William Pierce: Eteenpäin pimeänä aikana, osa 2

Julkaisemme edesmenneen kansallissosialistiaktivisti William Piercen artikkelisarjan noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Hän käsittelee teksteissään sitä, miten voimme edetä toiminnassamme. Tekstit on alun perin julkaistu National Alliance ‑järjestön radio-ohjelmassa. Tekstit saattavat sisältää joitain viittauksia silloisiin ajankohtaisiin aiheisiin. Tarkoituksemme on kuitenkin herättää lukijoissamme ajatuksia, joita he toivottavasti jalkauttavat positiiviseen työhön. Lue myös osa 1!

Ei ole paljoa hyötyä sanoa, että jos voisimme tavoittaa miljoonia ihmisiä lisää joka kuukausi lehtemme kautta, ja jos 500 tai 1 000 ihmistä tulisi jokaiseen kokoukseemme, nykyiset aktivismimme muodot riittäisivät siihen, että meistä tulisi todella elinvoimainen organisaatio. Tosiasia on, että meillä on tällä hetkellä rajallisesti resursseja emmekä saavuta tuloksia riittävän nopeasti.

Meidän on siis käytettävä nykyisiä resursseja muilla tavoilla – tavoilla, jotka mahdollistavat resurssiemme kasvun nopeammin kuin ne kasvavat nyt, jotta voisimme jonain päivänä tavoittaa miljoonia ihmisiä joka kuukausi vihollisen paljastamiseksi ja tuomitsemiseksi sekä kansamme varoittamiseksi. Meidän tulee käynnistää toimia, joita voidaan ylläpitää kaikesta vihollisen painostavasta voimasta huolimatta.

Niinpä tarvitsemme enemmän koulutusta, agitaatiota ja resurssiemme kohdistamista rekrytointiin. Resursseja on siirrettävä edellä mainittuun kolmeen toimintoon aiemmasta pääasiallisesta toimintamme muodosta eli vihollista vastaan suunnatusta propagandasta.

Miksi tämä uusi strategia tulee todennäköisesti olemaan tehokkaampi kuin vanha strategiamme? Koska keskivertokansalaiset, joihin yritämme vaikuttaa, ovat sellaisia kuin he ovat. Olemme toistuvasti nähneet, millaisia reaktioita nykyinen toimintamme herättää.

Liberaalien ja konservatiivien, eli ihmisten, jotka joko väärinkäsityksen tai tietämättömyyden vuoksi eivät ole samaa mieltä kanssamme, kaksi yleisintä negatiivista reaktiota, joihin törmäämme, ovat pelko ja laiskuus tai motivaation puute. Tarkastellaan ensin pelkoa.

Pelko

Kohtaamme kahta eri pelon muotoa. Yksi pelko on järjetön pelko siitä, että jos he liittyvät meihin millään tavalla, edes kirjoittamalla meille tai tilaamalla lehtemme, hallitus, juutalaiset tai mustat saavat tietää siitä ja kostavat heille jollain tavalla. Jotkut ihmiset kuvittelevat, että mustat postityöntekijät huomaavat heidän saavan julkaisumme postissa ja hyökkäävät heidän kimppuunsa tai sanovat heille jotain vihamielistä ja nolaavat heidät.

Jotkut kuvittelevat, että juutalaiset saavat heistä tietää ja vahingoittavat heidän liiketoimintaansa tai luottoluokitustaan tai junailevat heidät erotetuksi työstään. Toisilla on patologinen pelko FBI:stä. He ovat kauhuissaan siitä, että FBI laittaa heidät jonkinlaiselle ”mustalle listalle”.

Niille meistä, jotka ymmärrämme hieman paremmin, kuinka asiat todella toimivat, tällaiset pelot vaikuttavat naurettavilta ja halveksittavilta. Saatamme ajatella, että emme tarvitse tällaisia vainoharhaisia ihmisiä ja pelkureita riveihimme. Mutta tosiasia on, että hyvin suuri osa väestöstä, joka muuten on samaa mieltä kanssamme, kärsii pelosta, ja se rajoittaa vakavasti rekrytointiamme.

Se, mikä antaa minulle toivoa näiden pelokkaiden ihmisten rekrytoinnin osalta ja siitä, että heistä voisi saada apua, on muisto omista tunteistani, kun julkaisin ensimmäistä kertaa jotain kriittistä vallanpitäjiä kohtaan. Pelkäsin silloin. Olin todella huolissani siitä, että juutalaisten palkkaamat gangsterit saattaisivat hyökätä kimppuuni kadulla ja että vihamieliset mustat saattaisivat yrittää murtautua kotiini ja vahingoittaa perhettäni.

Huomasin pian, kuinka typeriä pelkoni olivat. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö siinä, mitä teemme, olisi vaaroja, mutta vaarat eivät ole sitä, mitä useimmat ihmiset kuvittelevat niiden olevan. Ja olen varma, että jos voisimme tehdä liittymisestä mukaamme vähemmän pelottavaa, useammat ihmiset voisivat ottaa ensimmäisen askeleen, voittaa pelkonsa ja aktivoitua.

