Henki, maa & veri – osa 1

Partisaani julkaisee artikkelisarjan kansallisradikaalin valtio-opin, henkisyyden ja rotuajattelun yhteydestä. Sarjan ensimmäinen osa käsittelee erityisesti filosofisen idealismin ja materialismin välistä eroa. Artikkelisarjan nimi on viittaus Freiburgin yliopiston rehtoriksi 1933 nousseen saksalaisen kansallissosialistifilosofi Martin Heideggerin virkaanastujaispuheeseen.

Suhde uskontoon, muinaisiin myytteihin ja luonnontieteiden rooliin on ikuisuuskysymys, joka aiheuttaa kiivasta keskustelua ja synnyttää pahimmillaan katkeria jakolinjoja kansallisradikaalien aktivistien välille. Henkisiä aiheita ei kuitenkaan voida lakaista maton alle, sillä ne ovat aina olleet läsnä nationalistisessa ajattelussa niin Suomessa kuin muuallakin. Suomen itsenäistymistä edelsi kansallisen identiteetin tärkeimpien symbolien kokoaminen maamme alueellisten kulttuuripiirien pyhiä runolauluja, taidetta ja muita hengentuotoksia keräämällä sekä tulkitsemalla. Kansallisfilosofimme (ja toisinaan Suomen ensimmäiseksi kansallissosialistiksikin kutsuttu) J. V. Snellman ammensi työhönsä avoimesti inspiraatiota saksalaisen G. W. F. Hegelin kansallishenkiajattelusta, jota 2000-luvun ihminen kutsuisi suoranaiseksi mystiikaksi.

Luterilaisuuden omaksuminen voidaan nähdä osana Suomen historiallista sekä poliittista kamppailua lännen ja idän kirkkoja vastaan, jotka molemmat edustivat suomalaisten näkökulmasta ulkopuolisten kansojen vihamielistä vallankäyttöä. Maailmansotien välillä Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike (IKL) sekä Elias Simojoen kaltaiset aktivistit nostivat suomalaisen kristillisyyden tärkeäksi vastavoimaksi Yhdysvaltojen ja Englannin riistävälle finanssikapitalismille sekä Neuvostoliiton marxismille. Oli myös kansallisradikaaleja vaikuttajia, kuten Tahko Pihkala, joiden innoitus kumpusi vieläkin kauempaa historiasta – antiikin Kreikasta.

Sotien jälkeen Suomen kansallismielinen liike pirstoutui vuosikymmeniksi pieniksi alakulttuureiksi, joilla ei ollut IKL:n kaltaista vahvaa yhdistävää maailmankuvaa. Eri ryhmien näkemykset uskonnosta olivat usein päinvastaisia, eikä esimerkiksi vihanpito kristittyjen ja suomenuskoisiksi itseään toisinaan kutsuvien pakanoiden välillä ole ollut tavatonta. Osa aktivistijärjestöistä on tästä syystä tahtonut linjata selkein sanoin olevansa poliittisesti neutraaleja ja joutuneet jopa kieltämään uskontoriidat jäseniltä, jotta yhteisiä poliittisia tavoitteita voitaisiin ajaa kitkattomasti.

Traditionalismi vastaan biologinen determinismi?

Oman lisänsä kansallisradikaalien hengelliseen hajaannukseen ovat tuoneet kirjoitukset siitä, ketkä liikkeessä edustavat ”aitoa” traditionalismia ja ketkä sen sijaan modernismin tahrimaa niin sanottua biologista determinismiä. Tällöin kyse ei tosin ole yleensä ollut vilpittömästä ideologisesta keskustelusta aktivistien välillä, vaan eräiden maahanmuuttokriittisen liikkeen nojatuoliajattelijoiden ja käsiensä likaamista hysteerisesti pelkäävien esteetikkojen pyrkimyksistä tehdä pesäeroa esimerkiksi kansallissosialisteihin. Irtisanoutumalla kansallismielisen liikkeen poliittisesti epäkorrekteimmasta aineksesta nojatuoliajattelijat ja esteetikot ovat uskoneet voivansa kerätä poliittisia irtopisteitä liberaaleilta, vasemmistolta ja muilta vihollisiltamme.

Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa artikkelissa ”Miksi vasemmisto tarvitsee natsismia” kansallissosialismiin negatiivisin aikein liitettyä biologisen determinismin käsitettä sivutaan seuraavin sanoin: 

”Näin kokoavasti voin (jälleen kerran) todeta, että natsismin ideologian monet keskeiset piirteet, varsinkin sen johtajakultti, totalitaarinen valtioperiaate ja biologinen determinismi, ovat minusta vastenmielisiä. En kannata kansallissosialismia ennen kaikkea siksi, että käsitykseni kansasta on monisyisempi kuin natsien yksioikoisen biologistinen ’Volk’: kansa on minulle elävä historiallinen identiteetti vuosisatojen saatossa muodostuneine tapoineen, mentaliteetteineen ja arvojärjestyksineen, ei kasvoton biomassa jonka tulkkina esiintyy ’johtaja’.”

Artikkelissa yritetään tehdä pesäeroa yhtäältä kirjoittajan tuomitsemien ”natsien” vulgaarina esitetyn rotuajattelun sekä toisaalta salonkikelpoisten kulttuurinationalistien sivistyneen ja monisyisen maailmankatsomuksen välillä. Biologisen determinismin termillä viitataan kirjoituksessa virheelliseen ajatukseen siitä, että ”natseille” kansalaiset ovat pelkkiä ”Führerin” egoistisen vallanhimon välikappaleita, ”biomassaa”, numeroita, joilla on välinearvoa vain tykinruokana tai voittoa tavoittelevan byrokraattisen järjestelmän kasvottomina hammasrattaina. Kun kansallissosialismin viholliset puhuvat ”biologisesta determinismistä”, he rakentavat siis ideologista olkiukkoa, jonka mukaan kansalainen on ”natsijärjestelmässä” puhtaasti geeniensä tuottaman taloudellisen ja sotilaallisen potentiaalin summa. Tällöin kansalainen ei ole merkitykselliseen sukupolvien ketjuun syntynyt ja maaperään juurtunut toimija, jonka elämä saa täyttymyksen hyveellisen toiminnan kautta.

Olkiukoille on ominaista, ettei niiden tueksi esitetä autenttisia lainauksia. Tässäkään tapauksessa Sarastuksessa ei esitetty argumentin todentavia sitaatteja kansallissosialistisilta johtajilta tai ideologeilta, jotka olisivat kuvailleet kansaa pelkäksi biomassaksi. Sarastus ei ole suinkaan ainut julkaisu, joka on hyökännyt kansallismielisen liikkeen radikaaleimpia edustajia vastaan syyttäen näitä vulgaarista biologisesta determinismistä ja henkiset arvot hylkäävästä materialismista. Jos kyseessä olisi ollut yksittäisen kirjoittajan tai edes yksittäisen julkaisun näkemys, se olisi ollut helppo jättää omaan arvoonsa. Koska väite on kuitenkin suhteellisen yleinen, siihen on perusteltua tarttua tässä artikkelisarjassa juurta jaksaen.

Ennen kuin teemaa voidaan käsitellä rodullisesta ja poliittisesta näkökulmasta, on silti selvitettävä, kuinka mielekästä (tai mieletöntä) on ylipäätään tehdä erottelu henkisen ja materiaalisen kansallismielisen ajattelun välille. Tämän selvittäminen on artikkelisarjamme ensimmäisen osan tehtävä.

Kolme virheellistä väittämää

Kuten todettua, biologisen determinismin syytöksessä kyse on olkiukosta, jota ei koskaan perustella siteeraamalla kansallisradikaalien aitoja kannanottoja. Kuten jopa Thomas Rohkrämerin kaltaiset akateemiset kansallissosialismin ideologiset viholliset ovat todenneet, Saksan alkuperäisessä kansallissosialistisessa liikkeessä oli johtavissa asemissa ihmisiä, joiden käsitykset rodusta, biologiasta ja henkisistä arvoista vaihtelivat toisiinsa nähden merkittävästi. Liikkeen tärkeimpien ideologien, kuten Adolf Hitlerin, Heinrich Himmlerin, Rudolf Hessin, Alfred Rosenbergin sekä Richard Walther Darrén kirjoituksiin, julkisiin puheisiin ja yksityisiin kannanottoihin tutustuminen kuitenkin osoittaa kiistattomasti, että henkiset arvot, taide, kieli, historia ja maaperästä kumpuava traditio olivat aatteen väkevää ydintä, vaikka reaalipolitiikassa niitä täytyikin tasapainottaa suhteessa Kolmannen valtakunnan taloudelisiin, hallinnollisiin ja sotilaallisiin tarpeisiin.

