Tieteen alennustila: Totuus ”rautakauden muunsukupuolisesta johtajasta”

Twiittasin toissapäivänä tuoreesta muinaishautalöydöstä pilke silmäkulmassa, että montakohan muunsukupuolista ja genderqueeriä tutkijat sukupuolenmäärityksissään löytävät. Törmäsin naama edellä parodiahorisonttiin jo seuraavana päivänä, kun otsikoihin lävähti tarina Suontaan haudasta löydetystä muunsukupuolisesta, sukupuolirooleja rikkovasta johtajasta.

Päätin kahlata läpi tutkimuksen, ja sisältö ei yllättänyt minua: kyseessä ei ollut empiiristä metodia noudattava tutkimus, jossa johtopäätökset tehdään todistusaineiston mukaan, vaan työ, jossa tulokset oli jo päätetty – sitten vain tarvittiin tutkimus, jolla saataisiin soviteltua hautalöytö istumaan näihin tuloksiin.

Suontaan hautalöytö on herättänyt keskustelua ja tuottanut lukuisia tutkimuksia vuosikymmenten varrelta, koska siitä löytyi tunnettu Suontaan miekka, joka on mahdollisesti merkittävin ja hienoin rautakautinen kaivauslöytö Suomessa. Toinen syy laajalle keskustelulle aiheesta on se, että hautalöydössä on tiettyjä erikoisia piirteitä: haudassa on miekka, sirppi ja puukko, jotka perinteisen arkeologisen näkemyksen mukaan osoittavat haudan kuuluvan miehelle, mutta myös helyjä (koruja, asusteiden ja vaatteiden kiinnitysesineitä jne.), joita on pidetty naisen haudan tunnusmerkkinä.

Hautalöytö tehtiin 1960-luvulla, ja arkeologia on sittemmin ottanut huimia edistysaskelia, ja tuo yksioikoinen tapa luokitella vainajien sukupuolta on todettu herkästi vääriä johtopäätöksiä tuottavaksi, koska jaottelutapa ei huomioi kansojen ja heimojen pukeutumisen eroavaisuuksia tai sitä, että vainaja ei välttämättä edes ole paikallinen henkilö, vaan hän voi olla muukalainen muualta – sotilas, kauppamies tai mitä tahansa – eikä hänen pukeutumisensa välttämättä vastaa samoja normeja kuin paikallisten.

Siinä on hautalöydön lyhyt historia, mutta mitä innokkaasti uutisoitu uusi tutkimus sitten sanoi, ja miten se hypoteesinsa muunsukupuolisuudesta perusteli?

Huomattava osa tutkimuksen tekstistä käytetään gender-ideologiaan liittyvän termistön ja sukupuoliroolien historian selittämiseen, mikä on aina varoitusmerkki tutkimustyötä lukiessa: kun tutkijat tuottavat täytettä työhönsä asioilla, jotka eivät ole relevantteja heidän hypoteesinsa ja sen perustelujen kannalta, tarkoituksena on yleensä sumutus – saada lukija tekstin pituuden ja vaikeiden sanojen vuoksi uskomaan, että kyseessä olisi vakavasti otettava tieteellinen työ, vaikka teksti olisi täyttä puppulausegeneraattoria.

Tutkimus ja sen ongelmat:

1. Vainajan sukupuoli pyrittiin selvittämään epäluotettavalla dna-tutkimuksella

Koska pahoin hajonneesta ruumiista saatiin eristettyä vain n. 0,5% ihmisen genomista, mitään yleisesti hyväksyttyjä ja valideiksi todettuja metodeja sukupuolen selvittämiseen ei vonut käyttää. Tutkijat kehittivät oman metodinsa, joka on kekseliäs mutta omaa huomattavia puutteita. He ottivat dna:ta, jonka kantajien sukupuolikromosomit olivat tiedossa, ja rappeuttivat näytteet siihen puoleen prosenttiin alkuperäisestä määrästä dna:ta. Sitten he vertasivat Suontaan vainajan perimää tunnettuihin näytteisiin sekä kontaminaation mahdollisuuteen – näytteitä kun ovat useat ihmiset käsitelleet, joten on täysin mahdollista, että heistä olisi päätynyt dna:ta tutkittavaan näytteeseen.

