Radikaali arkisto: Turnerin päiväkirjat ja sota valtiota vastaan

”Keskiluokkainen kansalainen ei välitä vapaudestaan, kunniastaan tai rotunsa tulevaisuudesta. Hän välittää vain rahasta. – - Hän oli ärtynyt, kun valtio vei hänen aseensa viisi vuotta sitten, mutta koska hänellä oli edelleen kotonaan väritelevisio ja pihagrilli, ei hän noussut taistelemaan. – - Poliittinen järjestelmä on onnistunut muovaamaan hänestä 50 vuodessa massaihmisen, kasvottoman proletariaatin, laumaeläimen – todellisen demokraatin. – - Koska hän ei ymmärrä idealistista viestiämme, päätimme keskittyä toiminnassamme siihen, minkä jopa hän tajuaa: pelkoon ja nälkään.”

-Earl Turner

Fysiikan tohtori William Luther Piercen kirjoittama Turnerin päiväkirjat lienee tunnetuin kansallissosialistinen teos Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjan jälkeen. Salanimellä Andrew MacDonald kirjoitettu vallankumousromaani uudisti kertaheitolla kansallismielisen ajattelun niin Yhdysvalloissa, Etelä-Afrikassa kuin Euroopassakin. Se tarjosi haudanvakavan näkemyksen vihollisemme voimakkuudesta ja vallankumouksellisen taistelun kokonaisvaltaisuudesta.

Teos sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa liberaali ja juutalaisjohtoinen lumedemokratia kiristää otettaan valkoisesta väestöstä. Äärimmäisen tiukka lainsäädäntö kieltää aseiden yksityisomistuksen sekä kaiken ”rasistiseksi” tulkittavan ajattelun ja toiminnan. Koko länsimainen yhteiskunta on kirjan mukaan rakennettu murskaamaan valkoisten rodullinen identiteetti ja korvaamaan sen sekarotuisella kulutusideologialla. Valtio syöttää turruttavaa, tasapäistävää ja luonnotonta propagandaansa valkoisten mieliin ympäri vuorokauden koulutuksen, television, massaviihteen ja puoluepolitiikan kautta. Sen ideologisia aseita ovat rodullinen tasa-arvo, sionismi, liberalismi, feminismi ja materialismi. 

Tätä vastaan nousee valkoinen vastarintajärjestö (The Organization), joka päättää murskata valtion sissisodan keinoin. Muutaman hengen soluissa toimiva keskusjohtoinen järjestö aloittaa taistelun hyökkäämällä ideologisia kohteita, kuten liberaaleja tiedotusvälineitä, liittovaltion agentteja ja juutalaisia mielipidevaikuttajia vastaan. Lopulta järjestö voittaa vallankumouksen aloittamalla laajamittaisen yhteiskunnallisen sabotaasin ja hankkimalla käyttöönsä joukkotuhoaseita. Teos on kirjoitettu päiväkirjamuodossa, järjestöön kuuluneen Earl Turner –nimisen fiktiivisen miehen näkökulmasta.

Turnerin päiväkirjat oli kuin kivulias avokämmenisku kaikille, jotka edelleen kuvittelivat valkoisten nousevan valtaan muutamien mielenosoitusten ja ideologisten kokousten avulla. Vihollinen oli ottanut länsimaissa vallan äärimmäisellä voimalla viimeistään maailmansotien myötä. Jos valkoinen kansallismielinen aikoo palauttaa terveen elämäntavan ja kansallisen ylpeyden maaperälleen, olisi vuorostaan hänen kyettävä äärimmäisiin fyysisiin tekoihin.

Perinteisesti kansallismieliset olivat pitäneet mustia ja kommunisteja suurimpina vihollisinaan. Turnerin päiväkirjat sen sijaan näki nämä vasta toissijaisina uhkina; vielä vaarallisempia vihollisia olivat valtio ja virkavalta. Korruptoituneet sionistipoliitikot, poliisit ja ammattisotilaat ovat kaikki valmiita kuolemaan virantoimituksessaan, jotta rodut sekoittava rappiokapitalistinen yhteiskuntajärjestys pysyisi kasassa. Ennen Turnerin päiväkirjoja useat kansallismieliset järjestöt olivat vannoneet julkisesti uskollisuuttaan presidentille, lakikirjalle ja esivallalle. Nyt tiedostavat valkoiset vannoivat niiden kuolemaa. William Piercen teos muutti valkoisen liikkeen historiaa, mutta se oli myös kuva omasta ajastaan. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran myrskyisällä 1970-luvulla, ja onkin mielenkiintoista tarkastella sen sisältöä aikansa poliittisen radikalismin taustaa vasten.