Myös 1900-luvun tärkeimpänä länsimaisena filosofina pidetty Martin Heidegger liittyi henkisten arvojensa ajamana kansallissosialistiseen puolueeseen, kirjoitti monia ideologian tärkeimpiä teoksia, eikä sodan jälkeenkään suostunut pyytämään vihollisiltaan anteeksi poliittista valintaansa. Ammattifilosofina Heideggerilla oli myös aikaa ja resursseja avata kansallisradikaalia ajattelua erityisen mielenkiintoisilla tavoilla uransa eri vaiheissa, minkä vuoksi hän tulee olemaan tämän artikkelisarjan toisen osan keskiössä.

Vaikka maahanmuuttokriittisen liikkeen liepeillä vaikuttavien nojatuoliajattelijoiden hyökkäykset kansallisradikaaleja arvoja vastaan olisi helppo jättää omaan arvoonsa, hedelmällisempää on kuitenkin Sarastuksessa esitetyn argumentin purkaminen osiin, jotka kumotaan yksitellen tämän artikkelisarjan myötä. Sarastuksessa esitetyn argumentin julkinen kumoaminen on oleellista siksi, että esimerkiksi kansallisradikalismista viimeisen vuoden tai parin aikana kiinnostuneet suomalaiset tuskin ymmärtävät vielä liikkeen aatehistoriallista taustaa syvällisesti. Pahimmillaan Sarastuksessa esitetyn olkiukon kaltaiset argumentit voivat johtaa siihen, että henkisistä ja kulttuurillisista arvoista kiinnostuneet nuoret nationalistit passivoituvat ja hylkäävät kansallisradikaalin toiminnan puhtaasti siksi, että heille on syötetty aatteesta karkea tai jopa täysin valheellinen mielikuva.

Sarastuksessa esitetty argumentti kansallismielisyyden radikaaleimpia muotoja vastaan sisältää kolme perustavaa virhettä, joita tullaan tässä artikkelisarjassa puimaan peilaamalla niitä eurooppalaisen idealismin sekä indoarjalaisen traditionalismin ja nationalistisen valtio-opin merkittäviin teoksiin:

• Virhe 1: Kansallissosialismin termi Volk eli kansa/rotu on ”yksioikoisen biologistinen”.
• Virhe 2: Kansallissosialismin ”johtajakultti” ei sovi traditionalistiseen kansallismielisyyteen.
• Virhe 3: Kansallissosialismin ”totalitaarinen valtioperiaate” ei sovi traditionalistiseen kansallismielisyyteen.

Keinotekoinen jako hengen ja materian välillä

Sarastuksen artikkelista loistaa läpi keinotekoinen erottelu hengen ja materian välillä. Artikkelin kirjoittaja viestittää edustavansa ylevää henkistä ja kulttuurillisesti tiedostavaa nationalismia sekä uskottelee samalla lukijoille kamppailevansa ideologisesti alhaista materialistista ”natsismia” vastaan. Näin toimiessaan artikkelin kirjoittaja itse kuitenkin lankeaa materialismin ansaan toistamalla virheellisen oletuksen siitä, että rotuajattelu (johon hän Volk-termillä viittaa) olisi lähtökohtaisesti epähengellistä.

Toisin kuin Sarastuksen kirjoittaja, hänen vastustamansa kansallissosialistit eivät ole koskaan väittäneet, että käsitykset henkisistä roduista ja niiden niin sanotuista biologisista vastineista eli fyysisistä roduista olisivat ristiriidassa keskenään. Sarastuksen tekstistä välittyvä ajattelumalli tunnetaan filosofisessa perinteessä kartesiolaisena dualismina. Termillä kartesiolainen viitataan filosofi René Descartesiin. Termillä dualismi puolestaan viitataan Descartesiin liitettyyn ajatteluun kahdesta perustavasti erilaisesta maailmankaikkeuden rakennusosasta – hengestä ja aineesta eli tietoisuudesta ja materiasta.

