytyy antaa muoto [ilmenevässä maailmassa].” Toisin sanoen poliittinen elämä on kosmisten velvollisuuksien täyttämistä ja hengen potentiaalin ilmentämistä.
Poliittinen toiminta oli Heideggerin mukaan myös ihmiselle luontevin ja korkein tapa olla olemassa. Yhteisöstä eristäytyminen ja antisosiaalinen askeesi olivat hänen silmissään sen sijaan epäautenttisempia elämäntapoja. Pääteoksessaan Oleminen ja aika hän toteaakin, ettei ihmisen tulisi paeta fantasioihin tuonpuoleisesta vaan elää todeksi kohtaloaan tässä ja nyt (Diesseitigkeit). Tämä on täydellisesti linjassa pian käsiteltävän Bhagavad Gita ‑teoksen sanoman kanssa.
Maailmankaikkeus on hierarkkinen, ei tasa-arvoinen
Traditionalistisen opin mukaan fyysisenä ilmenevä maailma (moneus) on luonnollista hierarkiaa noudattava heijastus kaiken olemassaolon synnyttävän hengen (ykseys) olemuksesta. Traditionalistille yhteiskunnalliset arvojärjestykset eivät ole siis marxilaisten kiroamia ”omistavan luokan rakentamia epätasa-arvoisia sosiaalisia konstruktioita” vaan väistämätön lopputulema prosessille, jossa ykseys muuttuu moneudeksi eli näkyvä maailma erilaisine olioineen syntyy. Olioiden erilaisuus merkitsee niiden eriarvoisuutta. Jokaisella valtiolla, rodulla ja yksilöllä on erilaiset luonteet, älylliset kyvyt, voimat, perinteet sekä resurssit, eivätkä erot katoa ne kiistämällä.
Indoarjalaisen viisausperinteen merkkiteoksiin perehtyvä lukija huomaakin pian, ettei valtio-oppia käsittelevistä teksteistä ole löydettävissä pohdintoja siitä, kuinka yhteiskunnallinen epätasa-arvo saataisiin päihitettyä. ”Tasa-arvo” (eikä myöskään ”moraali”) ei ole ihanne eikä teema, jonka olemassaololle viitsittäisiin edes uhrata ajatusta. ”Demokratia” ei kuulu muinaisimpien traditionalististen teosten sanavarastoon lainkaan. Sen sijaan muinaisten opetusten mukaan oleellista on se, että yhteiskunnan instituutiot, arvot ja johtajat palvelevat dharmaa eli kansallishengen asettamia velvollisuuksia.
Vedalaisen tradition tekstit kutsuvat yhteiskunnallisen ”epätasa-arvon” taustalla vaikuttavia luonnollisia eroja yksilöllisen dharman ilmaisuiksi. Ihmiset ovat synnynnäisesti ja peruuttamattomasti erilaisia, minkä vuoksi heillä on myös erilaiset roolit ja asemat yhteiskunnassa. Kreikkalaiset puolestaan käyttivät termiä arete jokaisen yksilön synnynnäisestä kutsumuksesta, joka ohjasi hänen yhteiskunnallista rooliaan ja määritti sen, millaisen polun seuraaminen johtaisi yksilön potentiaalin suurimpaan täyttymykseen.
Esi-isiemme valtio-oppiteoksissa dharma ja arete nostavat soturin yhteiskunnallisessa hierarkiassa esimerkiksi käsityöläisen yläpuolelle, mutta toisaalta asettavat soturille myös painavamman vastuun: velvollisuuden kärsiä ja kuolla koska tahansa oman kansansa puolesta. Indoeurooppalainen viisausperinne nimeää – Heideggerin tavoin – ihanteelliseksi valtiomuodoksi soturiyhteiskunnan, jossa taistelua pelkäämättömät, rikkauksiin välinpitämättömästi suhtautuvat ja pyyteettömät kamppailijat päättävät tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä. Kuvaillessaan soturiyhteiskunnan luonnetta kreikkalaiset käyttivät termiä aristokraattinen, kun taas vedalaiset kuvasivat samankaltaista periaatetta termillä arjalainen.