Valkoisen liikkeen radikalisointi

”Vallankumousten, oikeutettujen sotien ja vapaustaisteluiden syttyessä meidän tulee syleillä tuhon ja epäjärjestyksen enkeleitä sekä vihata konservatismin, lain ja järjestyksen paholaisia. Helvettiin kaikki, jotka pyrkivät tukahduttamaan vallankumouksen retoriikalla! – - Kritiikin ase ei ole koskaan yhtä tehokasta kuin aseellinen kritiikki. National Socialist Liberation Front ei tahdo kritisoida vihollista, vaan tuhota tämän. Ne, jotka eivät kestä nähdä verta – etenkään omaansa – jääkööt kotiinsa ja rukoilkoot niiden menestystä, jotka ovat VALMIITA TOIMIMAAN. Ja sen sijaan, että he rukoilisivat teurastuksen loppua, rukoilkoot he voittoamme. Rukoilkaa menestystämme, sillä jos voitamme, olette turvassa. Jos häviämme, olette tekin mennyttä.”

-Joseph Tomassi

Jo ennen Turnerin päiväkirjojen kirjoittamista William Pierce vaikutti vahvasti valkoisen liikkeen radikalisoitumiseen. 1960-luvun lopulla, kun hän vaikutti edelleen National Socialist White People’s Party –puolueessa (NSWPP), hän perusti National Socialist Liberation Front –nuorisojärjestön (NSLF). National Socialist Liberation Front oli aseistettu maanalaisjärjestö, jonka oli tarkoitus hyökätä vasemmistolaisia ja mustia opiskelijaryhmiä vastaan. Euroopassa oltiin jo aiemmin kielletty useita hieman vastaavia puolisotilaallisia kansallissosialistijärjestöjä, kuten Colin Jordanin Spearhead ja saksalainen Reichsfront.

Muutamassa vuodessa NSLF kasvoi kuitenkin täysin itsenäiseksi NSWPP:sta johtajansa Joseph Tomassin ohjauksessa. Tomassin NSLF otti vaikutteita radikaaleista vasemmistolaisista sissiryhmistä, kuten Viet Congista sekä amerikkalaisista Weather Undergroundista ja Symbionese Liberation Armysta. Julkaisuissaan SIEGE (jota ei tule sekoittaa James Masonin myöhempään samannimiseen uutiskirjeeseen), National Socialist Review ja Stormer se hyökkäsi porvarillista, lainkuuliaista ja konservatiivista kansallismielistä liikettä vastaan. 

1974, samana vuonna, kun Italian Bresciassa tapahtui kuuluisa pommi-isku antifasistien mielenosoitukseen, NSLF julkisti vallankumouksellisen taistelun ohjelmansa. Julistus hylkäsi parlamentaarisen demokratian ja totesi, että valkoiset olivat jo hävinneet sodan Yhdysvalloista. Valkoiset olivat sen mukaan syrjäytetty kansa vihamielisellä maaperällä ja suurin osa siviileistä liian pelkurimaisia ja mukavuudenhaluisia radikalisoituakseen vapaaehtoisesti. NSLF näki, että valkoiset olisi radikalisoitava pakkokeinoin. Sen sijaan, että valkoiset seuraisivat maansa rappeutumista sivusta ja ottaisivat passiivisen puolustuskannan, heidät olisi pantava omaksumaan aktiivinen ja äärimmäisen hyökkäävä rooli. Valkoisilla ei ole enää mitään menetettävää, sillä ympäröivä järjestelmä on täysin mätä. Vain täydellinen vallankumous ja vallitsevan poliittisen järjestyksen ja sen johtajiston hävittäminen toisivat muutoksen. Kyse oli täysimittaisesta sodasta.