Sosiaalinen stigma

On myös toinenkin pelko, joka ihmisillä on, ja se on pelko tehdä jotain tai liittyä johonkin epäsuosittuun, johonkin, mikä saattaisi herättää heidän ystäviensä, naapureidensa tai työkaveriensa paheksunnan. Tämä on laumavaiston ilmentymä.

Juutalaiset ovat hyvin viisaasti loanneet julkisuudessa kaiken, mihin me uskomme. He ovat yrittäneet suojella itseään leimaamalla kaiken heitä kohtaan suunnatun vastarinnan ja valkoisten itsepuolustusyritykset halveksittaviksi. Tavallinen amerikkalainen pelkää enemmän sitä, että häntä pidetään rasistina — vaikka hän olisikin sellainen, kuten useimmat ihmiset ovat — kuin sitä, että häntä vastaan hyökättäisiin kadulla tai että FBI pidättäisi hänet.

Samoin kuin aiemmin kuvaamani pelon kohdalla, saatamme tuntea halveksuntaa tällaisia ihmisiä kohtaan ja sanoa, että jokaisella kunnollisella ihmisellä tulisi olla rohkeutta seistä vakaumuksensa takana. Mutta tosiasiassa useimmilla valkoisilla, jotka ovat samaa mieltä kanssamme, ei ole tätä rohkeutta, ja meidän ei ole järkevää valittaa tästä sen enempää kuin valittaa siitä, että ihmiset ovat niin sokeita, etteivät näe, mitä juutalaiset tekevät, tai että he ovat niin itsekeskeisiä ja materialistisia, etteivät välitä. Sellaisia ihmiset ovat, emmekä voi muuttaa sitä ennen kuin pystymme tarjoamaan heille terveemmän henkisen ympäristön.

Tässä maassa on edelleen myös ihmisiä, jotka eivät ole lietsoneet sisäänsä liiallista pelkoa mustia postimiehiä tai FBI:tä kohtaan ja jotka eivät pelkää tulla kutsutuksi rasistiksi. Me haluamme ja tarvitsemme tällaisia ihmisiä. Mutta uskon, että kokemus osoittaa, että tällaisia ihmisiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Tarvitsemme myös muita, ja jos aiomme rekrytoida heitä, meidän on pyrittävä löytämään tapoja auttaa heitä voittamaan pelkonsa.

Motivaatio

Olen varma, ettei tähän ongelmaan ole täydellistä ratkaisua. Aina on ihmisiä, jotka ovat liian arkoja liittymään meihin, riippumatta siitä, kuinka varovasti toimimme. Ja me olemme aina liian huonossa maineessa joidenkin ihmisten silmissä, riippumatta siitä, kuinka yritämme muuttaa imagoamme. Mutta uskon, että negatiivisen vähentäminen ja positiivisen korostaminen voi auttaa rekrytointiamme huomattavasti.

En puhu siitä, että vesittäisimme ihanteitamme millään tavalla. En puhu siitä, että lakkaisimme paljastamasta ja tuomitsemasta juutalaisia ja niitä oman rotumme jäseniä, jotka tekevät yhteistyötä heidän kanssaan. Mutta puhun siitä, että tekisimme liittoutumisen kanssamme hieman helpommaksi niille, jotka eivät ole yhtä vahvoja tai rohkeita kuin haluaisimme heidän olevan. Ja tämä tarkoittaa painopisteen siirtämistä.

Jotkin asiat, jotka ovat aiemmin olleet selvästi esillä julkaisuissamme — fyysisistä toimista, rotuasioista ja juutalaisista — on jätettävä implisiittisiksi niissä materiaaleissa, jotka on tarkoitettu julkiseen levitykseen.

Pelon lisäksi mainitsin toisen ongelman, johon meidän on puututtava, jos haluamme kasvaa nopeammin, ja se on motivaation puute. Sekä yleisön keskuudessa että omien jäsentemme riveissä meillä on vakava toimettomuuden ongelma. On paljon väkeä, jotka eivät sinänsä pelkää tulla kokouksiimme, jakaa lentolehtisiämme tai verkkosivujemme osoitteita tai rekrytoida muita, mutta he eivät tee näitä asioita, koska he katsovat mieluummin vaikkapa televisiota.

Emme ole onnistuneet siinä määrin kuin olisi pitänyt saamaan nämä ihmiset haluamaan osallistua. Lähes kaikille osallistumisen avain on halu tehdä jotain; ilman sitä he eivät tee mitään. Velvollisuudentunto ei riitä, paitsi harvoille — liian harvoille. Muista, että käsittelemme pääosin pehmeää ”minä minä” ‑sukupolvea.