Bhagavad Gita ja Manun lait
Kuuluisin kuvaus dharmasta on vedalaisen perinteen teos Bhagavad Gita, joka oli muun muassa SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin suosikki. Kaikkien klassisten arjalaisten tekstien tavoin sen maailmankatsomus on tiukasti idealistinen: sen mukaan universumi on kiistatta pohjimmiltaan henkeä eikä fyysistä materiaa.
Bhagavad Gitan mukaan olemassaolon henkinen luonne ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen tulisi vetäytyä pois yhteisöstä, hylätä politiikka, tuomita väkivalta tai kieltäytyä edes kaikista materiaalisen maailman tuomista nautinnoista. Bhagavad Gitan viesti on itse asiassa päinvastainen, sillä teoksen mukaan juuri kosminen järjestys eli dharma velvoittaa valtaosaa ihmistä elämään aktiivisesti osana yhteiskuntaa ja täyttämään velvollisuutensa niin perhettään kuin myös kansaansa kohtaan sekä tarvittaessa murskaamaan dharmaa uhkaavat poliittiset viholliset verisesti.
Luostarin sijaan Bhagavad Gita kutsuu lukijan kirjaimellisesti taistelukentälle, jossa jokaisen vakaumus ja arvot todella punnitaan. Teoksen nauttima suosio SS-johdossa lienee siksi yllätys tuskin kenellekään. Bhagavad Gita kuvaa, Sarastuksessa käytettyä termiä lainataksemme, ”totalitaarista valtioperiaatetta” ja ”johtajakulttia”, jossa jokaisella säädyllä (varna) on oma ikuinen roolinsa aristokraattisen hallitsijan alaisuudessa.
Vastaava yhteiskunnallisen järjestyksen ihanne toistuu myös Manun lakeina tunnetussa muinaisarjalaisessa teoksessa, joka alkaa maailmankaikkeuden synnyn hengellisestä kuvauksesta ja etenee kosmista hierarkiaa noudattaen hahmottelemaan tarkasti dharmista valtiomallia sekä eri varnojen eli esimerkiksi pappien, sotureiden, virkamiesten ja kauppiaiden roolia siinä. Hengellisen ja poliittisen järjestyksen välinen täydellinen ykseys toimii tekstissä lähtökohtana kaikelle ”maallisiin kysymyksiin” pureutuvalle yhteiskunnalliselle analyysille sekä konkreettiselle lainsäädännölle. Manun lakien ytimessä on arjalainen soturieetos, sillä teoksen mukaan hallitsijan tehtävä on osoittaa jatkuvasti muulle maailmalle oman yhteisönsä sotilaallista mahtia.
Nietzsche nosti viimeisissä teoksissaan juuri Manun lait merkittäväksi ohjenuorakseen ja arvokkaaksi vastavoimaksi humanismin, nihilismin sekä orjamoraalin näivettämälle Euroopalle. Voimakas yhdistävä tekijä saksalaisfilosofin ajattelun ja intialaisten tekstien välillä oli ihanne aristokraattisen veren suojelusta. Niin Bhagavad Gita kuin Manun laitkin ottavat jyrkästi kantaa kansalaisten ja muukalaisten sekoittumista sekä siitä aiheutuvaa veren (eli hengen) rappiota vastaan. Kansojen sekoittumista pidettiin erityisesti historian synkimmän ja karkeimman aikakauden, Kali Yugan, yhtenä viheliäisenä oireena.
Muinaiset arjalaiset tekstit olivatkin oman aikansa vastineita modernille luonnontieteelliselle eugeniikalle, joka alkoi kartuttaa laajaa suosiota Nietzschen aikana ja jota saksalaisfilosofi itsekin kannatti.