Alla oleva kuva kertoo tulokset. Punainen neliö on Suontaan vainajan perimä, ja se ei asetu vahvasti mihinkään sukupuolikategoriaan. Tutkijat arvioivat yli 98%:n todennäköisyyden sille, että vainaja olisi kantanut Klinefelterin oireyhtymää eli XXY-sukupuolikromosomeja. Tällaiset yksilöt ovat miehiä, joista joillain ilmenee murrosiän alettua feminiinisiä piirteitä kuten rintojen kasvua. XXY-miehet ovat hedelmättömiä, koska ylimääräinen kromosomi häiritsee siittiöiden meioosia. Joskus XXY-miehet voivat tuottaa toimivia siittiöitä, mutta tällöin riski kromosomihäiriöille jälkeläisessä on hyvin suuri.

On erikoista, kuinka itsevarmasti tutkijat julistivat vainajan XXY-mieheksi huomioiden sen, että mitään yleisesti hyväksyttyä metodia tutkimukseen ei käytetty, ja heidän oman metodinsakin tulokset ovat epämääräiset.

Y‑kromosomia löytyy erittäin vähän sellaiselle henkilölle, jolla sellainen kuuluisi olla, mutta enemmän kuin naisilla. Tämän olisi pitänyt herättää tutkijoissa lisäkysymyksiä, mutta he eivät lisäselvityksiin ryhtyneet, vaikka mahdollisuus sille, että tulos on virheellinen – erityisesti näytteen saastumisen riskin vuoksi – on todellinen.

Saastuneen näytteen mahdollisuus tutkittiin vakavasti puutteellisella tavalla: yhdellä näytteellä, jossa on sekä miehen että naisen dna:ta. Mutta tämähän ei ole ainoa tapa, miten näyte olisi voinut saastua ja missä suhteissa X- ja Y‑tekijöitä voisi saastumisen tuloksena löytyä.

Hautalöytöä ovat käsitelleet monet ihmiset, joten saastumista voi olla useilta yksilöiltä, vaikkapa kahdelta XX-kromosomiselta ja kolmelta XY-kromosomiselta, joka antaisi X- ja Y ‑kromosomien suhteeksi eri tuloksen kuin tutkijoiden versio saastuneesta näytteestä. Eli näytteen saastumisen mahdollisuutta tutkittiin hyvin rajallisella tavalla, mikä voi selittää sen, miksi Suontaan näyte ei istu kunnolla mihinkään kolmesta muusta näytteestä: Suontaan näyte voi olla saastunut, mutta tavalla, jota tutkijat eivät ottaneet vertailuun.

Klinefelter ei ole erityisen harvinainen: noin joka viidessadas mies kantaa sitä, ja useimmilla se ei ulkoisessa olemuksessa tai luonteenpiirteissä näy mitenkään. Ei siis olisi tavatonta, että vainajalla olisi ollut Klinefelter. Aineisto ja tutkimusmetodit eivät kuitenkaan tässä tapauksessa ole yksinkertaisesti riittävän luotettavia arvion tekemiseen.

2. Hautalöydön esineistöä tulkittiin vanhentuneella ja ajoittain täysin kuvitteellisella tavalla

Vuosikymmenien varrella tutkijat ovat esittäneet monenlaisia hypoteeseja siitä, miksi haudassa oli sekä mieheen että naiseen viittaavia esineitä: että vainaja olisi ollut arvostettu soturinainen tai että haudassa olisi ollut kaksi vainajaa.

