Julius Streicher – kuolemaantuomittu ”vihapuhuja”

Niin kutsuttu ”vihapuhe” on usein esillä mediassa. Käytännössä vihapuheeksi luokitellaan maahanmuuttokriittiset ja kansallismieliset kirjoitukset, somepostaukset ja ‑videot.

Vallanpitäjät usein torjuvat vaatimukset monien rikosten (kuten huumekaupan) ankarammista rangaistuksista sanomalla, että ”ei ole näyttöä ankarampien rangaistusten rikoksia torjuvasta vaikutuksesta”. Siitä huolimatta nämä samat vallanpitäjät vaativat usein ”vihapuheen” suitsimista juuri ankarammilla rangaistuksilla. Suomessa on useita ihmisiä, jotka ovat saaneet tuomion poliittisesta rikoksesta nimeltä ”kiihotus kansanryhmää vastaan” tai ”uskonrauhan rikkominen” joko sakkoja tai vankeutta.

Vihapuhe ei ole uusi asia. Sana mainitaan jo kansalliskirjailija Aleksis Kiven kirjassa Seitsemän veljestä ja sata vuotta sitten 1920-luvulla vähemmistöjen kritisointi oli muun muassa Saksassa rikos. Ainakin yksi kansallismielinen on teloitettu vihapuheesta. Kyseessä on antisemitistisen Der Stürmer ‑lehden julkaisija Julius Streicher.

Mies, jota myöhemmin kutsuttiin kaikkein pahimmaksi antisemiitiksi, Julius Streicher syntyi Baijerissa opettajan pojaksi vuonna 1885, ja ennen ensimmäistä maailmansotaa Streicher ryhtyi isänsä tavoin kansakoulun opettajaksi. Sodan sytyttyä Julius Streicher liittyi Saksan armeijaan ja palveli ansiokkaasti rintamalla. Streicher sai 1. ja 2. luokan Rautaristit sekä ylennyksen upseeriksi, huolimatta keisarillisen Saksan mittapuulla vähäpätöisestä taustasta. Usein aateliston parista valitut upseerit valittivat luutnantti Julius Streicherin upseerin arvolle sopimattomasta käytöksestä, mutta kansakoulussa rivikansalaisten seurassa viihtymään oppineen Streicherin ansiot sotilaana suojelivat häntä.

Antisemitismi oli laajalle levinnyttä Euroopassa ennen toista maailmansotaa ja Julius Streicher oli myös tutustunut teemaan. Ei ole tiedossa, mikä sai Streicherin aloittamaan juutalaiskriittisen toiminnan, mutta opettajan virkaan sodan jälkeen palannut Julius Streicher oli jo vuonna 1919 radikaali antisemiitti. Mahdollisesti urheasti maataan palvellut upseeri katkeroitui ja luotti ”selkäänpuukotusteoriaan”, jonka mukaan Saksan armeijaa ei lyöty rintamalla, vaan juutalaiset finanssipiirit murskasivat Saksan puolustuksen kotirintamalla. Julius Streicher uskoi koko ikänsä bolshevikkien, eli kommunistien, ja juutalaisten olevan yksi ja sama vihollinen.

Streicher liittyy Hitlerin puolueeseen

Julius Streicher liittyi Kansallissosialistiseen Saksan Työväenpuolueeseen NSDAP:hen vuonna 1921 ja hänestä tuli pian Adolf Hitlerin luotettu ystävä. Tästä kertoo se, että kaikista kansallissosialisteista Adolf Hitler mainitsee kirjassaan Taisteluni vain Julius Streicherin ja Rudolf Hessin. Streicher osallistui Adolf Hitlerin rinnalla vuoden 1923 oluttupavallankaappaukseen, ja Hitlerin päästyä vankilasta 1925 Streicher ystävineen oli Hitlerin kotona ottamassa tätä vastaan.

Vuonna 1924 Streicher perusti lehtensä nimeltä Der Stürmer. Lehti oli raa´an julkea kuvauksissaan juutalaisista ja heidän rikoksistaan saksalaisia vastaan. Jutut juutalaisista parittajista, jotka käyttivät hyväkseen köyhiä saksalaisnaisia, levisivät kulovalkean tavoin. Der Stürmerin levikki oli 1920-luvun alkupuolella noin 3 000 kappaletta, mutta se nousi 1930-luvulla 600 0000 kappaleeseen.

Heti lehden alettua ilmestyä siinä julkaistiin juutalaisten raivoa herättäneitä kirjoituksia. Eräs niistä kertoi juutalaisen, Streicherin henkilökohtaisen vihollisen ja kaiman, kaupunginvirkamies Julius Fleischmannin varastaneen rintamalla ollessaan varikolta sukkia. Fleischmann haastoi Streicherin oikeuteen.