Arjalaisen veren varjelu
Verenperimän suojelu oli pronssikaudella Intiaan asettuneiden arjalaisten kannalta ensiarvoisen tärkeää, sillä heidän perustamissaan uusissa valtakunnissa alemmat säädyt koostuivat suurilta osin taistelussa syrjäytetyistä rodullisista muukalaisista, joihin sekaantumisen katsottiin olevan vaarallista. Säätyerottelun teema toistuukin jatkuvasti klassisissa vedalaisissa teksteissä.
Eurooppalaisvastaiset tahot pyrkivät toisen maailmansodan jälkeen kiistämään jo 1800-luvulta asti tunnetun tosiasian arjalaisten sotaretkistä muun muassa Euroopan, Intian ja Persian halki, koska tämä osa historiaa oli keskeinen osa Saksan kansallissosialistien ideologiaa. Arjalaiset leimattiinkin kymmenien vuosien ajaksi ”rasistiseksi”, ”eurosentristiseksi” ja ”kolonialistiseksi” historialliseksi valheeksi. 2000-luvulla suoritetut geneettiset, kielitieteelliset ja muun muassa arkeologiset tutkimukset ovat kuitenkin vahvistaneet arjalaisnarratiivin pitävän paikkansa. Samalla ne osoittavat, että traditionalistinen säätyjärjestelmä todellakin oli yhtä aikaa hengellinen ja eugeeninen instituutio.
Vuonna 2001 Genome Research julkaisi tutkimusartikkelin ”Genetic Evidence on the Origins of Indian Caste Populations”, jossa osoitettiin dna-tutkimuksiin pohjautuen, että Intiassa korkeampien säätyjen jäsenet ovat geneettisesti lähempänä eurooppalaisia, kun taas matalampien säätyjen edustajat ovat lähempänä aasialaisia. Koska fyysiset erot heijastavat henkisiä eroja, nähtiin arjalaisten dharman olevan yhteiskunnan johtavissa asemissa, kun taas paikallisten rotujen dharma oli työskennellä yleensä yksinkertaisemmissa tehtävissä.
Vuonna 2019 Science-lehti julkaisi artikkelin ”The Formation of Human Populations in South and Central Asia”, joka valotti entistä monipuolisemmin indoeurooppalaisten liikkeitä niin Euroopassa kuin Aasiassakin. Geenitiede on vahvistanut, että arjalaisiksi kutsutut paimentolaiselämäntapaa harjoittaneet soturit olivat pronssikautisen Andronovon kulttuurin heimoja. He olivat perineet siniset silmänsä ja vaaleat hiuksensa Keski-Euroopan neoliittisilta viljelijöiltä sekä pituutensa, voimansa ja soturiluonteensa Euraasian aroilta levittäytyneiltä protoindoeurooppalaisilta jamnoilta.
Jamnojen uskotaan saaneen voimansa muun muassa liha- ja maitopainotteisesta ruokavaliostaan, eivätkä he epäröineet käyttää voimaa laajentaessaan elintilaansa. Göteborgin yliopiston tutkija Kristian Kristiansen onkin kuvannut jamnojen voittokulkua Euroopassa suoranaiseksi kansanmurhaksi.
Soturikansa levittäytyi nopeasti eri puolille mannertamme, ja jamnat ovatkin merkittävimmät yhteiset esi-isämme. Duodecim-lehden 2023 artikkelissa ”Mistä suomalaisten perimä on peräisin?” todetaan, että suurin osa myös nykysuomalaisten geeneistä on peräisin jamnoilta. Geenien ohella indoarjalaiset toivat Suomeen muinaisesta runoudestamme tutun patriarkaalisen ukkosjumaluuden ympärille rakentuneen mytologian sekä sille oleellisen sanaston (muun muassa ”jumala”, ”sampo”, ”taivas” ja ”mana”), valottaa Anna-Leena Siikala aihetta teoksessaan Itämerensuomalaisten mytologia.
