Lukijan kynästä: Kriisin kautta nousuun

Juttelin joskus vuosia sitten erään kansallismielisen aktivistin kanssa siitä, pitäisikö kansallismielisten tehdä hyväntekeväisyyttä heikompiosaisien hyväksi. Tämä henkilö oli sitä mieltä, että ei pitäisi, sillä se vain tukee vallassa olevaa järjestelmää, ja lisäksi hänen mukaan kansallismieliset nousevat, kun mahdollisimman monella menee mahdollisimman huonosti, joten ketään ei tulisi auttaa.

Asia palasi mieleeni, kun näin Amerikassa kansallismielisen Patriot Front ‑järjestön jäsenten auttavan myrskyjen vuoksi pulaan joutuneita ihmisiä. Järjestön jäsenet ovat matkanneet tuhoalueille ja auttaneet paikallisia palaamaan jaloilleen korjaamalla näiden asuntoja, raivaamalla teitä auki, viemällä elintarvikkeita jne.

Valtamedia pyrkii mustamaalaamaan auttajia shokkiotsikoilla kuten ”Hurricane victims shocked after discovering clean-cut looking relief workers are white supremacists” (Hurrikaanin uhrit järkyttyneenä sen jälkeen, kun siistiltä näyttäneet avustustyöntekijät olivatkin valkoisen ylivallan kannattajia).

Lienee sanomattakin selvää, että ihminen, joka on menettänyt kotinsa myrskyssä, ei ole tippaakaan kiinnostunut siitä, kuka häntä tulee auttamaan. Naurettavien lehtijuttujen kommenttipalstat myös kertovat jotain siitä, miten kansalaiset asian näkevät: kommentit ovat järjestään nationalisteja puolustavia.

Loistavaa propagandaa

Patriot Front ‑järjestölle kyse on tietenkin myös hyvästä propagandasta: Valtio on käytännössä hylännyt oman maan kansalaiset, kun samaan aikaan se lapioi miljardeja dollareita terroristivaltio Israelille, jotta se voi sotia naapurimaitaan vastaan. Vapaaehtoiset nationalistit auttamassa valtion hylkäämiä kansalaisia ei voi muuta kuin sataa meidän laariimme.

Jos tässä tapauksessa Patriot Front menisi paikalle ja ilmoittaisi asukkaille, että voisimme kyllä auttaa teitä, mutta emmepä auta, jotta tajuatte meidän olevan oikeassa pitkällä tähtäimellä, lienee selvää, että hyvä propagandavoitto jäisi saamatta (myös pitkällä tähtäimellä).

Nationalistien kannalta kriisit ovat hyviä paikkoja nostaa asemaamme yhteiskunnassa.

Olen kuullut lukemattoman määrän kertoja valitusta siitä, miksi tuen Ukrainaa sen ponnisteluissa Venäjää vastaan. Ukrainalla on kuitenkin juutalainen presidentti, maa on läpeensä korruptoitunut ja kuulemma sekin on epäilyttävää, että maan nationalistiryhmät saavat toimia niin vapaasti. Mainittakoon toki, että monesti nämä vinkujat ovat niitä, ”jotka eivät ole putinisteja, mutta…”

Ukrainassa radikaalinationalistinen liike on Euroopan voimakkain. Se saa toimia varsin vapaasti maassa, kuten se sai jo ennen 2022 alkanutta eskalaatiota sisällissodasta täysimittaiseksi sodaksi. Tämä nationalistinen liike ei tue maan juutalaista presidenttiä eikä muitakaan liberaaleja ajatusvirtauksia, joita länsi pyrkii myös tähän Itä-Euroopan kolkkaan työntämään. Juuri tällä hetkellä maassa kuitenkin on vakava kriisi, ja silloin kannattaa miettiä omia painotuksiaan.

Sota on nationalisteille mahdollisuus

Sota on mahdollistanut nationalistien pääsemisen maassa yhä parempiin asemiin virkamieskoneistonsa. Se on antanut erilaisille järjestöille aivan järkyttävän määrän lisää resursseja niin sotatoimiin kuin myös perinteisempään poliittiseen vaikuttamiseen. Maan rankimmissa taisteluissa käytetään nationalisteista koostuvia yksiköitä, mikä taas lisää kansan silmissä näiden henkilöiden uskottavuutta.