Länsimaiden kirjoitetun historian aikana filosofisen valtavirran painopiste eli hegemonia on siirtynyt henkisestä maailmanselityksestä materialistiseen maailmanselitykseen. Länsimaisen filosofian klassikot Kreikan Parmenideestä ja Platonista aina Saksan Hegeliin ja Arthur Schopenhaueriin asti edustivat idealistista monismia. Idealismilla viitataan ajatteluun, jossa todellisuus on pohjimmiltaan henkeä eli tietoisuutta. Siinä missä dualisti väittää maailmankaikkeuden muodostuvan kahdesta rakennusosasta, monistin mukaan rakennusosia on lopulta vain yksi. Esimerkiksi Snellmanin esikuva Hegel kannatti idealistisena monistina siis koulukuntaa, jonka mukaan maailmankaikkeus on pohjimmiltaan henkeä ja jonka mukaan aine eli materia on vain se, miltä henki näyttää, kun henki ilmaisee itseään.

Filosofisten klassikoiden edustamaa idealistista monismia seurasi länsimaisen ajattelun historiassa jo aiemmin mainittu dualismi, jossa aine nostettiin hengen rinnalle toiseksi universumin peruselementiksi. Hiljalleen dualismista siirryttiin kuitenkin uudenlaiseen monismiin – materialistiseen monismiin, jonka mukaan koko universumi on pohjimmiltaan materiaa ja henki eli tietoisuus on vain aivokemiallisesti selitettävissä oleva harha. Keskenään kamppailevat materialismi ja idealismi ovat siis kilpailevia filosofisia koulukuntia, jotka pyrkivät kurottamaan ihmiselle ilmenevän fyysisen todellisuuden taakse selvittääkseen, millainen maailmankaikkeus pohjimmiltaan on. Kun filosofi ajattelee fyysisen maailman takana olevia ilmiöitä, puhutaankin sananmukaisesti metafysiikasta.

Muutos länsimaisessa ajattelussa on ollut järisyttävän suuri, kun otetaan huomioon, että esimerkiksi omien kalevalaisten myyttiemme edustama itämerensuomalainen viisausperinne ja kansallisradikaaleille tärkein indoarjalainen poliittinen filosofia (Kreikan esisokraatikkojen yhteiskuntakritiikki, Platonin teos Valtio sekä vedalaiseen perinteeseen kuuluvat Bhagavad Gita ja Manun lait) pohjautuvat kaikki idealistiseen monismiin, joka on täydellinen vastakohta nykykulttuurimme materialistiselle monismille. Kyseessä on perustava filosofinen jännite, jonka yksityiskohtainen käsittely on jäänyt suomalaisessa kansallismielisyydessä vähälle huomiolle, vaikka esimerkiksi kansallisradikaali idealisti Julius Evola herättää nykyään suurta mielenkiintoa yhä useammissa ihmisissä. Idealismin ja materialismin välisen jännitteen merkityksen ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, mikäli pitkän tähtäimen poliittinen tavoitteemme on rakentaa kansallishenkeämme palveleva soturivaltio esi-isiemme kuvaamien ihanteiden mukaisesti.

Idealistinen monismi – ajatus maailmasta tietoisuutena eikä materiaalina

Edellä kuvattu filosofisen hegemonian siirtymä idealistisista maailmanselityksistä materialistisiin maailmanselityksiin käynnistyi Euroopassa jo myöhäiskeskiajalla. Syitä tälle oli useita. Esimerkiksi katolisen kirkon korruptio, sen kohdistama vaino tieteentekijöitä vastaan, anekauppa ja poliittinen suhmurointi alkoivat ruokkia epäluuloa valtavirtaisia uskonnollisia dogmeja ja instituutioita kohtaan.

