Erään kansallissosialistin herääminen, osa 2

Kirjoittajan huomautus: Seuraava teksti on puhtaasti kaunokirjallinen, ei omaelämäkerrallinen. Vaikka kertojahahmo on fiktiivinen, tekstissä mainitut historialliset tapahtumat, kirjalliset teokset, tieteelliset tutkimukset, lainaukset ja muut viittaukset ovat todellisia ja niihin voi ja kannattaa tutustua tarkemmin omatoimisesti, sillä niiden kaikkien perusteellinen käsittely tässä tekstissä ei ole mahdollista eikä palvelisi tarkoitusta. Tekstin ei ole tarkoitus antaa vastausta siihen, mitä kansallissosialismi on tai miten kansallissosialistin tulisi ajatella, vaan se on ainoastaan eräs kuvitteellinen esimerkki kansallissosialistisen maailmankuvan omaksumisesta modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.

2. Rotuerojen sietämättömistä realiteeteista

En voinut välttyä ajatukselta, että selitys eri väestöryhmien välisiin eroihin sekä eri yhteiskuntien sisällä että niiden välillä olikin biologinen huolimatta kaikesta siitä, mitä olin lukenut ja kuullut mediasta. Oli selvää, että individualistisen kilpailun ympärille rakentuneet nykyiset länsimaiset yhteiskunnat asettivat yhä suurempia haasteita erityisesti yksilön henkiselle kapasiteetille ja kyvylle hallita suuria tietomääriä. Lisääntynyt kommunikaatio ja informaation määrä korostivat ennen kaikkea ihmisten älykkyyttä erityisesti puhuttaessa tieteestä, taiteesta, filosofiasta ja muista niin kutsutuista sivilisaation korkeista aspekteista.

Älykkyysosamäärän ja oppimismenestyksen suhdetta oli käsitelty useissa tutkimuksissa 1900-luvulla, ja esimerkiksi Amerikan psykologiliiton komitea totesi 1990-luvun puolivälissä tämän suhteen olevan vahva. Vuonna 1994 ilmestynyt yhteiskuntatieteilijä Charles Murrayn ja psykologi Richard J. Herrnsteinin kirjoittama teos The Bell Curve: Intelligence and Class Structure in American Life paneutui varsin ansiokkaasti älykkyyserojen yhteiskunnalliseen merkitykseen, ja useat siinä julkaistut tutkimukset viittasivatkin siihen, että älykkyys oli lapsen menestymisen kannalta huomattavasti merkittävämpää kuin esimerkiksi hänen perheensä varallisuus. ÄO:lla nähtiin olevan myös yhteys muun muassa rikollisuuteen, sosiaalihuollosta riippuvuuteen ja moniin muihin yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin.

Liekö sattumaa, että kirja sai lopulta valtavasti kritiikkiä nimenomaan sen kahdessa kappaleessa esitellyistä mustien alhaista älykkyyttä koskevista väitteistä. Nämä erot nähtiin olennaisina eri etnisten ryhmien välisten sosionomisten erojen selittämisessä. The Wall Street Journalissa julkaistiin hieman teoksen ilmestymisen jälkeen kannanotto, jossa 52 älykkyystutkijaa allekirjoitti teoksen väitteet älykkyystutkimuksen vallitsevien käsitysten mukaisiksi.

The Bell Curve ei todellakaan ollut mullistava teos suosiostaan huolimatta, sillä aiempia tutkimuksia rotujen välisistä älykkyyseroista oli satoja. Hyvin yleinen loppupäätelmä kuitenkin oli, että mustat olivat keskimäärin 15—20 pistettä valkoisten alapuolella: siinä missä Amerikan valkoisten älykkyysosamäärä oli keskimäärin noin 100, mustilla se oli noin 85. Alle kolme prosenttia mustista ylitti ÄO-testissä 115 pisteen rajan, jota pidettiin menestyksekkään korkeakouluopiskelun tai työelämän johtotehtävistä selviytymisen edellytyksenä, kun valkoisten kohdalla tämä osuus oli kuusitoista prosenttia. Tutkimusten välillä oli tietysti eroavaisuuksia, mutta poikkeuksetta niissä kävi ilmi selkeä ero mustien ja valkoisten älykkyyden välillä.

