Tuukka Kurun puhe Suomi Herää ‑tapahtumassa

Tervehdys suomalaiset!

Seison tässä teidän edessänne osoittamassa kunnioitustani niitä edeltäjiämme kohtaan, joiden vaivannäön, uhrauksien ja rohkeuden ansiosta olemme monista historian aikana muodostuneista ja tuhoutuneista kansoista poiketen edelleen kykeneviä seisomaan omalla pyhällä maaperällämme ja kasvattamaan seuraavaa sukupolvea jatkamaan sitä kansallista taivalta, jotka kantasuomalaiset esivanhempamme ovat alun alkujaan laskeneet aluille niinä muinaisina aikoina, jolloin harvalukuiset mutta päättäväiset edeltäjämme muovasivat perustan myöhemmälle monimiljoonaiselle kansakunnalle. Heistä syntyi kantakansa, suonten koskissa kovissa.

Itsenäisyyspäivinä on perinteisesti juhlistettu erityisesti niitä sukupolvia, jotka osallistuivat maamme vapaussotaan ja toiseen maailmansotaan, ja jotka siten omalla toiminnallaan mahdollistavat suomalaisen valtion, ja sen ohessa myös suomalaisen elämäntavan jatkumisen. Suomalaiset ovat kuitenkin enemmän kuin valtio, joka kantaa rakkaan kansamme nimeä, ja sen pitkät ja koukeroiset juuret ulottuvat vuosisatoja-ja tuhansia valtiotamme pidemmälle. Perusta kansalliselle olemassaolollemme ei syntynyt valtiollisen itsenäisyyden kautta, vaan sen perusta rakennettiin jo kauan ennen kansamme nykyistä uskontoa, kirjakieltä ja kulttuuria. Se syntyi vuosituhansia vanhasta perimästä, jota jokainen teistä kantaa suonissaan, sekä maasta jalkojemme alla, jonka päällä sadat teitä edeltäneet suomalaiset sukupolvet ovat syntyneet, eläneet, lisääntyneet ja kuolleet.

Jokainen teistä on vuosituhansia pitkän kehityksen lopputulos, ja joka ikinen teistä olisi jäänyt syntymättä, mikäli joku teidän edeltäjistänne olisi jättänyt suojelemasta omaa jälkikasvuaan niinä surun ja kriisin hetkinä, joita kansakuntamme historiaan mahtuu paljon. Mikäli edeltäjämme olisivat menettäneet elämänilonsa jokaisen kohtaamansa sodan, nälänhädän ja kulkutaudin edessä, meitäkään ei olisi täällä tänään. Niiden vuosisatojen aikana, jolloin mahtavatkin valtakunnat ja korkeakulttuurit ovat kansoineen tuhoutuneet ja kadonneet historian hämäriin, me olemme täällä edelleen, ja meidän lapsemme tulevat jatkamaan sitä työtä, joka meiltä itseltämme tulee väistämättä jäämään kesken.

Tämä huomioni ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi suuresti sotiemme veteraaneja tai niitä urheita kansallisradikaaleja, jotka valmistautuivat ensimmäisen maailmansodan aikana kansalliseen vapaussotaan maamme venäläismiehitystä vastaan. Näillä urheilla miehillä ja naisilla oli yleensä toimintatarmonsa lisäksi myös selvä visio siitä, minkälaista käyttötarkoitusta varten he olivat nuorta isänmaataan luomassa ja puolustamassa. Martti Pihkalan, Elias Simojoen, Vihtori Kosolan ja Kurt Walleniuksen kaltaisille valkoisen Suomen kannattajille itsenäinen isänmaa oli muutakin, kuin pelkkä raja-aidalla eristetty maantieteellinen alue. Pelkkien valtiollisten tunnuksien ja instituutioiden lisäksi maamme tuli toimia suomalaisen kansan omana kotimaana, turvapaikkana ja reviirinä, jossa suomalainen kansa voisi jalostua ja kehittyä korkeimpaan loistoonsa ilman ulkopuolisten kansojen tai kulttuurien muodostamaa uhkaa. Suojeluskunta-aktiivi Martti Pihkala linjasi omissa kirjoituksissaan, että itsenäisen Suomen lopullinen loisto saavutettaisiin tulevaisuuden Suur-Suomessa, jonka alaisuudessa eläisivät kaikki Suomen heimot osana maa-aluetta, joka käsittäisi peräti 600 000 neliökilometriä ja kolmen kannaksen mukaisen helposti puolustettavan itärajan, jotka yksikään itäinen suurvalta ei kykenisi enää koskaan uhkaamaan.