NSLF asetti jäsenilleen tarkat vaatimukset. Aktiiveille annettiin lista aseista ja taktisista oppaista, jotka kaikkien oli omistettava ja hallittava. Jäsenet järjestivät taisteluharjoituksia vuorilla ja aavikoilla sekä suorittivat muutamia näyttäviä pommi- ja kyynelkaasuiskuja liberaaleja ja sionisteja vastaan. He myös pahoinpitelivät konservatiivisia oikeistolaisia, jotka vastustivat kansallismielisen liikkeen radikalisointia. 1975, hieman ennen järjestön johtajan murhaa NSLF:n oli tarkoitus aloittaa laajamittainen katuoffensiivi valtiota vastaan. Ehkäpä suurin virhe, johon ryhmä syyllistyi, oli sen tapa julistaa lähes avoimesti strategiansa. Sillä oli myös fyysinen tukikohta, mikä varmasti helpotti järjestön toimintaa tiiviisti seurannutta esivaltaa. Aktivistit asettuivat kirjaimellisesti tulilinjalle, ja lopulta jälki oli sen mukaista.

Samoihin aikoihin Léon Degrellen kotimaassa Belgiassa vaikutti kansallismielinen järjestö Front de la Jeunesse (FJ), joka sai suurta julkisuutta rasistiseksi väitetyn murhatapauksen, maahanmuuttajakohteiden pommitusten, taisteluleiriensä ja vasemmistolaislehden painon tuhopolton vuoksi. Järjestö ehti vaikuttaa 10 vuotta. Tuomioistuin julisti sen laittomaksi yksityisarmeijaksi vuonna 1983. Monet entiset FJ:n jäsenet liittyivät uuteen Westland New Post –järjestöön (WNP), jota ympäröivät monet oudot ja selvittämättömät tapahtumat. Sen epäiltiin osallistuneen useisiin aseellisiin ryöstöihin ja murhiin 1980-luvulla. 1987 yksi sen jäsenistä tuomittiin kaksoismurhasta anderlechtilaisessa synagogassa. 

WNP:n väitettiin rahoittavan ryöstelyllään taistelua Belgian hallitusta vastaan. Toisaalta se sai salaista tukea kommunismia vastustaneilta valtion agenteilta ja länsimaisilta tiedustelupalveluilta. Järjestön johtajan kuoleman uskotaan olleen valtion turvallisuuspalvelun itsemurhaksi lavastama murha, sillä hänellä oli paljon arkaluontoista tietoa belgialaisista poliiseista, liikemiehistä ja poliitikoista. WNP:n onnistui myös varastaa ja julkistaa salaisia Nato-asiakirjoja. Ryhmä muodostui tiedustelu‑, toiminta- sekä insinöörisoluista, jotka eivät tienneet keitä muihin soluihin kuului. Tästä huolimatta WNP oli poliisin menestyksekkäästi soluttama. Turnerin päiväkirjoissa painotetaankin kuinka tärkeää järjestön sisäinen tiedustelu ja ennaltaehkäisevä varautuminen soluttautumisyrityksiin on taistelun jatkuvuuden kannalta. Kun raja esivallan ja vallankumouksellisten välillä hämärtyy, alkavat vallankumoukselliset taistella pakostakin itseään vastaan.

WNP nousi uudelleen puheenaiheeksi 2000-luvulla, kun se liitettiin uuteen Bloed, Bodem, Eer en Trouw –nimiseen (BBET) kansallissosialistijärjestöön. Valtaosa poliisin pidättämistä BBET-aktiiveista oli ammattisotilaita. BBET järjesti harjoituksia kasarmialueilla ja sen hallusta löytyi huomattavia määriä aseita, räjähteitä ja patruunoita. Syyttäjän mukaan järjestö oli valmistautunut suorittamaan poliittisia salamurhia, jotka olisivat kärjistäneet Belgian rodullisia jännitteitä. Lehtitietojen perusteella järjestö aikoi myös horjuttaa maan taloutta iskemällä mm. keskuspankkia vastaan.

Belgian WNP ei ole ainut kansallismielinen kumouksellinen järjestö, jonka on epäilty toimineen suurvaltojen ohjauksessa. Italiassa lyijyn vuosina toimineet radikaaliryhmät, kuten Ordine Nuovo (ON), Avanguardia Nazionale (AN) ja Nuclei Armati Rivoluzionari (NAR) ovat usein yhdistetty tiedustelupalvelu CIA:n Gladio-operaatioon. Yhdysvaltalaisoperaation tarkoituksena oli varustaa maanalaisia armeijoita Eurooppaan puolustamaan länttä Neuvostoliittoa ja kommunistien vallankaappausyrityksiä vastaan. Brittiläisen The Guardian –lehden mukaan esimerkiksi ON-johtaja Pino Rauti sai väkivaltaisuuksien aikana rahoitusta Yhdysvaltain Rooman-lähetystöltä. Järjestöt saivat käyttöönsä myös puolustusvoimien ja turvallisuuspalveluiden käyttämiä aseita ja räjähteitä. 