Tatu Vanhanen ja Richard Lynn käsittelivät vuonna 2002 ilmestyneessä teoksessaan IQ and the Wealth of Nations laajemmin älykkyyttä ja sen vaikutusta yhteiskuntaan vertailemalla eri valtioiden varakkuutta ja kehitystasoa niiden keskimääräiseen älykkyysosamäärään. Vaikka kirjassa olikin puutteensa ja monet älykkyystutkimuksista olivat varsin epätarkkoja, teos sai silti osakseen myös kannatusta tuotuaan ilmi selkeän yhteyden älykkyyden ja yhteiskunnallisen kehityksen ja vaurauden välillä. ÄO-testeissä keskiarvoltaan alle 90 pisteen jäävissä valtioissa teknologinen kehitys oli lähes olematonta.

Rodullisesta perspektiivistä katsottuna älykkyydestä teki merkittävän sen periytyminen. Tätä oli tutkittu useassa ns. kaksostutkimuksessa, joissa oli vertailtu toisistaan erillään kasvaneiden identtisten kaksosten ja vastaavasti yhdessä kasvaneiden erimunaisten kaksosten älykkyysosamäärien yhteyttä. Nämä tutkimukset tukivat käsitystä älykkyyden vahvasta geneettisestä perustasta, sillä erilaisissa ympäristöissä kasvaneiden identtisten kaksosten älykkyysosamäärät olivat keskimäärin huomattavasti lähempänä toisiaan kuin identtisessä ympäristössä kasvaneiden erimunaisten kaksosten. Siispä esimerkiksi mustien huonomman yhteiskunnallisen aseman selittäminen ympäristötekijöillä alkoi menettää uskottavuuttaan – varsinkin, kun köyhimmistäkin oloista lähteneiden valkoisten keskimääräiset älykkyysosamäärät olivat korkeampia kuin rikkaimpien mustien.

Ironisesti eräs vakuuttavimmista älykkyyden perinnöllisyyttä koskevista tutkimuksista tuli täysin päinvastaiselta suunnalta. Amerikkalaisen Sandra Scarrin johtaman tutkimuksen tarkoituksena oli osoittaa älykkyyden olevan ympäristötekijöistä riippuvainen. Scarr ryhmineen tutki yli sadassa valkoisessa minnesotalaisessa perheessä kasvaneita adoptoituja valkoisia, mustia ja sekarotuisia lapsia sekä heidän älykkyyttään. Lisäksi tutkimuksessa oli mukana myös perheiden biologisia lapsia. Tutkimuksen tarkoitus oli osoittaa, että oikeanlaisessa suvaitsevaisessa ympäristössä lapsista voisi kasvaa aidosti tasavertaisia keskenään.

Tutkimukset tehtiin kahdessa osassa: ensimmäinen lasten ollessa 7‑vuotiaita ja toinen kymmenen vuotta myöhemmin. Kaikki lapset saivat ensimmäisissä tutkimuksissa keskimääräistä korkeammat älykkyysosamäärät, mutta valkoiset lapset pärjäsivät tästä huolimatta paremmin kuin mulatit, jotka puolestaan saivat mustia lapsia korkeammat pisteet. Vuosikymmen myöhemmin tehdyssä jatkotutkimuksessa päädyttiin lopulta tulokseen, joka heijasteli varsin tarkkaan kyseisen Yhdysvaltain alueen keskimääräisiä älykkyysosamääriä. Keskimäärin 115 pisteen älykkyysosamäärän omanneiden vanhempien biologiset lapset saivat 17 vuoden iässä ÄO-testin tulokseksi 109 pistettä, adoptoidut valkoiset lapset 106 pistettä, mulatit 99 pistettä ja mustat 89 pistettä. Scarr julkaisi tulokset varsin vastahakoisesti.

Arviolta noin 99 % Amerikan mustista kantoi jonkin verran valkoisia geenejä (vastaavasti valkoisista arviolta vain prosentilla oli mustia geenejä), mikä osaltaan selitti sitä, että afroamerikkalaisten älykkyysosamäärä oli aavistuksen korkeampi kuin esimerkiksi Keski-Afrikan mustilla. Selvää kuitenkin oli, että erot älykkyydessä ja sitä kautta yhteiskunnallisessa asemassa tulisivat olemaan todellisuutta siihen asti, että nämä ihmisryhmät olisivat täydellisesti sekoittuneet keskenään. Tätä taas en pitänyt missään nimessä toivottavana kehityssuuntana, sillä näin sen korkeintaan seuraavana askeleena yhteiskunnallisessa rappiossa: ihmisten juurien täydellinen lahoaminen ja rodullisten ominaispiirteiden katoaminen eivät voineet saada aikaan ainakaan mitään sellaista kehitystä, mitä itse halusin.