Nykyaikana tarkasteltuna moiset suunnitelmat tuntuvat vähintäänkin mahtipontiselta. Laajojen ja helposti puolustettavien maa-alueiden ja turvatun kansallisen olemassaolon lisäksi kyseiset aktivistit hahmottelivat monia muitakin kunnianhimoisia tavoitteita tuleville suomalaisille sukupolville. Heidän ajatteluaan ei kahlehtinut pragmatismi, puoluepolitiikka tai kahliutuminen riskittömiin ja vaarattomiin välitavoitteisiin. Nuorta ja elinvoimaista valtiota eivät todellisuudessa mahdollistaneet ynseät kamreerit ja teknokraatit, vaan suurella liekillä palavat idealistit, jotka eivät välttämättä edes uskoneet näkevänsä kansakuntansa kauneinta loistoa vielä oman elämänsä aikana. Tuon ajan kansallismielisyys edusti monilta osin elinvoimaista, uhkarohkeaa ja tulevaisuuteen myönteisesti suhtautuvaa muutosvoimaa, eikä demoralisoitunutta, paikalleen jähmettynyttä ja alakuloista joukkoa, jotka muodostavat nykyisen liberaalin valtajärjestelmän perustan.

Olen tämän syksyn aikana miettinyt usein sitä, mikä sai meitä edeltävät sukupolvet uhraamaan niin merkittävän osan omasta terveydestään, vapaa-ajastaan ja henkilökohtaisista tarpeistaan kansamme ja itsenäisen isänmaamme hyväksi. Vapaussodan ja toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa ei esiintynyt liberaalia demokratiaa tai moderneja ihmisoikeuksia, ainakaan niissä muodoissa, miten me kyseiset termit nykyään ymmärrämme. Homous ja seksityö olivat virallisesti rangaistuksen alaisia rikoksia, päihteiden saantia pyrittiin aktiivisesti rajaamaan kansanterveyden nimissä. Maassamme harjoitettiin eugeniikkaa, eikä ihmisroduista, saati rotuterveydestä puhumista pidetty lainkaan ongelmallisena. Naisten ja miesten seksuaalista itseilmaisua kontrolloitiin niin sosiaalisin kuin lainsäädännöllisin keinoin, eikä epäsiveellisen materiaalin julkaisulle löytynyt maassamme lain turvaa. Avoimen kommunistiset liikkeet olivat maanpetoksellisina toimijoina kiellettyjä, eikä silloinen virkavaltamme jaksanut puuttua kovinkaan suurella mielenkiinnolla niihin kansalaisiin, jotka halusivat kyseistä epäkansallista toimintaa tukahduttaa myös yön pimeydessä, virallisen valtiovallan ulkopuolella. Jopa maamme kansalaisuus, jonka myöntöperusteista esiintyy lukuisia eriäviä tulkintoja, oli pitkälti varattu suomalaisten vanhempien biologisille lapsille.

Ajatus siitä, että yhteiskunnalla olisi yksi kulttuurillinen, poliittinen, kansanterveydellinen ja etninen päämäärä, joille yksilön omat tarpeet ja unelmat olisivat alisteisia, kuulostavat liberaalin korvaan pelottavilta, vaikka ne todellisuudessa ovatkin yhteiskunnallisen koheesion elintärkeitä rakennuspalikoita. Samoilla säännöillä pelaava ja samaan päämäärään pyrkivä samanlaisen kansanluonteen omaava joukko, on ryhmänä tehokas ja puolustuskykyinen, vaikka sen keskuudessa olevilla jäsenillä esiintyisikin toisistaan poikkeavia taitoja ja ominaisuuksia. Yksikään edellä mainitun joukon jäsen ei ole vain irrallinen ja tyhjiössä leijaileva atomi, vaan jo syntymästään lähtien osa sukulinjaa, kansakuntaa, maaperää ja elämäntapaa, joka asettaa hänelle niin velvollisuuksia, kuin oman ryhmän valvomia oikeuksiakin. Ihmisen on helppo puolustaa ja identifioitua osaksi joukkoa, jonka hän kykenee intuitiivisesti kokemaan omakseen.