Lienee sanomattakin selvää, että lopputuloksesta riippuen Ukrainassa tulee olemaan sisäpoliittisia ongelmia sodan jälkeen – aivan kuten meillä on sisäpoliittisia ongelmia myös Suomessa ja jokaisessa Euroopan maassa. Kun Ukraina palaa taas ”normaaliin arkeen” ja maan sisäinen poliittinen valtakamppailu pääsee taas kunnolla valloilleen, nationalistit tulevat olemaan tässä merkittävästi vahvemmassa asemassa kuin ennen sotaa.

Jos nationalistit olisivat kriisin äärellä todenneet, että maalla on väärä kaveri presidenttinä ja ryhtyneet sen varjolla sotilaskarkureiksi, mikä olisi heidän poliittinen merkityksensä maassa sen jälkeen? Olisiko heillä edes moraalista oikeutta esittää olevansa nationalisteja sen jälkeen?

Annammeko aloitteen vihollisillemme?

Nationalismin perushenkeen kuuluu rakentaminen; tahdomme rakentaa kansakunnastamme vahvemman, tahdomme rakentaa ympäristöstämme toimivamman, tahdomme mennä eteenpäin, emme taakse päin, emmekä tahdo tuhota ympäristöämme.

Jotkut valkoista rotua, sen saavutuksia, kansojen tapaa ajatella ja ylipäätään nationalismin kehitystä täysin hölmöstä näkökulmasta analysoivat pula-ajan akselerationalistit julistavat, että kaikki ympärillämme tulee tuhota, eikä ihmisiä tule auttaa silloin kun he tarvitsevat apua. Mikäli me emme auta, todennäköisesti korruptoituneen mädätysjärjestö Punaisen Ristin kaltaiset ryhmät auttavat hätää kärsiviä – ja myyvät heille samalla ajatusta globalismin sekä rodunsekoituksen ihanuudesta.

On tietenkin eri asia, missä, milloin ja ketä auttaa. Joskus se vaatii melkoista tilanneälyä ja nopeita ratkaisuja sekä tekoja. Kun iskee kriisi, on se sitten paikallinen, valtakunnallinen tai globaali, on monesti paikalle oltava valmis lähtemään lyhyelläkin varoajalla.

Toisaalta on myös merkitystä, ketä autamme ja miten. Esimerkiksi Suomessa kodittomana olo on jo syy katsoa peiliin; meillä Kela maksaa varattomalle asunnon, kunhan pyytää ja esittää tositteet, että todella on kattoa vailla. Jos todella asuu sillan alla, voidaan 99 % tapauksissa todeta syypään löytyvän sillan alla asujasta itsestään, ei yhteiskunnasta. Tällaisiin tapauksiin avustustoimet ovat resurssien tuhlaamista kiittämättömiin, asennevammisiin ja päihdeongelmaisiin yksilöihin. Sillä ei ole edes erityisen suurta propaganda-arvoa.

Hyviä tuen kohteita

Esimerkiksi vähävaraisten lapsiperheiden auttaminen on jo huomattavasti kiitollisempaa ja yhteiskunnan kannalta rakentavampaa avustustyötä. Ja me varmasti haluamme, että nämä lapsetkin kasvavat aikuisiksi tietäessään, ketkä heitä ovat auttaneet vaikeina aikoina.

Suomi ei juuri tällä hetkellä ole missään massiivisessa kriisissä, kuten sodassa, eikä täällä yleensä nähdä Amerikasta tuttuja hurrikaaneja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maastamme voisi löytyä avustettavia tahoja, tai etteikö kriisiaika voisi iskeä yllättävänkin nopeasti. Periaatteellinen kieltäytyminen omiemme auttamisesta on itsensä ampumista jalkaan.

Kriisiajat, olivat ne pieniä ja paikallisia, tai suurempia kokonaisuuksia, tai olivatpa ne vain yhden perheen henkilökohtaista kriisiä, auttavat meitä legitimoimaan itseämme ja aatettamme, mikä tuo meitä askel askeleelta lähemmäs voittoa. Meidän tulee vain valita aina kansan puoli silloin, kun apua huudetaan.