Suomalaisuuden Liitto: Kansalliskielistrategia on valhetta

Kansalliskielistrategia on valtioneuvoston periaatepäätöksenä 2.12.2021 hyväksytty pääministeri Sanna Marinin hallituksen kielipoliittinen tahdonilmaisu, jossa on laadittu kielipolitiikalle suuntaviivat, päämäärät tavoitteet ja toimenpiteet.

Tämä kuulostaa normaalilta. Kaikki strategiaan tutustuneet voivat kuitenkin todeta, että strategialla on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Epäilemme, että hallituspuolueiden puheenjohtajat eivät ole edes tutustuneet strategiaan. Terveellä järjellä varustettu ihminen ymmärtää kuitenkin heti mistä on kyse.

Todellisuudessa Suomessa on mahdollista elää täysipainoista elämää suomeksi, siis ruotsia osaamatta. Suomen kielen taito on käytännössä ehdoton vaatimus Suomen työmarkkinoilla pärjäämisessä. Ruotsin taito on puolestaan vaatimuksena monissa tehtävissä julkisella sektorilla ja kaksikielisissä kunnissa. Asetelma ei ymmärrettävästi tyydytä kaksikielisyyteen sitoutuneita asiantuntijoita, etujärjestöjä ja kielipoliitikkoja. He ovat kateellisia todellisuudelle, jota he yrittävät sovittaa kieliaatteeseensa, sen sijaan että sovittaisivat ohjelmaa todellisuuteen. Tästä syystä he pyrkivät pitämään yllä asetelmaa, jonka alkupiste oli vuonna 1968 tehty peruskoulun kieliratkaisu. Nykyään jokaisen suomenkielisen on opiskeltava jokaisella opintoasteella ruotsia. Kyseinen pakko esitetään strategiassa ”mahdollisuutena” tai ”oikeutena”. Tämä outo käsitys tasa-arvosta ilmentää eräänlaista kaunamoraalia. Tämä on sairasta ja pitäisi lopettaa.

Strategialle on tunnusomaista kaksikielisyysaatteen nostaminen kaiken yläpuolelle, siinä leikitellään häikäilemättömästi toisten eduilla, ei haluta ymmärtää kansalaisten motiiveja ja kieltäydytään ehdottomasti keskustelemasta ruotsin pakollisuudesta. Strategia, joka sulki eri mieltä olevat, kuten Suomalaisuuden Liiton, valmistelun ulkopuolelle, edustaa kovenevia asenteita suomenkielisiä, suomenkielisiä vanhempia ja lapsia, suomenkielisiä valtionhallinnon työntekijöitä ja maahanmuuttajia kohtaan.

Strategia tarkastelee kieliasioita Suomen, siis valtion, ja sen kansalliskielten kannalta, ei ihmisten kannalta. Perustuslaki puhuu suomenkielisten ja ruotsinkielisten väestöjen, siis ihmisten oikeuksista, mutta strategia välineellistää ihmiset kielten välineiksi. Unohtaessaan oikeat ihmiset, joilla on oma kieli ja tähän perustuvat kielelliset tarpeet ja yhteenkuuluvuus, strategia avaa vinon näkökulman todellisuuteen. Tällaisella siirrolla ihmisistä kieliin sivuutetaan myös kieliasioiden käsittelyn historia ja kielletään sen poliittisuus.

Strategiassa sovelletaankin kielipolitiikan määritelmää, joka ei sisällä lainkaan politiikkaa, ei siis käsittele suomenkielisiä kieliyhteisönä, jolla on kielipoliittisia etuja ja tarpeita. Politiikan ottaminen pois kielipolitiikasta on kuitenkin kansanvallan vastaista. On väärin esittää kielipolitiikka aihepiirinä, jossa ei ole ristiriitoja, erilaisia etuja ja näkemyksiä, koska silloin, kun kaikki ovat samaa mieltä, kukaan ei yleensä ajattele.

Huolimaton ja yksisilmäinen ajattelu leimaakin koko strategiaa. Strategia (päämäärä 3.2.) esittää mm. ongelmaksi sen, että suomenkieliset eivät halua opiskella ruotsia ja toteaa, että valtiovallan tulee ”varmistaa kansalaisten mahdollisuus ja motivaatio opiskella toista kotimaista kieltä” – eli, että valtion tulisi suostutella ja pakottaa. Niinpä strategia moittii suomenkielisiä vanhempia ja lapsia siitä, että huoltajat valitsevat edelleen usein englannin ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi. Tämä osoittaa, että strategiaa hallitsee ruotsinkielisten etujärjestöjen näkökulma todellisuuteen, mikä sotkee ja hämärtää kysymystä kielivalinnasta ja sen järkevyydestä. Strategian tekijät ovat ilmeisen tyytymättömiä suomalaisvanhempien ratkaisuihin, eivätkä pyri ymmärtämään näiden perusteita. Vanhemmilla on kuitenkin aito ja realistinen kiinnostus oman lapsen kielten oppimisen vaihtoehtoihin, vaativuuteen ja onnistumisen edellytyksiin. Strategia suhtautuu tähän vanhempien rooliin, viisauteen ja päätösvaltaan lastensa suhteen ylenkatsoen ja kaunaisesti. Strategian lapsia välineellistävä häikäilemätön piittaamattomuus on rikollista.

Vastaavanlaista tarpeiden ohittamista tapahtuu kautta linjan. Strategia esittää myös maahanmuuttajien kotouttamista ruotsin kielellä ja hallinnon ja virkamieskunnan kielitaitovaatimusten tiukentamista. Ruotsin osaamisvaatimuksia ja painetta ruotsin osaamiseksi lisätään, vaikka tehtävien hoito ei tätä edellyttäisi. Toimenpiteitä ei perustella tehtävien edellyttämillä ruotsin kielen osaamisen tarpeilla, vaan ruotsinkielisten suhteellinen osuuden pienentymisellä hallinnossa. Tämän vuoksi suomenkielistä hallintohenkilökuntaa halutaan painostaa ja muuttaa kielitaitovaatimuksia ruotsinkielisiä suosiviksi. Tämä on järjetöntä henkilöstöpolitiikkaa, väärin ja sairasta. Näistä toimenpiteistä on ehdottomasti pidättäydyttävä.

Strategia rakentuu ohipuhumiselle, valheen perustalle. Kansalaisten välineellistäminen kansalliskieliaatteen pelinappuloiksi ei edistä keskinäistä ymmärrystä ja sovinnollisuutta, vaan jakaa suomalaisia. Mitta on täysi – on palattava kielirauhaan eli kuuntelun, sovinnon ja keskinäisen kunnioituksen ja ymmärtämisen kannalle.