Lisäksi epäilin, olisiko kyse lopulta kahden eri rodun katoamisesta vai vain yhden: valkoisen rodun. Tutkiessani mustan kulttuurin eri ilmenemismuotoja käsitykseni vahvistui siitä, että mustien rodullinen identiteetti oli huomattavasti valkoisia vahvempi. Siinä missä valkoinen ihminen ei kokenut rotuaan puolustamisen arvoisena – jos edes tiedosti sen olemassaoloa! – musta ihminen oli erittäin tietoinen rodustaan ja näki ihmiset ennemminkin ryhminä kuin pelkkinä yksilöinä. Musta identiteetti oli myös jossakin määrin sidoksissa ”ei-valkoisuuteen”, ja esimerkiksi mulatit identifioivat itsensä helpommin mustiin kuin valkoisiin.

Erottavana tekijänä valkoisten ja mustien rotutietoisuuden välillä oli se, että siinä missä valkoisen ihmisen rotukäsitys oli kollektivistinen, mustilla se oli pikemminkin individualistinen. Mustat olivat tietoisia itsestään rotunsa edustajina ja tiedostivat myös historiansa, mutta ennen kaikkea nämä asiat olivat välineitä, joita musta yksilö pystyi käyttämään oman yhteiskunnallisen asemansa parantamiseen ja joilla hän tarpeen vaatiessa pystyi myös puolustautumaan. Oli ikään kuin mustien sisällä olisi vallinnut keskinäinen taistelu menestyksestä, ”heimokuninkaan” tittelistä. Näitä kuninkaita olivat rap-tähdet, näyttelijät, jengipomot ja ne, jotka pystyivät kiipeämään yhteiskunnan tikapuissa korkeammalle kuin muut. Näkökulmani oli toki kapea ja totta puhuen varsin stereotypioihin pohjautuva, mutta se kuitenkin vahvisti näkemyksiäni valkoisten ja mustien pohjimmaisesta erilaisuudesta.

Koska olen puhunut rodusta niin pitkään pysähtymättä sen kummemmin tarkastelemaan rodun käsitettä, selitän vielä lyhyesti rotuerojen syntyä ja sitä, miksi rotu-sana ylipäätään on tarpeellinen ja todellinen eikä vain jäänne menneeltä ajalta, kuten jotkut tutkijat ja mediahahmot haluaisivat meille väittää.

Vakuutuin siitä käsityksestä, että rotujen väliset erot olivat puhtaasti seurausta evoluutiosta ja siitä, että erilaiset kasvuympäristöt olivat suosineet erilaisia ominaisuuksia. Ensimmäisessä luvussa mainitsemani pohjoisen Euroopan olosuhteet asettivat yksilöille ja yhteisöille täysin erilaisia vaatimuksia kuin esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan sademetsät. Modernien DNA-tutkimusten myötä vakiintui käsitys, että valkoinen ja musta rotu olivat kasvaneet erillään arviolta ainakin 110 000 vuotta, ja valkoiset ja aasialaiset olivat puolestaan erkautuneet toisistaan noin 40 000 vuotta sitten.

Korostamani älykkyys oli luonnollisesti vain yksi lukemattomista periytyvistä ominaisuuksista, jotka määrittivät rodullisia ominaisuuksia. Muun muassa ihonväri, kallon muoto, aivojen koko, veriryhmä, hormonitasot, luuston ja lihasten rakenne sekä useat psykologiset tekijät olivat suurelta osin perinnöllisiä ominaisuuksia, joiden välillä oli suuria vaihteluita eri rodullisten ryhmien välillä. Maantieteelliset tekijät paitsi muokkasivat rodullisia ominaisuuksia, myös samaan aikaan olivat tiukasti yhteydessä paikallisten kulttuurien kehitykseen.