Se, mikä sai suomalaiset yhteiskuntaluokat taistelemaan itsenäisyytemme alkuaikoina ulkopuolista uhkaa vastaan, ei suoranaisesti liittynyt sen ajan yksilön vastaanottamiin tulonsiirtoihin, seksuaalioikeuksiin, hedonismiin tai muihin ns. ihmisoikeuksiin, vaan voimakkaaseen tunteeseen ja oikeutettuun vihaan, joka terveessä kansakunnassa syntyy ulkopuolisen tahon uhatessa sen olemassaolon perustaa. Silloinen luokkarajojen häivyttämiseen tähtäävä sosiaalipolitiikka kieltämättä edesauttoi torjumaan maamme vähäosaisten kokemaa kurjuutta, mutta ilman väkevää kansallismielisyyteen ja puolustustahtoon perustuvaa etnosentristä mielenmaisemaa, useammat heistä olisivat saattaneet tuntea vetoa naapurissa majailevan kommunistisen hirmuvallan levittämään propagandaan. Suomalaiset eivät puolustaneet maatansa siksi, koska se olisi ollut maailman demokraattisin tai maailman rikkain valtio, vaan siksi, koska se oli maailman ainoa suomalainen valtio. Suomalaiset eivät myöskään olleet valmiita torjumaan Aasian laumoja siksi, koska heidän maansa ihmisoikeustilanne oli meitä huonompi, vaan siksi, koska he olivat vieras ja vihattu valloittaja, joka yritti miehittää suomalaisten heimojen ikiaikaisen asuinmaan.

Nyt voimmekin kysyä itseltämme, miten suomalaisten mielenmaisema on tuosta hetkestä muuttunut? Minkälainen tarkoitus nykyisellä liberaalidemokraattiselle Suomella on ja minkälaisen syyn se tarjoaa omalle olemassaololleen? Entä mitkä ovat sen tulevaisuuden päämäärät, ja millä keinoilla se aikoo saavuttaa ne? Minkälaisista rakennusaineista muodostuu se uusi kansallinen tarina, jonka tulisi inspiroida modernin ajan suomalaisia? Mikä on se asia, joka tekee ihmismassasta joukon, joka on valmis puolustautumaan ulkopuolista uhkaa vastaan, ja miten jako omien ja ulkopuolisten välillä enää jatkossa tehdään?

Kuten varmasti huomasitte, mitään yhteistä tarinaa, päämäärää tai tarkoitusta ei enää ole, sillä kollektiivisten visioiden sijasta me seuraamme yksilöiden himoja. Me emme arvioi enää maamme onnistumista sen kautta, kuinka hyvin se kykenee suojelemaan suomalaisten elämäntavan jatkumista, vaan ainoastaan sen kautta, kuinka korkean elintason se kykenee niin omille kuin ruskeille vapaamatkustajilleen tarjoamaan. Materiaalisen yltäkylläisyyden lisäksi tätä onnistumista mitataan myös niin kutsuttujen ihmisoikeuksien ja ”demokraattisuuden” kautta, jotka käytännössä tarkoittavat täydellistä yksilöllisen vastuun häivyttämistä, jossa yhteiskunnasta pyritään muodostamaan yksi valtava lastentarha, jonka kirkkaat värit ja pehmustetut seinät varmistavat, ettei yksikään ihminen joudu ikinä kohtaamaan huonojen valintojensa seurauksia.

