Partisaani jatkaa Julius Evola ‑artikkelisarjaa käännöksellä luennosta ”Arjalainen oppi pyhästä taistelusta” (13.6.1938). Artikkelissa Evola nostaa traditionalismin keskiöön niin sanotun toiminnan perinteen vastakohdaksi teoretisoivalle ajattelun perinteelle, jollaiseksi länsimainen filosofia on viime vuosituhansina rappeutunut. Lue myös sarjan edellinen osa ”SS, hakaristivallankumouksen vartijat ja ritarikunta” ja tilaa Evolan teos Tiikerillä ratsastaminen Kielletyt kirjat ‑kaupasta!
Johdanto
Tämän luennon tarkoitus on tuoda esiin vanhan perinteemme niitä osia, jotka auttavat ylittämään vastakkainasettelun askeettisen ja sotilaallisen, sakraalin ja sankarillisen välillä. Näiden osien kautta taistelu ja voitto voivat näyttäytyä positiivisena väylänä sisäiseen täydellistymiseen ja persoonallisuuden transsendenttiin kohoamiseen täysin ”uskonnollisten” lähtökohtien pohjalta.
Seuraavan luennon tarkoituksena on poistaa erityisesti epäilys siitä, että sankarillisen kautta saavutettu täydellistyminen johtaisi mystiseen muodottomuuteen tai subjektiiviseen maailmankielteisyyteen. Tästä syystä Graalin perinne valittiin teemaksi. Tässä perinteessä ensimmäinen tehtävä yhdistyy läheisesti valtakunnan ja sotilaallisen ritarikunnan ajatukseen sekä yksilön ylittäviin ja historiallisiin päämääriin: sankari, joka on nähnyt Graalin, tulee kirotuksi. Lisäksi Graalin perinne valittiin luennon teemaksi, koska kyseinen oppi ilmenee elementeissä, jotka ovat pohjoismaista alkuperää ja viittaavat yhteiseen roomalais-germaaniseen ghibelliiniseen todellisuuteemme.
Molemmissa luennoissa korostetaan, että kyseessä ei ole ”kuollut” menneisyys, vaan perinteet, jotka voivat toimia tienviittana nykyisille symbolien ja myyttien voiman uudistaville liikkeille.
Piilotetut voimat, jotka pyrkivät maailman rappeuttamiseen, pyrkivät estämään muinaisten arvojen esiinnousun ja siten lamaannuttamaan tällaisten symbolien ja myyttien henkisen voiman. Sarjan kolmannessa luennossa pyritään paljastamaan tämän salaisen sodan pääaseet ja tekemään ne tunnetuiksi, jotta voidaan ennaltaehkäistä ne toimet, joita vastustajamme suuntaavat uudelleen arjalaisen tradition pääaiheiden – toiminnan, ritarikunnan ja valtakunnan – korkeimpien ja väärentämättömien muotojen palauttamista vastaan.
Kulttuurimme kohtaa valinnan, joka paljastaa sen kriisin perimmäisen juuren. Yhtäältä yhteiskunnassamme vallitsee elämästä vieraantunut kulttuuri, epävarmuuden etiikka, usko, joka pohjimmiltaan vastaa varsin vähän elämäntapaamme. Toisaalta on sairaalloinen usko kehitykseen, joka on materialismissaan lähes barbaarinen ilmiö. Tuskin tarvitsee korostaa, kuinka näistä kahdesta vaihtoehdosta toinen osoittautuu päivä päivältä vallitsevammaksi.
Sivilisaatiotamme muovaa aina toiminta, ennen kaikkea siksi, että lännelle ominainen traditio ei ole todellisuudessa ollut puhtaan tiedon tai kontemplaation traditio, vaan toiminnan traditio. Kuitenkin nykyihmisen toiminta on vain potentiaalinsa menettänyttä toimintaa, sillä se on maallistunutta ja riistetty kaikesta hengellisestä merkityksestä. Tämä tilanne juontaa juurensa salatuista syistä, joita useimmat tuskin aavistavat. Joidenkin mukaan taustalla on omalta osaltaan kirkollinen oppi. Perinne, joka ei ole arjalainen eikä roomalainen, vaan seemiläis-eteläinen, merkitsi vanhan traditiomme katkeraa keskeytymistä sen sijaan, että se olisi täydentänyt sitä.
Psykologia opettaa, kuinka estot lamauttavat hengen toimintaa ja kuinka tukahdutetut energiat muuttuvat sairauden siemeniksi. Samoin materialismi ja maallistuminen ovat lamauttaneet arjalaisen toiminnan tradition. Kirkollinen dualistinen käsitys hengestä riisti kulttuuriltamme fyysisen toiminnan arvokkuuden. Se riisti fyysisessä maailmassa suoritettavalta toiminnalta absoluuttiseen hengellisyyteen johtavan tien. Se asetti näkymättömän, mutta ylittämättömän esteen, jonka vastustaminen lopulta sai toiminnan voimat purkautumaan ainoastaan materialismin motivoimana. Tästä syntyi yltäkylläisyyden aikakausi ja nykyinen kulutususkontomme.