Soturiaristokratia ja arjalainen siirtymäriitti
Jamnapaimentolaisista ja heitä edeltäneistä vaaleista viljelijöistä polveutuneet arjalaiset valloittajat rakensivat soturiaristokratioita, joiden kulttuurillista perintöä ovat paitsi Manun lait ja Bhagavad Gita myös niiden vastineet Euroopassa, kuten kreikkalaisen Platonin kirjoittama Valtio.
”Totalitaarista valtioperiaatetta”, ”johtajakulttia” ja biologista ihmiskuvaa vierastavat porvarilliset ”nationalistit” eivät voi kuin kavahtaa kreikkalaisteosta, joka kiroaa demokratian sekä kohottaa ihanteeksi tiiviin ja eugeniikkaan pohjautuvan soturiyhteisön. Platon ihaili avoimesti Spartaa, jossa nuorten siirtymäriitti aikuisuuteen oli krypteiana tunnettu instituutio. Krypteia oli yhdistelmä mytologista kulttia, pitkäkestoista sotilasleiriä ja tiedustelupalvelua, jonka jäsenet elivät askeettisesti luonnon armoilla, vakoilivat vihollisheimon edustajia ja surmasivat näiden johtajia osoittaakseen olevansa Spartan kansalaisuuden arvoisia.
Spartalaisen krypteian uskotaan pohjautuneen esihistorialliseen indoeurooppalaiseen kóryos-instituutioon, joka oli tutkijoiden mukaan todennäköinen syy arjalaisten nopealle levittäytymiselle. Myös kóryos merkitsi nuorten miesten eristämistä vuosien ajaksi yhteisön ulkopuolelle luontoon, jossa heidän tuli elää villieläinten tavoin ”susilaumoissa” sekä hankkia kokemusta taistelusta. Muukalaisia surmanneet kóryos-nuoret toimivatkin todennäköisesti usein keihäänkärkenä, kun arjalaisheimot levittäytyivät uusille alueille esimerkiksi Euroopassa.
Kris Kershaw’n, Anders Kaliff’n ja Terje Oestigaardin kaltaiset tutkijat ovat kirjoittaneet laajasti kóryosin paikallisista muunnelmista, joista käytetään nykyään usein saksankielistä kattotermiä Männerbünde; Euroopassa heistä on käytetty nimityksiä kuten úlfhednar ja berserker, kun taas Intiassa heidät tunnettiin esimerkiksi vratyoina. Elämäntavan ohella nuoria arjalaisia miehiä yhdisti maantieteellisestä sijainnista riippumatta vahva mytologinen koulutus ja maailmankuva, jonka ikoneita olivat Odinin ja Rudran kaltaiset soturijumaluudet.
Vuosien karusta siirtymäriitistä selvinneet taistelijat saivat tilaisuuden nousta yhteisönsä täysivaltaisiksi jäseniksi, sillä arjalaiset pitivät kansalaisuutta vain parhaiden etuoikeutena.
Platonin Valtio ja aito aristokratia
Ateenalaisen demokratian rappioon pettynyt Platon tahtoi siis elvyttää Spartan edustaman muinaisarjalaisen soturieetoksen omassa kaupunkivaltiossaan ja asettaa tarkan biologisen valintaprosessin läpäisseet soturit ihannevaltionsa avainrooleihin. Platonin valtion rakenne vastaa Bhagavad Gitan ja Manun lakien kuvaamaa voimakkaan hierarkkista säätymallia, jossa papit/filosofit sekä soturit ovat luonnollisia johtajia. Vedalaisen tradition tekstien tavoin Platon näki valtiollisen hierarkian heijastavan pyhää logoksena tunnettua periaatetta, joka on löydettävissä niin kosmoksesta kuin ihmisen sielustakin. Platonille valtion tehtävä (politeia) ei ollut toimia ensisijaisesti taloudellis-hallinnollisena koneistona vaan järjestelmänä, jonka avulla kansalaiset voivat toteuttaa metafyysisen kohtalonsa.