CIA:n jännityksen strategia (Strategy of tension) perustui psykologiseen sodankäyntiin vasemmistoa vastaan. Kommunismin nousu pyrittiin estämään levittämällä huhuja ja propagandaa, palkkaamalla vakoojia sekä ennen kaikkea lietsomalla pelkoa salamurhien ja pommi-iskujen avulla. Iskujen tekijöiksi palkattiin siis paikallisia kansallismielisiä järjestöjä. Esimerkiksi NAR ehti nelivuotisen elinkaarensa aikana tappaa yli 30 ihmistä. Italian historia toimiikin muistutuksena siitä, että ideologisesti hyvin edistyneistäkin vallankumousjärjestöistä voi tulla suurvaltapolitiikan pelinappuloita. Yhdysvallat sai mitä halusikin, eli länsimyönteisen Italian, mutta kansallismielinen vallankumous jäi lopulta vain haaveeksi.

Kirjoitetun sanan voima

Ensimmäinen suoraan Turnerin päiväkirjoista strategiansa lainannut järjestö oli todennäköisesti yhdysvaltalainen Aryan Resistance Movement eli The Order. Ryhmää kutsuttiin myös Hiljaiseksi Veljeskunnaksi. Robert Mathewsin johtama järjestö rekrytoi amerikkalaisia patriootteja vallankumoukselliseen sotaan liittovaltiota vastaan. Se rahoitti varusteluaan ja propagandaansa esimerkiksi rahaa väärentämällä sekä arvokuljetusautoryöstöillä. Ryhmä sai myös suurta huomiota tappamalla juutalaisliberaalin radiojuontaja Alan Bergin. Jäsenet olivat FBI:n etsityimpien miesten listalla, ja Veljeskunta mainitaan myös sen virallisessa historiikissa. 

Poliisi pääsi Veljeskunnan jäljille, koska sen turvatoimet eivät olleet riittäviä. Mathews esimerkiksi jätti arvokuljetusryöstön rikospaikalle aseen, joka kyettiin jäljittämään, ja järjestön suunnitelmista puhuttiin liian avoimesti jäsenten kesken. Järjestölle luotiin turvallinen solurakenne vasta aivan sen loppuvaiheilla, minkä vuoksi vasikat pystyivät nimeämään poliisille useita aktiiveja. Monet pienemmät ryhmät jatkoivat Veljeskunnan jalanjäljissä, kun poliisi oli joko surmannut tai vanginnut sen johtajat. Kuuluisin seuraajista on ehkäpä vajaat 10 vuotta myöhemmin vaikuttanut Aryan Republic Army, joka teki 22 onnistunutta pankkiryöstöä.

1990-luvulla Turnerin päiväkirjoista ammensivat vaikutteita radikaalit valkoiset järjestöt myös Yhdysvaltojen ulkopuolella, tunnetuimpina ruotsalainen Vitt Ariskt Motstånd (VAM) sekä eteläafrikkalainen Orde Boerevolk (OB). VAM-järjestöä tutkineen kommunistin ja Expo-järjestön perustajan Stieg Larssonin mukaan nykyaikaista Pohjoismaiden kansallissosialismia ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, ellei ole lukenut Turnerin päiväkirjoja. Larssonin kanssa yhteistyöhön ryhtyneille kommunisteille annettiinkin ensitöiksi luettavaksi valokopionivaska Päiväkirjoista. VAM tuli tunnetuksi pankkiryöstöistään, pommi-iskuistaan ja uskaliaista asevarkauksistaan, joista maineikkain tehtiin poliisiasemalle Lidingössä. Kun järjestön johtaja Klas Lund pidätettiin, aloittivat tukijat radikaalin pommi‑, uhkailu- ja sabotaasikampanjan Lundin vapauttamiseksi. Aryan Resistance Movementiin kuulunut Richard Scutari totesi elämänkerrassaan ihailleensa VAM:in rotusotaan tähdännyttä toimintaa. VAM:in kohtaloksi koitui todennäköisesti liian löyhä järjestörakenne ja monien jäsenten sitoutumattomuus vakavaan vallankumoukselliseen taisteluun. Järjestö ei ollut kypsä pitkäkestoiseen ja nousujohteiseen suoraan toimintaan.