Jälkimmäinen hypoteesi on epätodennäköinen, koska kaikki esineet olivat suoraan vainajan päällä, eikä haudassa olisi ollut tilaa kahdelle vainajalle rinnakkain, joten vainajat olisi tullut haudata päällekkäin. Tällöin maatumista ja löytöjä ei olisi vain suoraan vainajan päällä, vaan merkkejä toisesta vainajasta hänen allaan tai päällään pitäisi löytyä myös, ellei toinen vainaja olisi sitten haudattu ilman, että mitään hänen arkeologisesti säilyviä esineitään olisi ollut hänen yllään.

Uudessa tutkimuksessa vainajan sukupuolirooleja rikkovaa elämäntapaa perusteltiin juuri hautalöydön esineillä: miekka ja puukko katsottiin miehisiksi esineiksi, helyt naisellisiksi. Helyjä olivat kaksi solkea, ketjunkantaja ja sirppihely, jonka tutkijat sentään tunnustavat myös mieshaudoille tavalliseksi löydöksi. Mutta ovatko helyt naisellisen pukeutumisen merkki? Kuten jo totesin, yksioikoinen ”aseita haudassa – mies, helyjä haudassa ‑nainen” ‑luokittelu on jo huonoksi todettu, joten todisteiden naisellisesta pukeutumisesta täytyisi olla hyvin vahvoja, ja tässä tapauksessa ne eivät sitä ole.

Soljet ovat olleet tavallinen osa naisten helyjä. Niitä on käytetty päällysmekkojen kiinnittiminä, mutta ketjunkantaja on erikoisuus: niitä on vain yksi, ja itse ketjuja ei löytynyt. Vainaja ei siis ole käyttänyt ketjunkantajaa tavalla, jolla nainen sitä olisi tyypillisesti käyttänyt eli yhtä kummallakin puolen ja ketjua niiden välissä. Sirppihelyt taas olivat sekä miesten että naisten käytössä, joten helyt todistusaineistona siitä, että vainaja olisi pukeutunut naisellisesti, ovat heikkoja, ja tavan tutkija odottaisi ehdottomasti lisäselvityksiä ennen kuin julistaisi vainajan naisellisesti pukeutuneeksi.

Jotkin tutkijoiden selitykset sukupuoliroolien rikkomisen puolesta olivat suorastaan hupaisia ja täysin presentistisiä eli historiaa nykypäivän ilmiöiden valossa katsovia.

Tutkijat mm. sanoivat, että hautalöydön miekka (joka ei siis ole tunnettu Suontaan miekka, joka löydettiin ylemmästä kerrostumasta eikä todennäköisesti liity tähän hautaan), on kahvaton mahdollisesti siksi, että kahva poistettiin, jotta miekasta tulisi feminiinisempi ja väkivallattomampi. Mitään lähteistystä sille, että tällaista olisi koskaan muinaislöydöistä havaittu, ei tarjottu.

Sen verran rehellisyyttä tutkijoilla kuitenkin oli, että he totesivat senkin mahdollisuuden, että kahva on tehty orgaanisesta aineesta ja vain maatunut pois. Sekin kuitenkin osoittaa tietämättömyyttä heidän osaltaan, koska on toinenkin selitys, joka on varsin todennäköinen: hautauksissa miekkoja rikottiin tahallaan. Syytä tälle ei tiedetä. Ehkä miekkojen pelättiin joutuvan vääriin käsiin, tai sitten miekan rikkomisella oli jonkinlainen symbolinen tai rituaalinen merkitys. Lukuisissa hautalöydöissä on löydetty väännettyjä, katkaistuja tai muutoin rikottuja miekkoja. Tutkijat eivät ilmeisesti tästä tiedä tai eivät tätä todennäköistä selitystä halua nostaa esille antaakseen uskottavuutta omalle tulkinnalleen miekan naisellistamisesta.