Tämä ei tarkoita, että tarvitsisimme jonkinlaisen hupaisan lähestymistavan vallankumoukseemme. Se on edelleen kovaa työtä ja uhrautumista, eikä tätä voi muuttaa. Mutta voimme tehdä paremman työn ihmisten motivoimisessa täyttämään velvollisuutensa. Ja uskon, että on kaksi tapaa, joilla voimme lisätä motivaatiota. Yksi tapa on lisätä ymmärrystä pitkän aikavälin tavoitteistamme — eli tietoisuuden ruokkiminen sekä omiemme että rekrytoitavien keskuudessa. Toinen tapa on pyrkiä enemmän siihen, että järjestömme täyttää todellisen tarpeen niiden ihmisten elämässä, jotka tuntevat olevansa eristyksissä ja yksin vihamielisessä maailmassa, koska heidän näkemyksensä ovat samankaltaisia kuin meidän.

Koulutus ja henkiset arvot

On toisin sanoen koulutettava kansalaisia ja levitettävä tietoisuutta sanomastamme. Se tarkoittaa suurempaa ponnistusta saada potentiaaliset rekrytoitavat ymmärtämään täysin, että pyrimme paljon pidemmälle kuin ratkaisemaan joitakin akuutteja sosiaalisia ja rodullisia ongelmia, jotka tällä hetkellä kohtaavat kansakuntaamme — että työmme ei ole ohi, kun viimeinen sionisti ja viimeinen ”shabbos goy” on tehty vaarattomaksi, vaan että työ alkaa vasta silloin todenteolla.

Nykyiset ongelmat ovat vain ensimmäinen este, joka on raivattava pois, jotta voimme aloittaa ohjelman kansakunnan rakentamisesta ja nostattamisesta, joka jatkuu sukupolvesta toiseen. Tämä tarkoittaa painopisteen siirtämistä pois nykyisistä kauheista ja vastenmielisistä asioista, jotka haluamme lopettaa, ja keskittymistä uusiin asioihin, joita haluamme alkaa tehdä puhdistetussa valtiossamme ja maailmassa.

Tähän liittyy esimerkiksi yhteisöllisyyden tunteen tarjoaminen niille, joilla ei tällä hetkellä ole sellaista, ja jotka tuntevat olevansa eristyksissä ja yksin vihamielisessä maailmassa, koska heidän maailmankatsomuksensa muistuttaa omaamme. Se tarkoittaa myös täyttymyksen toivon tarjoamista — toivoa tehdä jotain arvokasta, jotain, jolla on ikuinen merkitys ja tärkeys, niille, jotka tietävät, että heidän nykyiset elämänsä ovat vailla merkitystä ja siten valuvat hukkaan.

Tämäkin tarkoittaa painopisteen siirtämistä lyhyen aikavälin asioista pitkän aikavälin teemoihin. Se tarkoittaa järjestömme henkisen perustan korostamista, jopa siinä määrin, että hetkellisesti laiminlyömme joitakin ympärillämme olevan maailman ajankohtaisia ongelmia.

Uusi rekrytoinnin painopiste

Uskon, että nykyisin yritämme liian usein rekrytoida ihmisen vain sen perusteella, että hän ei pidä rodullisista vihollisistamme.

Potentiaalinen rekrytoitava on kanssamme samaa rotukysymyksistä, mutta hän katsoo meitä — muutamia satoja ihmisiä, joilla ei näytä olevan muita resursseja kuin kuukausittainen julkaisu, muutama talo ja rakennus, ja muutama verkkosivusto, ja hän katsoo vihollisen valtavia resursseja. Sitten hän pudistaa päätään ja sanoo itselleen: ”Ei ole mitään mahdollisuutta.” Hän ei vain voi innostua tai motivoitua yrittämään tehdä jotain, jonka hän uskoo olevan mahdotonta. Se ei vain ole sen vaivan, hämmennyksen, riskin tai kustannusten arvoista. Joten hän jää television ääreen.

Jos sen sijaan tuo potentiaalinen rekrytoitava näkisi meissä henkisesti yhteensopivan yhteisön, johon hän voisi liittyä, ryhmän samanmielisiä ihmisiä, joiden uskomukset ja opetukset hän kokee itsessään innostavina ja sielun janoa tyydyttävinä, hän voisi hyvinkin jättää television ja osallistua kanssamme viestin levittämiseen, sillä hän kokisi sen palkitsevaksi itsessään. Ja niin saattaisi myös moni muu. Mikä ennen tuntui mahdottomalta, tulisi mahdolliseksi, koska meistä olisi tullut paljon enemmän kuin vain muutamia satoja, ja resurssimme olisivat paljon suuremmat kuin ne muutamat julkaisut, kodit ja toimistot, jotka meillä on tänään.

Mutta mitä tahansa teemmekin, se pohjautuu aina yhteen, ikuiseen totuuteen, joka sisältyy valaamme. Yritämme löytää vain uusia tapoja esittää tuota totuutta, korostaa sen uusia puolia ja tehdä siitä uusia johtopäätöksiä.

Julkaisemme artikkelisarjan kolmannen osan myöhemmin tällä viikolla.