Piet Rudolphin johtama OB puolestaan vaikutti hyvin erilaisessa ilmapiirissä kuin veljesjärjestönsä Euroopassa ja Amerikassa. OB perustettiin vuonna 1990 Etelä-Afrikassa vain vuotta ennen rotuerottelujärjestelmän purkamista. Historijoitsija Arthur Kempin mukaan OB syntyi vastalauseena mustien kommunistien terroristijärjestö ANC:n laillistamiselle. Jo huhtikuussa 1990 OB ryösti ilmavoimien varaston ja sai saaliikseen 68 tuliasetta. OB-aktiivit katosivat ryöstön jälkeen maan alle ja ilmoittivat tiedotusvälineille vallankumouksellisesta sodastaan. Järjestö suoritti tämän jälkeen lukuisia asevarkauksia ja pommi-iskuja. OB julkaisi myös sodanjulistusvideon, jossa se muistutti, että maltilliset järjestöt, jotka ”odottavat oikeaa hetkeä” odottavat aina kunnes on jo liian myöhäistä. Taistelu valkoisille petollista valtiota vastaan on aloitettava välittömästi.

Vain hieman videon julkistamisen jälkeen uutisia pommi-iskuista liberaaleja, juutalaisia, mustia ja kommunistisia kohteita vastaan alkoi virrata valtoimenaan. Rudolph pidätettiin syksyllä, sillä hän ei ollut malttanut pysytellä täysin näkymättömissä. OB:n toiminta kuitenkin jatkui, ja pari viikkoa pidätyksen jälkeen tunnetun vasemmistolaisen tietokonefirman tiloissa räjähti pommi. Muutamia päiviä myöhemmin rynnäkkökiväärein aseistautuneet miehet tappoivat bussillisen mustia kostoksi mustien jatkuvasta väkivallasta valkoisia vastaan. Pommikampanja jatkui ennallaan vielä kuukausia, mutta lopulta OB:n toiminta hiipui poliisin tehokkaan toiminnan ja usein mielivaltaisen laajojen joukkopidätysten vuoksi. Rudolphin varomattomuus oli vienyt järjestön johtajan vankilaan, eivätkä seuraajat kyenneet jatkamaan taistelua omin neuvoineen. Kuten tulemme myös huomaamaan, oli OB:n ideologisten vihollisten tuhoamiseen keskittyvä strategia varsin vaillinainen täysimittaisen vallankumouksen kannalta.

Uhkakuvia

”Kaupunkisissi on valtiovallan väsymätön vihollinen, joka hyökkää järjestelmällisesti esivaltaa ja valtiojohtoa vastaan. Hänen tärkein tehtävänsä on harhauttaa, heikentää ja lannistaa aseistettu esivalta sekä hävittää hallitsevan luokan – - omaisuus ja varallisuus.”

-Carlos Marighella, Minimanual of the Urban Guerrilla

Turnerin päiväkirjoissa kuvatun taistelun voi jakaa karkeasti kahteen vaiheeseen: taktiseen ja strategiseen. Vallankumouksen alussa järjestö iskee taktisia kohteita vastaan. Sen ensimmäiset uhrit ovat ihmisiä, instituutioita ja rakennuksia, jotka uhkaavat suoraan valkoisen rodun selviytymistä. Vasemmisto kutsuu tätä toisinaan toiminnan propagandaksi (Propaganda of the deed). Toiminnan propaganda perustuu ajatukselle, että vallankumouksellisten suorittamat radikaalit teot kannustavat myös tavallisia ihmisiä radikalisoitumaan.