Tuomarin mukaan väite ei pitänyt paikkaansa, mutta Fleischmannin rintamapalveluksesta paljastui oikeudenkäynnissä vähemmän mairittelevia seikkoja, jotka häpäisivät Fleischmannin maineen. Streicherin motto ”jokin toimii jotenkin aina” osoittautui paikkansa pitäväksi.

Kohti kolmatta valtakuntaa

Toinen Julius Streicherin artikkeli kertoi juutalaisten rituaalimurhista, joissa ei-juutalainen lapsi murhattiin ja lapsen veri käytettiin matzoh-rituaalileivän valmistukseen. Tällaiset rituaalimurhakertomukset usein leimataan juutalaisvastaiseksi propagandaksi (engl. ’blood libel’), ja Julius Streicheria syytettiin uskonrauhan rikkomisesta eli vihapuheesta.

Streicher selitti rituaalimurha-artikkelin kohdistuvan juutalaisiin rotuna eikä uskontona ja hän selvisikin lopulta ilman rangaistusta. Sittemmin muun muassa juutalainen historioitsija Ariel Toaff on vahvistanut eräiden rituaalimurhien todenperäisyyden.

Julius Streicher oli vuonna 1924 valittu Baijerin osavaltionparlamenttiin ja asema kansanedustajana antoi hänelle laajan syytesuojan, joka helpotti hänen toimintaansa lehden julkaisijana.

Kansallissosialistien vaalivoiton jälkeen vuonna 1933 Streicher alkoi pikkuhiljaa siirtyä syrjään. Hänellä oli edelleen Adolf Hitlerin luottamus ja ystävyys, mutta kansallissosialistien valtaannousun jälkeen puolueessa edenneet poliitikot pitivät Der Stürmer ‑lehden seksuaalisia ja julkeita kirjoituksia kiusallisina. Streicher ei osallistunut vuoden 1935 juutalaisten valtaa rajoittaneiden Nürnbergin lakien kirjoittamiseen, ja 1940 Streicher menetti virallisen asemansa puolueessa. Hän julkaisi lehteään toisen maailmansodan loppuvuosiin asti.

Syytteeseen ajatusrikoksista

Julius Streicher antautui yhdysvaltalaisille sotilaille Itävallassa sodan loputtua toukokuussa 1945. Vain muutamia päiviä aiemmin hän oli mennyt naimisiin toisen vaimonsa kanssa.

Der Stürmer ‑lehden julkaisija Streicher ei tappanut ainuttakaan juutalaista. Hän oli ensimmäisen maailmansodan veteraani ja oli epäilemättä rintamasotilaana surmannut vihollisen sotilaita, mutta Streicher ei katkaissut hiuskarvaakaan yhdenkään juutalaisen päästä eikä osallistunut itse juutalaiskriittisten lakien kirjoittamiseen tai antisemitistisiin tekoihin. Hänen väitetyt ”rikoksensa” juutalaisia vastaan tapahtuivat vain ja ainoastaan kynällä.

Julius Streicherin ”rikos” oli ”vihapuhe” juutalaisia vastaan. Liittoutuneita ei kiinnostanut se, puhuiko Streicher totta – juutalaisvastaiset mielipiteet olivat liittoutuneiden mukaan jo itsessään tuomittavia.

Tästä ”rikoksesta” Julius Streicher laitettiin syytteeseen Nürnbergin poliittisessa näytösoikeudenkäynnissä ja hänen valituksensa epäasiallisesta kohtelusta ohitettiin ilman reaktiota.

Sionistit murhaavat Streicherin

Julius Streicher ei murhannut ketään eikä osallistunut murhien järjestelyyn. Vain siitä ”rikoksesta”, että hän kertoi epämiellyttäviä asioita juutalaisista, hänet tuomittiin kuolemaan. Streicher hirtettiin yöllä 16.10.1946 yhdessä yhdeksän muun Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä tuomitun kanssa.

Kun huppu peitti Streicherin pään hirttolavalla, hän huusi: ”Jonain päivänä bolshevikit hirttävät teidät!” Tätä aiemmin hän oli myös huutanut: ”Heil Hitler!” Nämä eivät todistajien mukaan olleet kuitenkaan hänen viimeiset sanansa. Julius Streicherin viimeiset sanat olivat rakkauden tunnustus vaimolle: ”Adele, rakas vaimoni!”

Teloitetut tuhkattiin ja heidän tuhkansa leviteltiin maahan, jotta jälkipolville ei jäisi paikkaa muistella edesmenneitä. Poliittisten mielipiteiden perusteella suoritetut murhat avasivat uuden surullisen lehden Euroopan historiassa, ja meidän sukupolvemme kärsii edelleen liittoutuneiden tuomasta sairaasta monikulttuurisesta imperialismista.