Pyhyydestä tyrehdytetty ja kaikesta kirkastavasta voimasta köyhdytetty toiminta muuttui välttämättä kuumeeksi ja maniaksi; siitä tuli toimintaa toiminnan vuoksi tai toimintaa, joka oli sidottu vain ohimenevien tarpeiden tyydyttämiseen. Tämä prosessi on reformaation ja humanismin jälkeen ollut pysäyttämätön meidän aikoihimme asti.
Tässä historiamme käännekohdassa parhaimmille meistä syntyy tarve kapinoida ja palata jälleen pyhän sekä hengellisen toiminnan perinteen pariin. Vain tätä tietä pitkin voi arjalainen länsi saavuttaa vapautuksensa ja sielun, joka todella sille kuuluu. Vain tällä tiellä sankarillinen kutsumuksemme voi saavuttaa korkeimman ilmaisunsa, ja pyrkimyksemme jälleenrakentamiseen voivat saada täyttymyksensä.
Tänään haluamme tehdä lyhyen matkan maailmaan, joka on modernin sivilisaation positivistisen taikauskon ansiosta lähes kokonaan hautautunut. Tavoitteenamme on tuoda jälleen esiin joitakin peruskäsitteitä vanhasta yhteisestä toiminnan perinteestämme ja sen huipennuksesta mystisessä voiton opissa.
Kisat ja niiden pyhä merkitys
Ennen kaikkea haluamme tarkastella ”pelejä”. Modernille ihmiselle on yllättävää kuulla, että Liviuksen mukaan kamppailukisat määriteltiin termillä res divinae (”jumalalliset asiat”). Se, mitä nykyään kutsutaan urheiluksi, oli klassisessa ajattelussa jotain pyhää ja uskonnollista: se oli ”jumalallinen asia”, res divinae. Lisäksi Kreikassa ja Roomassa kisat oli omistettu symbolisille jumal- ja sankarihahmoille tai heidän vastaavasti symbolisille teoilleen. Tiukimmassa mielessä niillä oli kultin tai rituaalin merkitys.
Dion Kassios raportoi, että kamppailukisat suoritettiin rite facte, rituaalisesti. Siksi ne noudattivat tiukkaa ja muuttumatonta perinnettä. Pieninkin rikkomus edellytti niiden uusimista, jotta vältettäisiin se, että jumalalliset voimat kääntyisivät kaupunkia vastaan. Roomassa uskottiin lisäksi, että sacra certamina (”pyhien kamppailukisojen”) laiminlyönti toisi vakavan vaaran. Julkisten onnettomuuksien tai poliittisten uhkien hetkellä kisat suoritettiin lähes loitsurituaalin merkityksessä.
Roomalaisten kisojen johtajina toimivat alun perin aina ankarat pappishahmot. Circuksessa ei suvaittu maallisia esityksiä, vaan ne järjestettiin suurille arjalaisille jumalille omistettujen alttareiden ja temppeleiden yhteydessä. Juhlallinen kulkue, joka aloitti kisat, muistutti itse triumfaattoreiden kulkuetta. Capitoliumin korkeimpien jumalien symbolit vietiin circukseen, ikään kuin symboloimaan heidän näkymätöntä läsnäoloaan, mikä ilmaistiin myös tyhjien istuimien läsnäololla mystisenä vertauskuvana. Voittajat, triumfin saavuttaneet sotapäälliköt, taas siirtyivät Capitoliumilta circukseen kisojen juhlistamiseksi. Näin kisat osoittautuvat olevan läheisesti sidoksissa mystiseen ja pyhään, kuten myös sankarillisiin ja voitokkaisiin yhteisöllisiin periaatteisiin.
Rituaalit ja niiden merkitys
Muinaisen näkemyksen mukaan salaiset ja jumalalliset voimat vaikuttivat fyysisen maailman taustalla, ihmismielen ja ‑vaistojen takana sekä kollektiivisten voimien ja suurten historiallisten kohtaloiden pohjalla. Rituaali ei ollut esi-isällemme tyhjä ja muodollinen seremonia, vaan objektiivinen henkinen tekniikka, jolla voitiin vaikuttaa kosmisiin voimiin, vapauttaa niitä, hallita niitä tai ohjata niitä tiettyyn suuntaan. Tämä tausta ei ollut taikauskoa, vaan perustui transsendenttiin ja eri traditioiden rajat ylittäneeseen realismiin. Tästä taustasta käsin tulee ilmeiseksi myös kamppailukisojen salattu merkitys.
Kamppailukisat muodostivat syvemmässä merkityksessään rituaalin, jolla oli muinoin sankarillinen luonne. Ne olivat menetelmä, jolla tietyn toiminnan avulla voitiin vapauttaa jumalallisia voimia tai uudistaa kollektiivisessa tietoisuudessa jumalallisten voimien läsnäolo ja vaikutus. Ei siis ole yllättävää, että mystiset luvut ja symbolit hallitsivat jopa circuksen ja kilparatojen arkkitehtonista rakennetta niin, että niiden aineellinen olemus mukautettiin korkeampiin merkityssisältöihin.