Turnerin päiväkirjoissa yhteiskunta on vajonnut ennenkuulumattomaan alennustilaan, jossa vähemmistökiintiöt, homokulttuuri, prostituutio ja huumeet rehottavat. Mustat jengit pahoinpitelevät ja joukkoraiskaavat päivittäin itsepuolustuskyvyttömiä valkoisia. Järjestö uskookin aluksi voivansa herättää valkoiset siviilit vallankumoukseen yksinkertaisesti hyökkäämällä yhteiskunnan sairaita elementtejä vastaan. Vapaustaistelijat uskovat hieman naiivisti, että keskivertokansalainen inhoaa sisimmissään valtion rappiota ja vain odottaa oikeaa hetkeä iskeäkseen vihollisen kimppuun. Tarvittaisiin vain vahva esimerkki, aloitteentekijä, joka johtaisi suuret ihmismassat taisteluun. Aktiivit tappavat alussa esimerkiksi poliittisesti aktiivisia juutalaisia, lehtimiehiä ja poliittista radikalismia vastustavia valkoisia konservatiiveja luodakseen yhteiskuntaan vallankumoukselle suotuisaa ilmapiiriä ja ollakseen esimerkkinä muille. 

Poliittisten iskujen tarkoituksena on myös provosoida valtiota hyökkäämään siviileitä vastaan. Esimerkiksi saksalainen Punainen Armeijakunta (Rote Armee Fraktion, RAF) luotti samaan strategiaan. Jatkuvat iskut järjestelmää vastaan muuttaisivat maan ennen pitkään vainoharhaiseksi poliisivaltioksi, jonka kovat otteet siviileitä vastaan saisivat kansalaiset nousemaan vastarintaan. Riskinä kuitenkin on, että laiskat keskivertokansalaiset tottuvat tiukkaankin poliisikontrolliin, kunhan heidän perustarpeensa ovat tyydytetyt. Totalitaarinen yhteiskuntakehitys on tietysti äärimmäisen vaarallista kapinallisille, sillä kiinnijäämisen riski kasvaa koko ajan.

Taktisen vaiheensa aikana Päiväkirjojen järjestö luottaa eritoten kranaatinheittimiin ja pommeihin. Sen ensimmäiset suuret operaatiot ovat FBI:n päämajan autopommittaminen sekä kranaatinheitinhyökkäys United States Capitol –rakennukseen ”rasismin ja terrorismin vastaisen” kokouksen aikana. Järjestön toiminta muistuttaakin huomattavasti vain muutama vuosi ennen Päiväkirjojen julkaisua perustetun Provisional IRA:n (PIRA) taktiikoita. Päiväkirjojen isku Capitol-rakennukseen tuonee monille mieleen PIRA:n kuulun hyökkäyksen Lontoon Downing Streetillä 1991, jonka oli tarkoitus surmata Britannian pääministeri John Major ja hänen sota-ajan hallituksensa. Vaikka PIRA:n operaatio ei onnistunutkaan halutulla tavalla, antoi se samanlaisen viestin kuin isku Turnerin päiväkirjoissa: Tiukimmatkaan turvatoimet eivät voi suojella poliitikoita ja väkivaltakoneistoa kranaatinheittimiltä.

Pommeihin ja kranaatteihin liittyi kuitenkin ongelma. Ne vaativat sivullisten henkiä ja voivat siten synnyttää vastareaktion kansalaisissa. Verinen vallankumoustaistelu ei itsessään vetoa tavallisiin ihmisiin. Vaikka vallankumouksellinen järjestö kykenisi panemaan armeijalle ja poliisille menestyksekkäästi hanttiin, on sen kyettävä oikeuttamaan toimintansa ja rekrytoimaan aina lisää tukijoita. Järjestön on oltava suosittu, sillä on oltava kannatusta. Yleisen mielipiteen on oltava sen puolella. Vallankumous ei toteudu ilman, että suuret ihmismassat saadaan lopulta liikkeelle.

Varoittavana esimerkkinä liian raa’asta taistelusta on Italian kommunistinen Punaiset Prikaatit (Brigate Rosse, BR), joka toimi aktiivisimmin juuri Päiväkirjojen kirjoittamisvuosina. BR alkoi vuodesta 1972 lähtien niittää mainetta poliittisilla murhillaan ja jatkuvilla kidnappauksillaan. BR:n strateginen johtokunta päätti lopettaa lähes täysin poliittisen työläistoiminnan ja omistautua väkivaltaisille iskuille valtiojohtoa, turvallisuuspalveluita ja oikeistopuolueita vastaan; lopullinen tavoite oli sytyttää maahan sisällissota. Järjestö menetti kosketuksensa potentiaalisiin tukijoihinsa – työläisiin – ja sen ympärille syntyi synkkä ja verinen maine. BR kehittyi kidnappausten ja aseellisen toiminnan saralla, mutta valtio ei taipunut sen terroriin, vaan mursi järjestön lopulta massiivisilla pidätysoperaatioilla. Jos järjestö olisi ollut suositumpi kansan keskuudessa, olisi se kyennyt suojautumaan poliisilta paljon tehokkaammin. BR ja esimerkiksi RAF muistuttavat siitä, että epäonnistuessaan vallankumous ei ole kansan taistelua rikollista valtiota vastaan, vaan rikollisjärjestön taistelua turvallisuuspalveluita vastaan.