Platonin viholliset ovat toisinaan väittäneet hänen olleen tosiasiassa kyyninen harhaanjohtaja. Kriitikoiden mukaan platoninen valtio-oppi perustui tavalliselle kansalle syötettyyn ”jaloon valheeseen” eli katteettomaan propagandaan, jolla heidän matala asemansa hierarkiassa olisi pyritty oikeuttamaan. Arvostettu Platon-kääntäjä Desmond Lee on kuitenkin kumonnut väitteen: Kääntäjän mukaan Platon ei kirjoita Valtiossa ”jalosta valheesta” vaan ”perustavasta myytistä”, joka ohjaa johtajaa siinä missä rivikansalaistakin. Platonin valtio-oppi ei perustunut myöskään ”alempien luokkien” taloudelliseen hyväksikäyttöön, sillä hänen mukaansa korkeaa yhteiskunnallista asemaa nauttivien on luovuttava materiaalisesta omaisuudestaan, jotta valta ja mammona eivät korruptoisi heitä.
Traditionalistinen valtio-oppi piirtää siis vahvan rajan taloudellisen voitontavoittelun ja poliittisen toiminnan välille. Platonin vaatimus korkean yhteiskunnallisen aseman ja siitä mahdollisesti saatavien materiaalisten hedelmien radikaalista erottamisesta heijastaa arvomaailmaa, joka ilmenee myös Bhagavad Gitan opetuksista soturisäädyn edustajille: ”Kun suhtaudut samoin mielihyvään kuin kipuun, saavutuksiin kuin menetyksiin ja voittoon kuin tappioon, olet valmis” ja ”Valtasi perustuu puhtaasti toimintaan eikä koskaan toiminnan hedelmiin. Henkilökohtaisen hyödyn tavoittelun ei koskaan tule motivoida sinua toimimaan – etkä toisaalta saa myöskään pelätä toimeen ryhtymistä”.
Artikkelissaan Griechischer Staat Nietzsche ylistää Valtio-teosta: ”[K]okonaisuudessaan platoninen valtio-oppi on syvällinen ja mahtava symboli ikuiselle esoteeriselle periaatteelle siitä, että valtion ja geniusin välillä on yhteys.” Samassa artikkelissa Nietzsche tyrmää modernin käsityksen synnynnäisestä ja jakamattomasta ihmisarvosta todeten, että vain geniustaan toteuttava kansalainen on arvokas.
Nietzschen omaa poliittista aatetta kuvattiin jo hänen elinaikanaan (hänen ilokseen!) aristokraattiseksi radikalismiksi, mikä selittää hänen myötämielistä suhtautumistaan moniin Platonin yhteiskunnallisiin arvoihin. Platon ja Nietzsche uskoivat molemmat elitistisesti johdettuun valtioon, jonka laki perustuu yhtäaikaisesti genusin (verenperimä) ja geniusin (kansallishenki) periaatteisiin. Radikaalin aristokraatin ihannevaltion piirteisiin todellakin lukeutuvat ”biologismi”, ”totalitaarisuus” ja ”johtajakultti”, mutta niiden tavoite ei ole edistää johtajasäätyjen materiaalista etua vaan koko kansan yhteistä kohtaloa, joka toteutuu niin kansanruumiin kuin kansanhengen tasoilla.
Kansanhenki ja totalitaarinen valtioperiaate
Juutalainen liberaaliglobalisti Karl Popper toteaa teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, että saksalaisfilosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teos Oikeusfilosofia on vaarallinen ja ”mystinen” linkki Platonin Valtion sekä modernin eurooppalaisen totalitarismin välillä. Juutalaisen raflaavista sanavalinnoista huolimatta väite pitää monilta osin paikkansa. Juuri Hegeliä on kiittäminen esimerkiksi siitä, että idealistiseen filosofiaan perustunut valtio-oppi palasi Suomeen kansallisaatteemme modernin isän, J. V. Snellmanin kautta. Tätä edeltäneinä vuosisatoina suomalaiset olivat unohtaneet jo valtaosan muinaisista traditioistaan, mitä kuvastaa esimerkiksi tuohon aikaan havaittu runonlauluperinteen rappeutuminen. Snellman alkoi rakentaa suomalaista kansallisvaltiota ankkuroiden hankkeensa Hegelin Oikeusfilosofiaan.