Euroopan ja Aasian kylmä ilmasto suosi vaaleaa ihonväriä D‑vitamiinin tuottamiseksi, mutta tässä ilmastossa selviytyminen vaati myös omanlaisiaan psykologisia ja persoonallisia ominaisuuksia, kuten kärsivällisyyttä, rationaalisuutta, rauhallisuutta ja vahvaa sidettä yhteisöön. Selviytymisen kannalta rakennustaito oli välttämättömyys talvien aikana, kuten myös kyky tehdä tulta ja pitää sitä yllä kuukausien ajan. Kasvillisuuden ja eläinkunnan vähyys pakotti aseiden, ansojen ja edistyksellisten metsästysstrategioiden kehittämiseen, jotta selviytyminen pystyttiin turvaamaan koko yhteisölle.

Tällaiset olosuhteet suosivat korkeaa älykkyyttä, joka ulottui myös abstrakteihin konsepteihin. Esimerkiksi suunnistaminen laajoilla lakeuksilla asetti vaatimuksia avaruudellisen hahmottamisen kyvylle, ja talveen valmistautuminen vaati pitkäjänteistä ennakointikykyä ja suunnitelmallisuutta. Ruokaa oli pystyttävä myös varastoimaan, sillä ei ollut taattua, että metsästysretket olisivat aina tuottaneet tulosta.

Olosuhteilla oli vaikutusta myös perhemallien muodostumiseen. Ruoan vähyys tarkoitti sitä, että yhteisöjen koon oli pysyttävä tiiviinä, sillä räjähdysmäisesti kasvavien yhteisöjen ruokkiminen ei yksinkertaisesti olisi ollut mahdollista. Erityisesti naisille oli äärimmäisen tärkeää valita luotettava kumppani, joka pystyisi hankkimaan ruokaa koko perheelle ja suojelemaan tätä. Vastaavasti miehille oli tärkeää kontrolloida seksuaalisia himojaan muille kuuluvien naisten suhteen, sillä yhteisön sisäiset ristiriidat ja mahdolliset keskinäiset kamppailut saattoivat olla kohtalokkaita koko yhteisön selviämisen kannalta. Taistelussa loukkaantunut mies oli kyvytön hankkimaan ruokaa vaimolleen ja lapsilleen, mikä saattoi johtaa näiden kuolemaan.

Fyysisistä ominaisuuksista voima ja kestokyky olivat selviytymisen kannalta tärkeämpiä kuin esimerkiksi nopeus. Raskaiden rakennelmien pystyttäminen vaati fyysistä voimaa erityisesti ylävartalossa, ja pitkien metsästysmatkojen tekeminen vaati hyvää kuntoa ja kestävyyttä. Samaten ruumiin rasvaprosentin oli oltava riittävä toimiakseen lämpöeristeenä kylmyyttä vastaan.

Vastaavasti Afrikan olosuhteet loivat täysin erilaiset vaatimukset selviytymiselle. Vaikka esimerkiksi sademetsät asettivatkin omat haasteensa, lämmin ilmasto ja runsas kasvi- ja eläinkunta mahdollistivat huomattavasti yksilöllisemmän elämäntavan verrattuna Euroopan ja Aasian erämaihin. Siinä missä eurooppalaiset olivat ennen kaikkea metsästäjiä, afrikkalaiset olivat lähempänä keräilijöitä. Syötävien kasvien ja eläinten jatkuva saatavuus ei vaatinut samankaltaista suunnitelmallisuutta ja yhteistyökykyä kuin maapallon kylmemmillä ja karummilla alueilla.

Korkeaa teknologiaa ei Afrikassa juurikaan tarvittu, vaan rakennustaidossa suosittiin lähinnä kevyitä suojia. Vaatteet olivat käytännössä tarpeettomia. Yhteisöjen keräilijä-luonne mahdollisti sen, että afrikkalainen äiti pystyi elättämään itsensä ja lapsensa hyvin vähäisellä avustuksella. Ympärivuotisesti lämmin ilmasto ei pakottanut pitkäjänteiseen suunnitteluun tai ruokavarastojen keräämiseen, vaan mahdollisti ”hetkessä elämisen” ja välittömän tyydytyksen perässä juoksemisen (mikä voi kuulostaa tutulta nykypäivän länsimaiselle ihmiselle).

Vaikka afrikkalaiselle naiselle olikin etua pysyvästä suhteesta miehen kanssa, tämä ei suinkaan ollut välttämätöntä. Moniavioisuus oli varsin yleistä, ja fyysisesti vahvimmat ja korkeimmat testosteronitasot omaavat sekä aggressiivisimmin omaa etuaan ajavat miehet pääsivät todennäköisimmin jatkamaan sukuaan. Mustat olivatkin useiden tutkimusten mukaan huomattavasti valkoisia impulsiivisempia, dominoivampia, sosiaalisempia ja aggressiivisempia – kaikki ominaisuuksia, joiden on tutkittu olevan ainakin osittain perinnöllisiä.