Voitokas strategia

Miksi vallankumouksellinen järjestö voittaa sisällissodan Turnerin päiväkirjoissa? Koska se saa lopulta ihmismassat liikkeelle. Huomattuaan, etteivät taktiset iskut vihollista vastaan saa aikaiseksi suurta kansannousua, Päiväkirjojen järjestö päättää lähestyä siviileitä toisesta näkökulmasta: Se hyökkää yhteiskunnan taloutta ja infrastruktuuria vastaan ja pakottaa näin siviilit siirtymään kotisohvilta kaduille. Lisäksi se kykenee valloittamaaan Kalifornian, josta tulee sen koulutus- ja huoltokeskus. Värillisistä ja kansanpettureista puhdistettu Kalifornia saa myös huomattavan propaganda-arvon, sillä sen luonnonläheinen, tervehenkinen ja turvallinen yhteiskuntakehitys havahduttaa useat valkoiset ympäri maan kuuntelemaan järjestön sanomaa. Tietenkään järjestö ei myöskään hylkää aseellista toimintaa, vaan se keskittyy pienten ja keskisuurten kohteiden sijaan suuriin ja sotilaallisesti merkittäviin kohteisiin. Järjestöstä tulee lopulta aseistettu voima, joka kykenee haastamaan maan virallisten puolustusvoimien valta-aseman.

Esimerkiksi ruoan, sähkön ja polttoaineen saatavuutta säännöstelemällä järjestö siis saa otteen siviileistä – ja kykenee pakottamaan nämä taistelemaan valtiota vastaan. Ne, jotka eivät taistele, eivät syö. Lisäksi järjestö onnistuu murtamaan Yhdysvaltojen armeijan rivisotilaiden taistelumoraalin osoittamalla, että elämä vapautetun Kalifornian kaltaisissa valkoisissa ja luonnonläheisissä yhteisöissä on yksinkertaisesti antoisampaa kuin monikulttuurisissa betoniviidakoissa. Koska järjestö kykenee myös horjuttamaan Amerikan taloutta, ei valtio pysty enää ylläpitämään peruspalveluita ja väkivaltakoneistoa. Poliisin resurssit hupenevat ja siviilit joutuvat etsimään turvaa muualta.

Turnerin päiväkirjojen järjestö onnistuu lisäksi suojautumaan viranomaisten soluttautumisyrityksiltä rakenteensa ja jäsenkokelaiden psykologisten testien avulla. Menestyksekäs vallankumouksellinen järjestö uskaltaa toimia nopeasti ja voimakkaasti, mutta jokainen sen tekemä liike on samalla tarkkaan harkittu. Kun William Pierce kirjoitti Turnerin päiväkirjoja, lännen vallankumoukselliset ryhmät toisensa jälkeen epäonnistuivat tavoitteissaan, hajosivat tai joutuivat vankilaan.

Pierce ei kuitenkaan koskaan hylännyt ajatusta kumouksellisesta taistelusta. Järjestö, jolla on silmää kehittyneille turvatoimenpiteille, kauaskatseiselle strategialle ja ammattitaitoiselle suoralle toiminnalle tulee menestymään, hän uskoi. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, ettei vallankumous merkitse järjestön taistelua muuta maailmaa vastaan. Onnistunut taistelu on kansanliike, kuten esimerkiksi Algerian, Kuuban, Vietnamin ja entisten neuvostovallan alaisten valtioiden esimerkki osoittaa. Tärkeintä on vakuuttaa kansalaiset siitä, että taistelu on oikeutettua ja että vallankumous on kaikkien oikeamielisten valkoisten ihmisten etu.

Turnerin päiväkirjojen suomenkielinen käännös on saatavilla Kiellettyjen Kirjojen kautta; siirry ostoksille TÄSTÄ.