3. Tutkijat vetävät mutkat suoriksi arvioidessaan mahdollisen Klinefelterin vaikutusta vainajan elämäntapaan ja asemaan yhteisössä
   Vainaja oli laskettu höyhenpehmukselle, hän oli hienosti puettu, ja dna-analyysi haudan hiekasta paljasti ketun dna:ta, mikä todennäköisesti tarkoittaa, että vainajalla oli kettuturkista. Toki ketun dna voi muillakin tavoin maahan päätyä, mutta huomioiden sen, että löytö tehtiin samoista hiekanjyväsistä kuin mistä vaatteiden villakuidut löydettiin, on aiheellista uskoa, että kyseessä oli turkiksen käyttö.

Millaisia henkilöitä sitten on näin haudattu rautakauden Hämeessä? Rikkaita, arvovaltaisia, taisteluissa ansioituneita, vaikutusvaltaisiin sukuihin kuuluvia ja arvostettuja yhteisön jäseniä. Ei ole siis mitään syytä olettaa, että Klinefelter – mikäli vainajalla edes kyseinen oireyhtymä oli, koska onhan huomioitava, että edes hänen sukupuoltaan ei ole varmuudella todettu – olisi ollut syynä hienolle hautaukselle: että helyt ja mahdollinen Klinefelter yhdessä tarkoittavat, että ”muunsukupuoliset” olivat arvostettuja yhteisön jäseniä.

Ei ole täysin tavatonta, että joissain aikansa kulttuureissa näin olisi ollutkin, ja pakanauskonnoissa sukupuolen kehityshäiriöistä kärsivien on saatettu uskoa olevan erityisiä, lähes yliluonnollisia olentoja, ja heistä on voitu tehdä mm. shamaaneja. Täysin päinvastainen suhtautuminen on kuitenkin ollut huomattavasti yleisempää: sukupuolirooleista poikkeamista ei ole katsottu hyvällä. Miehen feminiinisyys on useimmiten johtanut pilkkaan ja arvostuksen menetykseen ja naisen maskuliinisuus syytöksiin hermafroditista tai jopa jonkinlaisesta demonisuudesta.

Suomessa perinteisesti sukupuoliroolit ovat joustaneet vain naisille: naisten on ollut sallittua tehdä miesten töitä mutta miesten ei naisten. Kristityille käännyttäjille oli kauhistus havaita, että suomalaiset naiset kulkivat miesten kanssa metsästämässä hiukset hulmuten, koska eteläisemmässä Euroopassa olisi ollut täysin käsittämätön ajatus, että naiset käyttäisivät aseita ja metsästäisivät.

Karut olot pohjoisessa pakottivat kaikki kynnelle kykenevät tekemään mitä pystyivät, mutta elintason kohetessa naiset palasivat luontaisempiin tehtäviin kotilieden äärellä, ja niin he tekevät nykypäivänäkin: hetkelliset trendit kun eivät ihmisluontoa muuta, ja kun evoluutio on läpi ihmiskunnan historian jalostanut naisia kotilieden vartijoiksi, yhä edelleen nainen valitsee usein naisellisen uravalinnan ja haluaa olla perheestä se, joka jää vanhemmuuslomalle lapsen kanssa. Suomalaisten miesten naisellisuudesta kristityt valloittajat eivät tosin merkkejä huomanneet – tai ainakaan niitä ylös kirjoittaneet – ja koska havainto olisi ollut heille yhtä häkellyttävä kuin naisten metsästäminen, se taatusti olisi ylös kirjattu, jos moiseen olisi törmätty.

Arvoliberaalien historian uudelleenkirjoittamiseen kuuluu, että he väittävät kristinuskon tuoneen sukupuoliroolit mukanaan, ja sitä ennen sukupuolen moninaisuus kukoisti. Todisteita tälle väitteelle on hyvin vaikea löytää, koska usein pakanakansat ovat olleet paljon kristittyjä armottomampia, mitä tulee poikkeamiin sukupuolirooleista. Kristinusko ei Suomeenkaan naisen roolia naisena tuonut, vaan sen toi elintason nousu, joka mahdollisti naisille vapautuksen raskaimmista miesten töistä ja kevyemmän kodinhoidon.