Yksilöllisten valintojen palvonta johtaa väistämättä yhteiskunnan yleiseen moniarvoistumiseen, sillä yksikään henkilökohtainen näkemys ei nouse arvoasteikolla enää toisen yläpuolelle. Moniarvoinen yhteiskunta on myös aina läpeensä relativistinen yhteiskunta, jossa vallitsee niin monta totuutta, kuin on totuuden arvioijaakin. Kun alakulttuurien ja toistensa kanssa kilpailevien viiteryhmien lukumäärä kasvaa, syntyy myös väistämättä kiista siitä, kenen todellisuuden pohjalta suomalaista yhteiskuntaa tulisi jatkossa ylipäätänsä kehittää. Mikä on esimerkiksi sen kaltainen ryhmäidentiteetti, jonka luku ‑ja kirjoitustaidoton somali ja valkoinen suomalainen voisivat tasavertaisesti omaksua? Kuinka muodostetaan yhteinen käsitys miehistä ja naisista, jos yksi osapuoli pitää sukupuolta synnynnäisenä ja toinen puhtaasti ilmoitusluonteisena asiana? Kuinka luodaan yhteistä perhepolitiikkaa, jos yhdelle osapuolelle perhe tarkoittaa lukuisia seksipartnereita ilman jälkikasvua, jollekin avioliitossa syntyviä lapsia ja kolmannelle keinohedelmöityksellä aikaansaatua ns. itsellistä vanhemmuutta? Entä mitenpä arvioisit suomalaisen kulttuurin tilaa, jos enää ei päästä yhteisymmärrykseen edes siitä, millä kielellä ja minkä rodun edustajan toimesta sitä kulttuuria ylipäätänsä harjoitetaan?

Kumulatiivisesti kasaantuva monimuotoisuus johtaa aina yhteiskunnalliseen konfliktiin, sillä mitä monimuotoisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä vähemmän sen jäsenillä on enää yhteistä toistensa kanssa. Mitä perusteellisemmin me laajennamme ja uudelleenmäärittelemme suomalaisuutta, sitä vähemmän sillä on enää merkitystä yhdellekään ihmiselle. Siinä vaiheessa, kun hyväksymme miten kuten suomea mongertavan somalin suomalaiseksi, annamme myös hänelle oikeuden määritellä muiden vierasperäisten ihmisten suomalaisuutta. Jos somali voi olla suomalainen yksipuolisella julistuksella, mikä enää estää miljoonien muiden somaleiden suomalaistumisen? Onko tässä vaiheessa termillä suomalainen enää mitään virkaa, jos todellisuudessa maamme katuja asuttavat arabien, afgaanien ja afrikkalaisten epämääräisesti notkuvat laumat? Mikä on se yhteinen uussuomalainen tarina, joka sitoo esimerkiksi somalitaustaisen katujengiläisen suomalaiseen transuaktivistiin? Mikäli tämä väliaikainen yhteistyö saadaankin mahdollistettua yhteisellä vihalla valkoista heteromiestä kohtaan, mitä tästä yhteistyöstä jää enää jäljelle siinä vaiheessa, kun tämä yhteinen vihollinen on saatu viimein kukistettua.

Monimuotoinen ja liberaali yhteiskunta ei siten ole yhdenkään ihmisen todellinen koti. Yhtenäisen ja historiaansa kunnioittavan kansallisvaltion sijasta se on pikemminkin maanlaajuinen ostoskeskus, jonka alaisuudessa elävät muurahaiset ovat lähtökohtaisesti vain asiakkaita, joita yhdistää toisiinsa ainoastaan sen hetkinen maantieteellinen sijainti, ja halu tyydyttää tarpeitaan lukuisista eri kulutusvaihtoehdoista, joita monikansalliset ja kasvottomat yritykset ovat heille halukkaita tarjoamaan. Tämän kaltainen henkinen ostoskeskus voi tuntua ihmisestä alkuun henkeäsalpaavan jännittävältä, sillä se tarjoaa asiakkailleen mahdollisuuden yksilölliseen itseilmaisuun ilman omaa persoonaa, ylpeyteen ilman omia saavutuksia ja onnellisuutta ilman henkilökohtaista vaivannäköä.