Muun muassa Descartesin, Robert Boylen ja Francis Baconin työt sekä valtavat edistysaskeleet astronomiassa ja muilla luonnontieteiden aloilla alkoivat myös ruokkia Euroopassa ilmapiiriä, jossa kirkon opetusten mielekkyys oli yhä helpompi kyseenalaistaa: Mikäli luonnontieteilijät kykenevät selittämään maailmankaikkeuden mysteerit pappeja uskottavammin, mihin uskontoa edes tarvitaan, moni kysyi. Hengen rooli länsimaisessa kulttuurissa supistui, kun yhä useampi aiemmin mystisenä pidetty ilmiö paljastui mitattavissa olevan materian ominaisuuksiksi, joita kyettiin mallintamaan ja ennustamaan matematiikan, fysiikan sekä kemian keinoin.

Materialismin matka kohti filosofista hegemoniaa jatkui länsimaissa useita satoja vuosia hitaasti mutta varmasti. 1900-luvun taitteessa hengellisyys oli erityisesti kaupunkilaisen älymystön silmissä menneiden aikojen hyödytön reliikki, koska universumi vaikutti toimivan täysin mekanistisesti. Juuri kun materialismi oli saavuttamassa lopullisen murskavoiton, jotain yllättävää kuitenkin tapahtui: 1905 läpimurrot kvanttifysiikassa osoittivat, ettei klassinen fysiikka sittenkään kyennyt kuvaamaan maailmankaikkeuden perustavaa olemusta.

Siinä missä klassinen fysiikka tutkii maailmankaikkeutta mittaamalla materiaalisten ilmiöiden ominaisuuksia, kvanttifyysikot havaitsivat, että materia onkin vain todellisuuden väliaikainen muoto. Kvanttifyysikot osoittivat, etteivät esimerkiksi aika, paikka ja syy-seuraussuhteet olekaan maailmankaikkeuden perustavia rakennusosia vaan eräänlaisia illuusioita, jotka syntyvät havainnon myötä ja jotka lakkaavat pätemästä, kun kukaan ei ole enää havaitsemassa niitä. Kvanttifyysikoiden vastaus vanhaan pulmaan oli selkeä: Mikäli kukaan ei ole näkemässä tai kuulemassa, kun puu kaatuu metsässä, ei puun kaatumista ole tapahtunut ainakaan siinä merkityksessä, kuten ihminen sen kuvittelee fyysisenä (puu mitattavana materiaalisena todellisuutena), ajallisena (kauanko puun kaatuminen kestää) ja syy-seuraussuhteilla selitettävänä (myrsky onnistui kaatamaan puun, koska sen runko oli lahonnut) ilmiönä.

Kvanttifysiikan isäksi kutsuttu ja Nobel-palkittu saksalainen Max Planck totesikin tieteelliseen työhönsä nojautuen:

”Pidän tietoisuutta [eli henkeä, Suom. huom.] perustavana. Näen, että materia on tietoisuuden tuote. Tietoisuuden takana ei ole mitään. Kaikki mistä puhumme, kaikki mitä pidämme olevaisena, on lähtöisin tietoisuudesta.” 

Kvanttiteoriaan perustuva teknologia edustaa edelleen 2000-luvulla tieteellisen tutkimuksen terävintä kärkeä. Vaikka kvanttivallankumouksen merkitys on luonnontieteissä, tietojenkäsittelyssä ja elinkeinoelämässä sisäistetty jo kauan sitten, länsimaisessa filosofiassa se on otettu penseästi vastaan. Materialistinen monismi sekä Sarastuksen artikkelia ohjannut hengen ja materian dualismi hallitsevat edelleen filosofian hegemonista valtavirtaa, vaikka kvanttifysiikka hylkäsikin materialismin jo yli 100 vuotta sitten.

Idealismin paluu filosofiaan?

Vaikka idealismin tie takaisin filosofian valtavirtaan on ollut länsimaissa poikkeuksellisen kivikkoinen, on asteittaista edistystä viime vuosina tapahtunut. Merkittävä syy tälle on ollut se, ettei perinteinen luonnontiede ole kyennyt vieläkään vastaamaan niin sanottuun tietoisuuden hankalaan ongelmaan eli siihen, miten tietoisuus (esimerkiksi ihmisen mieli) voi syntyä materiasta (esimerkiksi ihmisen aivoista).