Platonin tavoin Hegel kirjoittaa ihannevaltiosta yhteiskuntana, joka noudattaa kosmista lakia (logos) ja erityisesti kansallishenkeä (Volksgeist). Myös Hegelin edustama filosofinen koulukunta oli jyrkän idealistinen, joten hän piti fyysistä maailmaa vain hengen (Geist) alati muuttuvana ilmaisuna. Hegelin käsitys kansakunnista oli hierarkkinen – hänen mukaansa logos saa korkeimman ilmaisunsa erityisesti kulttuurissa ja sodankäynnissä kunnostautuneiden suurten kansakuntien historiassa.
Hegeliläinen valtio-oppi kanavoi vuosituhansia Oikeusfilosofian kirjoittamista aiemmin Eurooppaa ja Aasiaa valloittaneiden indoarjalaisten sielunmaisemaa, joka tuotti ylittämättömiä urotekoja niin taistelutantereilla kuin taiteessa ja filosofiassa. Hegel näki, että suurten kansojen poikkeukselliset teot ja syvälliset ajatukset edistävät kosmista kohtaloa, jossa maailmanhenki (Weltgeist) voi lopulta tulla tietoiseksi itsestään ja ihailla taideteostaan – ilmenevää maailmaa.
Mitä tulee ”totalitaariseen valtioperiaatteeseen”, on se Hegelin ajattelun ytimessä. Heti Oikeusfilosofian valtio-oppiosuuden alussa Hegel tekee jyrkän erottelun 1) valtion käsitteen ja 2) kansalaisyhteiskunnan käsitteen välille ja toteaa:
”Mikäli valtio sekoitetaan vahingossa kansalaisyhteiskuntaan ja mikäli yhteisön lopulliseksi päämääräksi asetetaan kansalaisten henkilökohtaisen omaisuuden ja valinnanvapauden turvaaminen, silloin yksilöiden intresseistä sellaisenaan tulee yhteiskunnallisen elämän korkein arvo. Tällöin kansalaisuus muuttuu kokonaan valinnaiseksi asiaksi.
Mutta mikäli valtiota ei johdeta kuin kansalaisyhteiskuntaa vaan kuin aitoa valtiota, on yksilön ja valtion välinen suhde kokonaan erilainen. Koska valtio on objektiivinen henki, kansalaisen yksilöllinen objektiivisuus, todellisuus ja eettinen elämä ovat kokonaan riippuvaisia hänen suhteestaan valtioon. Tällöin [valtion ja kansalaisen] yhdistämisestä tulee todellinen tavoite ja yksilön kohtalo on yhtä häntä suuremman kohtalon kanssa.”
Hegel kirjoitti 1800-luvun alussa, jolloin uudet yksilökeskeiset aatteet syövyttivät perinteisiä eurooppalaisia arvoja, mutta ääriliberalismi ei ollut läheskään yhtä valtavirtaista kuin nykyään. Hegelin kritisoima ideologia kansalaisyhteiskunnasta pelkkänä yksilöiden omaisuuden ja valinnanvapauden turvaajana nousi erityisen suureen suosioon Englannissa ja Yhdysvalloissa. Globalisaation, kapitalismin ja uusliberaalin ihmiskuvan aggressiivisen leviämisen myötä juuri Hegelin kritisoima aate muodostaa nykyään kaikissa länsimaissa vallitsevan ”arvopohjan”, jonka kyseenalaistamisesta esimerkiksi kansallismielisiä viedään kiihtyvissä määrin käräjille.