Tämän kaltainen henkinen ostoskeskus ei kuitenkaan kestä ensimmäistäkään kriisiä, joka voisi syntyä jonkun yhteiskunnallisen poikkeustilan takia. Yksikään kansalainen ei olisi valmis estämään ostoskeskuksessa olevien liikkeiden ryöstelyä, sillä kyseisten liikkeiden tappiot eivät suoraan koskisi yksittäistä asiakasta. Ryöstämättä jääneiden liikkeiden näkökulmasta kyseinen levottomuus olisi ainoastaan hyvä asia, koska se aiheuttaisi enemmän tuhoa heidän kilpailijoilleen kuin heille itselleen. Järjestyksenvalvonnan kadotessa paikalle saapuisivat jengit, jotka valikoisivat uhreikseen mahdollisimman puolustuskyvyttömiä henkilöitä. Ne, jotka joutuisivat jengien uhreiksi, jäisivät ilman muiden asiakkaiden apua, sillä he yrittäisivät selviämään tästä kuormittavasta tilanteesta mahdollisimman pienin henkilökohtaisin vaurioin. Suurin osa ihmisistä pyrkisi todennäköisesti välittömästi poistumaan tästä ryöstetystä ja autioituneesta ostoskeskuksesta omiin koteihinsa, jossa he voisivat tuntea olevansa turvassa omien perheenjäsentensä kanssa ympäristössä, jonka huonekalut, seinällä olevat valokuvat ja vuosien aikana hamstratut koristeet muistuttavat oman tilan olemassaolosta.

Annetusta esimerkistä poiketen tässä koko yhteiskunnan laajuisessa ostoskeskuksessa ei olisi enää mahdollisuutta paeta kotiin. Mikäli Suomi muuttuu tulevaisuudessa lukuisten eri rodullisten, etnisten, uskonnollisten ja seksuaalisten alakulttuurien gladiaattoriareenaksi, meillä suomalaisilla ei ole enää kodin kaltaista turvasatamaa, johon voisimme kaikessa hiljaisuudessa paeta ja odottaa paremman ajan saapumista. Me emme voisi myöskään luottaa siihen, että päättäjiemme keskuudesta löytyisi jokin uskottava visio siitä, miten tämän kaltaiset poikkeustilat voitaisiin jatkossa estää. Visioiden ja strategioiden sijasta omat kansalliset päättäjämme toimivat niin voimakkaan henkisen lamaannuksen vallassa, etteivät he kykene kehittämään maallemme mitään uskottavaa tulevaisuudenkuvaa. Kansakuntamme aivoista on muuttunut korkeaa elintasoa keinotekoisesti ylläpitävä koneisto, jonka tulevaisuudesta päättävät kovaan ääneen ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat vuosikymmenten ajan muodostaneet siirtokuntiaan meidän suomalaisten maaperälle.

Jotta Suomi voisi selvitä, sen tulee hylätä nykyinen hedonismiin ja nihilismiin pohjautuva liberaalidemokratia ja luoda kansallemme uusi olemassaolon tarkoitus ja alkuvoimainen tarina, joka kertoo edeltäjiemme pitkästä ja ainutlaatuisesta matkasta tulevaisuuden suomalaisille sukupolville. Meidän tulee korvata modernin ajan synteettiset nautinnot aidoilla ja merkittävillä ihmissuhteilla, sekä nauttia sen kaltaista viihdettä ja kulttuuria, jossa käytetään meidän omaa äidinkieltämme ainaisen englannin sijasta. Luokaamme ympäristöömme uusi kansallinen todellisuus, jossa suomalaiset voivat syntyä, kasvaa, elää ja kuolla muiden suomalaisten ympäröimänä sekä ilmaista itseään sillä kielellä, jota hänen esi-isänsä puhuivat siinä vaiheessa, kun suomensukuiset heimot ensimmäistä kertaa rantautuivat nykyisen Suomen alueelle. Katsokaa vieressä olevaa toverianne ja oivaltakaa se, että teidän esi-isänne ovat kokeneet ne samat historialliset käännekohdat, jotka ovat muokanneet kansastamme sen nykyisen kaltaisen. Me olemme kaikki osa uutta alkuvoimaista suomalaista tarinaa, ja tämä päivä on meidän ikiaikaisen kansamme juhlapäivä!

Hyvää itsenäisyyspäivää suomalaiset!