Kovimmankin linjan materialistit on helppo riisua ideologisista aseistaan kysymällä heiltä, miten aivojen fyysiset ominaisuudet tai kemialliset prosessit luovat kokemuksen siitä, millaista on olla ihminen aistein havaittavassa maailmassa. Materialisteilla ei ole tähän vastausta. Materialistit eivät myöskään osaa kertoa, missä kohdassa ihmisen tai minkä tahansa muun elävän olennon kehoa sijaitsee ”koodi”, joka sääntelee elintemme toimintoja tai esimerkiksi sitä, missä vaiheessa pituuskasvumme loppuu aikuistuessamme. Myös muistojen fyysinen paikantaminen on osoittautunut mahdottomaksi. Mikäli kaikki maailmassa on pohjimmiltaan materiaa, tulisi myös pintaa syvemmälle porautuvat perustavat kysymykset elollisen ja tietoisen olennon rakenteesta voida selittää matematiikan, fysiikan ja kemian kielellä. Uskottavia selityksiä ei kuitenkaan ole kuulunut.

Koska materialistit eivät ole kyenneet mallintamaan tietoisuuden syntyä omilla luonnontieteellisillä työkaluillaan, filosofiset idealistit ovat päättäneet lähestyä kysymystä täysin päinvastaisesta näkökulmasta. Planckin ja muiden kvanttifyysikoiden tavoin filosofiset idealistit ovat viime vuosikymmeninä esittäneet, että itse asiassa tietoisuus synnyttää materian – tai pikemminkin väliaikaisen kokemuksen materiaalisesta todellisuudesta.

Kun idealistit puhuvat tietoisuudesta, viittaavat he siis käsitykseensä siitä, että maailmankaikkeus on itsessään pohjimmiltaan mielen kaltainen ja ei-fyysinen ilmiö. Termiä tietoisuus ei tule ymmärtää liian kapeasti ihmispsykologian kautta eikä jaotteluna ”tietoiseen” ja ”tiedostamattomaan” mieleen, vaan yleisenä viittauksena universumin olemukseen, jota idealistinen saksalaisfilosofi Arthur Schopenhauer on kuvannut ”sokean tahdon” itseilmaisuksi eli mielteeksi (hänen 1818 julkaisemansa pääteoksen nimi viittasi tähän suoraan: Maailma tahtona ja mielteenä). Kun näkökulmaksi rajataan ihmisyksilö, idealismin peruskäsite tietoisuus kattaa siis paitsi ihmisen ”tietoisen” ja ”tiedostamattoman” mielen myös ihmistä ympäröivän maailman, jota tämä voi havainnoida aisteillaan ja ajatella mielellään; kaikki on mieltä.

Yksi tietoisuus, monta alter egoa

2000-luvun idealistien näkyvimpiin edustajiin lukeutuu tietojenkäsittelytieteiden ja filosofian tohtori Bernardo Kastrup, joka on kirjoittanut useita tieteellisissä julkaisuissa palstatilaa saaneita tutkimuksia ja kirjoja materialistista maailmankuvaa vastaan. Idealistisen filosofiansa yhteenvetoartikkelissa Kastrup kuvailee maailmankaikkeutta yhdeksi mieleksi, joka jakautuu syntymien ja kuolemien sarjojen myötä väliaikaisiksi alter egoiksi eli ihmisyksilöiksi ja muiksi eläviksi organismeiksi. Tämä selittää sen, miksi koemme olevamme muiden ympäröimiä, vaikka pohjimmiltaan kaikkeus onkin ykseys.

Kastrupin kuvailemien alter egojen kokemusmaailmassa syntyy paitsi illuusio erillisyydestä (tunne jakolinjasta yksilön ja tätä ympäröivän maailman välillä) myös illuusio materiaalisesta, paikkaan, aikaan ja syy-seuraussuhteisiin kahlitusta universumista. Kokemus erillisyydestä kuitenkin katoaa elämän sammuessa ja mahdollisesti myös esimerkiksi mystisen kokemuksen lopputuloksena, jolloin ihminen voi ainakin hetkellisesti kokea täydellistä, ylitsevuotavaa samaistumisen tunnetta koko maailmankaikkeuteen. Kun erillisyyden illuusio katoaa joko pysyvästi tai väliaikaisesti, havainto ja havaitsija (ihminen ja universumi) ovat yhtä.