Afrikassa evoluutio siis suosi ennemmin fyysisiä ominaisuuksia, kun taas Euroopassa ja Aasiassa älykkyys oli huomattavasti tärkeämpää. Nämä ominaisuudet heijastuivat myös moderneihin yhteiskuntiin luoden eroja, joista puhuin luvussa 1. Lisäksi esimerkiksi urheilussa mustat dominoivat muun muassa juoksulajeja, kun taas uinnin ja painonnoston tapaiset yläruumiin voimaa vaativat lajit olivat selkeästi valkoisten hallitsemia.

Kyse ei lopulta ollut siitä, että valkoinen rotu olisi ollut ”parempi” kuin jokin toinen rotu, vaan ennen kaikkea siitä, että rodut olivat pohjimmiltaan erilaisia ja rodullisen tasa-arvon käsitys soti täydellisesti luonnon yli 100 000 vuotta kestänyttä muokkausprosessia vastaan. Valkoisen ihmisen rakentamat yhteiskunnat soveltuivat paremmin valkoisten ihmisten jälkeläisille siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat suoraa jatkoa sille kehitykselle, joka alkoi jo varhaisimpien eurooppalaisten yhteisöjen synnystä jääkausien välissä noin 30 000 vuotta sitten.

Tästä huolimatta törmäsin jatkuvasti väitteisiin siitä, kuinka rotu oli vain keinotekoinen illuusio, jolla ei ollut mitään tekemistä nykyaikaisen tieteen kanssa. Minua ihmetytti erityisesti se, että samat ihmiset, jotka mediassa korostivat erilaisuuden hienoutta, halusivat niin kovasti kiistää kaiken erilaisuuden olemassaolon ja tuomita rodullisten määritelmien todenperäisyyden. Jos joku todella oli sitä mieltä, että valkoisten keskimääräisen korkeamman älykkyyden osoittaminen sai mustat vaikuttamaan ”alemmalta” rodulta, eikö tämä vain kertonut siitä, että tämä henkilö itse näki älykkyyden olevan keskeinen tekijä ihmisen arvon määrittelyssä?

Huomasin, että todellisuudessa rodun käsitystä vastaan olevat ”tutkimukset” eivät olleet niinkään tieteellisiä vaan poliittisia, ja ne perustuivat usein valheelliseen logiikkaan ja virheellisiin rodun määritelmiin. Yksinkertaistetusti voi sanoa, että niin kauan kuin oli mahdollista tehdä jaottelua esimerkiksi mustien ja valkoisten välillä rodullisten erityispiirteiden perusteella, nämä kaksi ihmisryhmää pystyttiin luokittelemaan omiksi roduikseen. Se tosiasia, että oli olemassa älykkäitä mustia tai nopeita valkoisia ei tehnyt tästä yhtään vähemmän totta, sillä rodulliset ominaispiirteet kattoivat tuhansia eri ominaisuuksia – paljon muutakin kuin pelkän ihonvärin.

Rotuerojen selvästä yhteiskunnallisesta merkityksestä huolimatta yleinen käsitys näytti silti olevan yhden rodun, ”ihmisrodun”, puolella. Tämä vaikutti minusta täysin järjettömältä ottaen huomioon sen, miten ihmiset päivittäisessä elämässään tekivät jatkuvasti erottelua mustien ja valkoisten välille – kohtelivat maahanmuuttajia kuin vähä-älyisiä tai syyntakeettomia, ajoivat vähemmistöjen oikeuksia kantaväestön kustannuksella, keskustelivat mustien ja valkoisten ”kulttuurieroista” ja niin edelleen. Oli kuin ihmiset olisivat toistelleet opittuja fraasejaan konemaisesti vaivautumatta kyseenalaistamaan niitä millään tavalla.

Samaan aikaan, kun tutkin valkoisten kansojen historiaa käsittelevää kirjallisuutta, huomioni kiinnittyi myös erääseen toiseen ihmisryhmään, joka oli jo pitkään herättänyt minussa kysymyksiä: juutalaisiin.

Lue myös artikkelisarjan osa 1!