Yksilön omaisuutta ja valinnanvapautta palvova liberalismi ei näe valtion ja kansalaisen välillä kohtalonyhteyttä eikä usko kansalaisuudella olevan erityistä arvoa. Liberaalissa valtiossa afrikkalainen maahanmuuttaja voi tulla ”suomalaiseksi” ja asevelvollisuutta pakeneva ”mies” voi olla täysiverinen ”kansalainen”. Mikäli ”kansallismieliseksi” itseään kutsuva ihminen tuomitsee biologisen, totaalisen ja johtajavetoisen valtiomallin, on hän väistämättä ajattelussaan likempänä Karl Popperia kuin Platonia, Nietzscheä tai Heideggeria.
Traditionalistinen maailmankuva ei näe eroa henkisen ja biologisen välillä
Tämän artikkelisarjan sytykkeenä toimi nykyistä kansallismielistä kenttää vaivaava sekaannus siitä, miten traditiossa on käsitelty yksilön ja yhteisön välistä suhdetta sekä siitä, onko biologinen maailmankuva muinainen vai moderni ilmiö. Aiheesta on kirjoitettu suomeksi aiemmin vähän, minkä vuoksi oli perusteltua kuvata edeltäjiemme perinteisen valtio-opin kehitystä pronssikaudelta aina moderniin aikaan. Artikkelisarjan teemojen historiallinen ja maantieteellinen laajuus on perusteltavissa: Viittaamalla useisiin erilaisiin lähteisiin voimme nähdä, mitkä arvot ja teemat ovat pysyneet ajasta ja paikasta huolimatta muuttumattomina eli traditionaalisina.
Jo muinaiset eurooppalaiset ymmärsivät perintötekijöiden merkityksen, minkä vuoksi eugeenisia lakeja säädettiin tuhansia vuosia ennen dna:n löytämistä. Biologinen käsitys kansalaisuudesta on kuin onkin osa traditiotamme, vaikka 2000-luvun ”liberaali nationalisti” voikin tahtoa (todennäköisesti imagoaan kiillottaakseen) leimata sen modernismin oireeksi. Samalla ”liberaali nationalisti” sopivasti unohtaa mainita, että hänen oma pinnallinen ja yksilökeskeinen ihmiskuvansa on itsessään modernin nihilismin tuotosta.
Traditionalistin näkökulmasta aito politiikka on jo itsessään pyhää toimintaa, kuten artikkelisarjan esimerkit osoittavat. Pyhää on myös taistelu vihollista vastaan sekä itsensä uhraaminen esi-isien ja kunnian nimissä. Kun traditionalistinen ja liberaali valtio-oppi asetetaan vastakkain, on siis mahdotonta vaieta metafysiikan, myyttien ja symbolien kysymyksistä. On mahdotonta kuvitella menestyksekästä ja pitkäjänteistä nationalistista liikettä, joka ei ammentaisi voimaansa myyteistä. Kuten Corneliu Zelea Codreanun Rautakaartiin kuulunut ja viime vuosisadan tärkeimpänä mytologiatutkijana pidetty Mircea Eliade on todennut, ihminen on luonnostaan hengellinen olento ja mytologiat ovat aina etnisiä ilmiöitä – vaikka myytit koskevat henkistä maailmaa, ovat ne aina paikalliseen maaperään ja vereen juurtuneita näkökulmia.
Myytit, symbolit ja rituaalit on helppo herättää henkiin myös modernina aikana, kuten kansallissosialistiset, fasistiset ja muut kansallisradikaalit liikkeet osoittivat 1900-luvulla. Kyse ei ole tällöin henkisestä taantumuksesta tai siitä, että kansalaisten tulisi esimerkiksi Suomessa teeskennellä uskovansa, että maailma todella syntyi fyysisestä sotkan munasta. Arjalaiset esi-isämmekään eivät tulkinneet myyttejään naiivin kirjaimellisesti vaan arkkityyppisinä kuvauksina kosmoksen toiminnasta: Kreikkalainen Herakleitos totesi jo tuhansia vuosia sitten, etteivät maailmaa luoneet Homeroksen runojen inhimilliset ja itsetietoiset jumalat, vaan persoonaton voima, jota hän kuvasi indoarjalaisille tyypilliseen tapaan salaman symbolilla.