Kastrup vertaa universaalin mielen ja siitä erillisyyttä kokevien ”yksilöllisten” mielten välistä suhdetta ihmisillä esiintyvään dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön eli psykologiseen tilaan, jossa samassa henkilössä esiintyy useita eri persoonia. Koska yksi ja sama universaali mieli on kuitenkin kaikkien alter egojen kokemuksen pohja, ihmiset eivät (pääsääntöisesti) elä ”omissa maailmoissaan” vaan he kokevat jakavansa saman paikan ja ajan, jossa vuorovaikutus sekä yhdessä jaetut havainnot ovat mahdollisia. Samoin dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivän ihmisen sisäiset ”persoonat” käyvät usein dialogia keskenään ja ajautuvat jopa riitoihin tai taisteluihin toistensa kanssa.

Kastrupin esittelemä idealistinen malli on toistaiseksi tyhjentävin ja selitysvoimaisin vastaus tietoisuuden hankalaan ongelmaan, minkä lisäksi se kuvaa maailmankaikkeuden olemusta tavalla, joka on harmoniassa kvanttifysiikan perusoletusten kanssa. Tutkimuksiinsa pohjaten Kastrup on myös linjannut painavin sanoin, että jako ”mielen” ja ”materian” välillä on täysin keinotekoinen kielipeli, ei aito tieteellinen tai filosofinen ongelma. Materia ei ole maailmankaikkeuden perimmäinen muoto vaan erillisyyttä tuntevan alter egon väliaikainen kokemus.

Neurotieteellisestä tutkimuksestaan tunnettu tohtori Iain McGilchrist on kuvannut samaa periaatetta seuraavasti:

”Tietoisuus on perustavaa, alkuperäistä ja kaikkialla läsnä: tietoisuus ei ole asia vaan luova prosessi. Materia on sen sijaan teoreettinen abstraktio, jota kukaan ei ole nähnyt. Materia on kuitenkin termi, jolla on selkeä merkitys: Materialla viitataan tiettyihin tietoisuudessa esiintyvien ilmiöiden ominaisuuksiin, jotka voivat asettaa toiminnallemme verraten aitoja haasteita ja jotka ovat verraten pysyviä. Nämä materiaksi kutsutut ilmiöt ovat välttämätön osa [tietoisuuden] luovaa prosessia.”

Kuten McGilchrist toteaa, materiaalisina kokemamme asiat ovat suhteellisen pysyviä, minkä lisäksi ne noudattavat samoja (universaalin tietoisuuden synnyttämiä) lainalaisuuksia. Koska universaali tietoisuus ei poukkoile mielivaltaisesti vaan se on omia lainalaisuuksiaan noudattava luova prosessi, voivat kaksi tiedemiestä tutkia omilla tahoillaan samaa ilmiötä ja saada yhdenmukaisia sekä yleistettäviä tutkimustuloksia. Siinä missä klassinen fysiikka ja esimerkiksi länsimainen lääketiede tuottavat usein aidosti hyödyllistä tietoa mitattavasta maailmasta eli tietoisuuden synnyttämästä luomakunnasta, idealistinen filosofi pyrkii ymmärtämään varsinaista universumin luomisprosessia ja mieltä kaiken takana. Fyysikko ja filosofi tekevät molemmat arvokasta työtä todellisuuden eri tasojen parissa. Hengen ja materian välillä ei ole vastakkainasettelua, vaan materia on yksinkertaisesti hengen väliaikainen ilmentymä.

Hengen ja materian vastakkainasetteluun liittyvien yleisten väärinkäsitysten kumoamisen myötä on mahdollista edetä seuraavaksi kysymykseen siitä, mikä on henkisen eli idealistisen filosofian rooli kansallisradikaalissa ajattelussa. Artikkelisarjan toisessa osassa tullaan uppoutumaan syvällisemmin henkisen ja fyysisen rotukäsityksen liittoon sekä aihetta tutkineen filosofi Martin Heideggerin ajatteluun.

Lue myös: Kansallishengestä ja itsenäisyydestä