Tutkijoiden, median ja rahan paha kolminaisuus

Tutkimus on pitkälti viihdyttävä mutta paikoin hyvinkin epätieteellinen, erittäin ideologinen ja presentistinen kirjoitus, joka tuottaa vihervasemmistolaisille toimittajille juuri sellaisia otsikoita, joita he ovat toivoneet.

Tässä toimii hyvin vinksahtanut symbioosi: tutkijat hyötyvät ideologisesta, jopa täysin luokattomasta työstä, ja media rahastaa tällä työllä klikkiotsikoita. Samalla valtava määrä pedantisti tehtyä tutkimusta tärkeistä aiheista jää huomiotta, koska se ei täytä mitään toimittajien kiinnostuksenkohteiden laatikoita.

Ei olekaan mitenkään mahdotonta, että koko tutkimus olisi väsätty apurahojen toivossa. Moilasen aiemmat tutkimustyöt, joita on kunnioitettava määrä, kulkevat mm. nimillä Karva- ja turkisjäänteitä Tampereen Vilusenharjun haudasta II ja Udmurttien esivanhemmat – Kaman ja Permin alueiden rautakautisia kulttuureja. Eivät ihan sellaista materiaalia, jolla Iltalehden kanteen pääsisi.

Hyvä esimerkki tällaisesta työstä on Miikka Tammisen Keskiajan Hirviöt ‑kirja. Kirja olisi itsessäänkin historiasta kiinnostuneelle hauska hankinta, ja Tamminen on taustatyönsä hyvin tehnyt, mutta ei tuolla nimellä lehtiin pääse kirjamyyntiä edistämään – paitsi jos annat toimittajille niitä avainsanoja, joita he haluavat – tässä tapauksessa rasismin. Kirjassa rasismin ja hirviömyyttien yhteys on lyhyt sivumaininta, mutta se riitti siihen, että Tammisen kirja esiteltiin näyttävästi usealla media-alustalla – ja tietysti otsikoissa puhuttiin rasismista, joka aiheena muodostaa kirjan sisällöstä hyvin pienen osan. Jos Tamminen ei tätä avainsanaa olisi sisällyttänyt teokseen ja käyttänyt rasismiteemaa markkinoinnin kärkenä, paljon myyntiä olisi menetetty, koska näkyvyydellä myynnit tehdään.

Tällainen tieteellinen prostituutio vihervasemmistolaisten toimittajien kiinnostusta vastaan ei ole ainoa nykyajan tietokirjallisuutta ja tutkimustyötä riivaava ongelma, joka Tammisen teoksessa esiintyy.

Tunsin myötähäpeää koko kansan puolesta lukiessani kirjan esipuheesta seuraavat sanat: Kirjassa käsitellään arkaluontoisia asioita. Keskiaikaiset käsitykset ihmisroduista ovat vailla mitään biologista tai tieteellistä perustetta – - – Nämä väitteet pitää tulkita omassa historiallisessa kontekstissaan.

Eli siinä meillä on tietokirjassa trigger warning, sisältövaroitus, sekä omanlaisensa erotuslauseke: ”Minä en usko tällaisiin asioihin, joista kirjassa puhutaan”. Aikuisille ihmisille suunnattu kirja loukkaa lukijansa älykkyyttä vääntämällä hänelle rautalangasta, että keskiajalla ei tosiaan biologiaa juuri tunnettu, eivätkä hirviötarinat ole totta, ja vihervasemmistolaisten aatetoverien paheksuntaa pyritään ennaltaehkäisemään muistuttamalla, että asiat tulee tulkita oman aikansa kontekstissa.

Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä jokaiselle täysijärkiselle tietokirjojen lukijalle, mutta koska elämme maailmassa, jossa suuri joukko liberaaleja etsii historiasta rasismia nykypäivän standardeja käyttäen, Tamminen joutuu heille lapsellisen sisältövaroituksen ja tietokirjan käyttöohjeet antamaan.

Mutta palataanpa siihen mistä lähdimme eli Suontaan hautalöytöön. Mitä todella on todistettu?