Mytologisen maailmankuvan ja modernin tieteen välillä ei ole ristiriitaa sen enempää kuin biologisen ja henkisen ihmiskuvankaan välillä. Tällaiset vastakkainasettelut perustuvat vääristyneisiin ja usein ylimielisiin harhaluuloihin siitä, millaista esi-isiemme filosofia oli ennen tieteellistä vallankumousta.
Nihilismin murskaaminen ja uusi ihminen
Vaikka elämme modernissa globalisoituneessa maailmankylässä ja Nietzschen sanoin ”Jumalan kuoleman” jälkeistä merkityksettömyyden aikaa, voi muinainen ylpeä Eurooppa herätä jälleen, kun se saa vain sopivan kipinän. Kipinäksi ei kuitenkaan riitä väljähtänyt ”liberaali nationalismi”, joka pyrkii todistelemaan vaarattomuuttaan tuomitsemalla esi-isiemme biologiset totaalisen valtioperiaatteen ihanteet.
Arjalaisten kansojen on lopetettava vihollisten säännöillä pelaaminen ja muodostettava jälleen yhteys mytologiaansa, symboleihinsa, maaperäänsä ja vereensä täysin omilla ehdoillaan. Nietzsche kuvaa prosessia Tahto valtaan ‑teoksensa viimeisessä osassa seuraavasti: ”Perustava ajatus on, että uudet arvot täytyy ensin luoda – eikä meitä voida vapauttaa tästä pakosta! Filosofin tulee olla kuin lainsäätäjä. Uudenlaisia ihmisiä. Aiemmin ylivertainen kansa (kuten kreikkalaiset) saattoi syntyä ’vahingossa’, mutta vastaisuudessa sellainen täytyy luoda tietoisesti.”
Yhteiskuntaa ei siis voida jättää liberalismin periaatteiden mukaisesti yksilöiden mielihalujen vietäväksi, vaan kansa tarvitsee keihäänkärkiliikkeen, jonka tehtävä on murskata moderni nihilismi ja säätää tarvittavat lait kansallisen uudelleensyntymän mahdollistamiseksi. Mikäli uuden lain tahdotaan palvelevan traditionaalisia arvoja, sen tulee pohjautua seuraaviin periaatteisiin:
- Käsitys valtiosta kosmisen järjestyksen fyysisenä heijastuksena.
- Kansalaisuuden määrittely biologian eli verenperimän kautta.
- Kóryos-instituutiota vastaavan vaativan sotilaallis-ideologisen siirtymäriitin elvyttäminen ja sen asettaminen täysivaltaisen kansalaisuuden vaatimukseksi.
- Kansan ja valtion kohtalonyhteys vahvan johdon alaisuudessa.
- Arvojärjestys, jossa kansan toimintaa ei ohjaa ”moraali” tai ”yhteiset kansainväliset pelisäännöt”, vaan tahto henkiseen ja fyysiseen suuruuteen jopa silloin, kun tämä tapahtuu muiden kansojen kustannuksella.
Kaikki edellä mainitut periaatteet ovat täydellisessä ristiriidassa Euroopassa nyt vallitsevan valtio-opin kanssa. Tämä johtuu siitä, että länsimaisen liberalismin taustalla vaikuttava nihilismi on täydellisessä ristiriidassa luonnon ja kansanhengen kanssa. Euroopan horisontissa kuultaakin ideologioiden välinen taistelu, jota ei voida ratkaista dialogilla.
Lue myös:
Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.