Syvällä maan alla oli Consus-jumaluudelle omistettu alttari. Tämä maan alainen olento edusti voimia, jotka odottivat ahnaasti kamppailupeleissä vuodatettua verta. Ylhäällä taas olivat voiton jumalattarien ja olympolaisten jumaluuksien kruunaamat patsaat. Niiden keskellä auringon liekkiä edustavat symbolit ilmensivät korkeaa periaatetta: todellista jumalallista voimaa. Näin fyysinen tapahtuma – vaikkakin tiedostamattomasti – nostettiin symboliselle ja metafyysiselle tasolle. Circus muuttui kohtalonomaiseksi keskukseksi, kuten Tertullianus vaikuttavasti sanoo: jumalten neuvostoksi.
Sankarillisuus ja jumalallisuuden kokemus
Vanhassa arjalais-roomalaisessa perinteessä kamppailu ja voitto nähtiin tienä sisäiseen nostatukseen, joka oli verrattavissa klassisten mysteerien opetuksiin. Näiden mukaan initioidussa kuolema muuntuu ylösnousemukseksi. Tässä mielessä kisat – kaukana siitä, että ne olisivat taikauskon ilmentymiä – toivat juhlavasti mieleen jumalten ja puolijumalten teot. Muinaista hautataidetta käytettiin usein ilmaisemaan tätä periaatetta, esittäen olympolaisten voittajien ja triumfaalisten sotureiden hahmoja symboloimassa vainajan luottamusta täydelliseen ja tuhoutumattomaan tuonpuoleiseen elämään.
Tämä tausta auttaa ymmärtämään käsityksen kamppailupeleistä sankarillisena rituaalina, joka oli menetelmä yli-inhimillisten voimien herättämiseen ja uudistamiseen. Näitä voimia kansankollektiivit pitivät ratkaisevan tärkeinä kohtaloidensa ja suuruutensa kannalta. Roomassa useat kisat järjestettiin juuri keisarin voiton sinetöimiseksi – voiton, joka käsitettiin itsenäiseksi ja tuhoutumattomaksi olennoksi.
Siirrymme nyt toiseen ja korkeampaan toimintaan liittyvään henkisen perinteen muotoon: sotaan pyhänä ilmiönä. Muinaisten arjalaisten kansojen veriset kampanjat ja valloitukset olivat transsendentteja tapahtumia ja niillä oli metafyysinen oikeutus. Traditioon perustuvassa maailmankuvassa jokainen fyysinen ilmiö muuttuu symboliksi. Tämä pätee myös sotaan. Tällä perusteella sota ja ”Jumalan tie” saattoivat usein sulautua yhdeksi ja samaksi asiaksi.
Pohjoisen ja germaanisen perinteen tarinat ovat meille kaikille tuttuja. Kuten yleisesti tiedetään, Valhalla on kuolemattomien taivaallinen koti, joka on varattu ”vapaille” jumalallisille jälkeläisille ja sankareille, jotka ovat kaatuneet taistelukentällä. Tämän paikan herra, Odin-Wotan, esitetään Ynglinga-saagassa hahmona, joka symbolisen uhrauksensa kautta maailmanpuu Yggdrasilissa osoitti sankareille tien kohti jumalallista asuinsijaa, jossa ikuinen elämä kukoistaa – kuin kirkkaalla vuorenhuipulla, joka hehkuu pilvien yläpuolella.
Pohjoisen arjalaisen tradition mukaan mikään uhri tai kultti ei ole korkeimmalle jumalalle mieluisampi eikä tuota runsaampia ylimaallisia hedelmiä kuin se uhri, jonka sankari antaa kaatuessaan taistelukentällä. Ennen kaikkea: sankareiden, jotka kaatuessaan uhraavat itsensä Odinille, joukko vahvistaa sitä armeijaa, jota tämä jumala tarvitsee viimeiseen taisteluun Ragnarökkiä vastaan – sitä kohtalon uhkaa vastaan, joka on varjostanut maailmaa muinaisista ajoista lähtien. Kuten Edda toteaa: ”Vaikka Valhallassa kokoontuneiden sankareiden määrä olisi kuinka suuri, heitä ei koskaan ole tarpeeksi, kun susi ilmestyy.” Susi on tässä pimeyden ja villien voimien symboli, jotka aasojen suku alun perin onnistui kukistamaan ja alistamaan.
Samankaltainen on iranilais-arjalainen opetus Mithrasta, ”unettomasta soturista”, joka johtaa fravashiensa – uskollistensa transsendenttien olemusten – joukkoa taistellessaan arjalaisen tradition vihollisia vastaan. Fravashit vastaavat pohjoismaisen perinteen valkyyrioita. Palaamme pian tarkemmin näihin fravashi-hahmoihin, mutta aluksi tahdomme selventää pyhän sodan yleistä käsitettä kolmen muun todistuksen kautta, jotka otamme islamilaisesta perinteestä, keskiaikaisesta ristiretkien traditiosta ja indoarjalaisesta perinteestä.
Artikkelisarjan seuraava osa julkaistaan myöhemmin tällä viikolla.
Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.