Suontaan haudasta löydettiin vainaja. Löydettiin aseita, helyjä ja kuituja. Tehtiin yleisesti hyväksytystä metodologiasta poikkeava tutkimus, jonka tulos tulkittiin Klinefelterin oireyhtymästä kertovaksi. Sitten vedettiin kaikki mutkat suoriksi ja oletettiin, että Klinefelter olisi ollut ensinnäkin fakta, toisekseen vaikuttanut vainajan ulkoiseen olemukseen, käytökseen, pukeutumiseen ja asemaan yhteiskunnassa, ja että tämä kromosomihäiriö, jota ”muunsukupuolisuudeksi” sanotaan, olisi tuottanut hänelle suurta arvostusta yhteisössä.

Tosiasiassa tiedämme vain sen, että joku haudattiin Suontaan hautaan ristiretkien aikakaudella, ja hänet haudattiin rikkaiden ja arvovaltaisten henkilöiden tapaan.

Hänen vaatteensa olivat ainakin villaa ja turkista. Hänellä oli miekka, tikari ja helyjä, mutta hän ei käyttänyt niitä täysin naisille tyypilliseen tapaan. Emme tiedä, oliko hän mies vai nainen, tai oliko hänellä kromosomihäiriötä. Kaikki tämä on edelleen epävarmaa. Ja kun asiat ovat epävarmoja, siitä on oltava rehellinen sen sijaan, että täydennetään tarinan puuttuvat palaset ”tutkimuksilla”, joiden tulokset sattumoisin aina istuvat täydellisesti tutkijoiden omaan arvomaailmaan ja niihin trendi-ilmiöihin, joilla historiantutkija voi otsikoihin päästä.

Miten tähän karmeaan tieteen alennustilaan oikein päädyttiin?

Vihervasemmiston marssi läpi instituutioiden on luonut järjestelmän, jossa ideologiset opettajat koulivat kaiken tieteellisen kriittisyyden pois opiskelijoista, ja apurahoja ja virkoja on saatavilla vain heille, jotka kuuliaisesti laulavat vihervasemmiston lauluja – vaikka itsekin ne vääräksi tietäisivät. Syntyy myrkyllinen kehä: ainoa tapa menestyä on hylätä tieteellinen metodi ja korvata se ideologialla, ja tieteellisen metodin noudattajat, kuten rotueroja tutkinut Tatu Vanhanen, joutuvat armottoman vainon ja hyljeksinnän kohteiksi. Kaikki kannustimet ohjaavat tekemään ideologista pseudotiedettä, ja Suontaan ”muunsukupuolinen johtaja” on vain yksi esimerkki tästä. Siitä ei voi syyttää yksin Ulla Moilasta, joka tutkimusta johti, vaan vika on järjestelmässä, joka pakottaa tutkijat ideologisuuteen.

Tilanne on synkkä, ja siksi monet kansalliskonservatiivit sanovatkin, että yliopistot ovat menetettyä maata. Eivät olet. Ne voidaan kaapata takaisin mutta vain, jos riittävän moni normaali ihminen hakeutuu yliopistojen mädätetyimmille aloille haastamaan vihervasemmiston pseudotiedettä tai pitää näkemyksensä omana tietonaan ja hakeutuu urallaan korkeaan asemaan, jossa hän voi ohjata akatemiaa oikeaan suuntaan. Mitään ei ole menetetty. Moinen puhe on vastuun välttelyä.

Vastuumme on napata takaisin se, mikä meiltä ja koko läntiseltä maailmalta on viety eli laadukas yliopistokoulutus sekä oikeus saada empiiriseen metodiin perustuvaa tiedettä pseudotieteiden ja ideologisen hölynpölyn sijaan.

Tutkimuksen voit lukea tästä (englanniksi):

A Woman with a Sword? – Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland

Ulla Moilanen, Tuija Kurkinen, Nelli-Johanna Saari, Adam B. Rochlach, Johanna Krause, Päivi Onkamo, Elina Salmela

Lähde: Tiina Wiik