Havaintoja punaliberaalin teokratian etenemisestä Suomessa

Yle Watch ennusti jo pari viikkoa sitten (22.6.) mihin keskustavasemmistolaisen opposition, punavihreän toimittajakunnan ja päivystävien nettiaktivistien masinoima noitavaino perussuomalaisten elinkeinoministeri Vilhelm Junnilaa vastaan vääjäämättä johtaa. Lopputulos ei ollut yllätys niille, jotka ymmärtävät, että Suomi osana lännen ”arvoyhteisöä” elää tosiasiassa vasemmistoliberaalin teokratian alaisuudessa. 

Kansanvallan kanssa tällä ei ole tietenkään mitään tekemistä, sillä politiikan raameja määrittävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta päättää melko pieni oikeassa olijoiden joukko. Tälle politiikoista, valtamediasta, yliopistosta, suuryritysten johtajista ja viihdemaailmasta koostuvassa nomenklatuurassa aikaamme sidotut relativistiset yhteiskunnalliset totuuskäsitykset ja moraalitulkinnat on paketoitu ehdottoman universaaleiksi totuuksiksi. Mikään arkijärki, sosiologinen fakta tai luonnontieteellinen totuus ei horjuta heidän luonnonoikeudesta johdettua fantasiaa ihmiskeskeisestä humanitarismista, jossa ilmiselvillä valheilla ”tasa-arvosta”, ”luovuttamattomista oikeuksista” ja ”ihmisoikeuksista” ollaan ennen pitkää valmiita tuhoamaan kokonaisen sivilisaation olemassolon perusta. Torjuakseen kansan enemmistöstä nousevan aiheellisen kritiikin, he ovat luoneet liberaaliin teologian sisään demonologian, jossa termit kuten ”natsi”, ”rasisti”, ”transfobi” ja ”antifeministi” viittaavat absoluuttiseen pahaan. 

Näin määritellystä pahuudesta ei voi luonnollisestikaan keskustella sen enempää avoimesti kuin rationaalisestikaan. Jokainen joka yrittää ymmärtää niitä reaktioina harjoitettuun politiikkaan tai laskea niistä leikkiä syyllistyy anteeksiantamattomaan rikokseen. Aikamme inkivisitiolaitosta edustavalle lehdistölle ja muulle medialle Junnilasta kaivetut muutamat leikkisät letkaukset kansallissosialismista ovat ihmis- ja tasa-arvouskon pilkkaa. 

Tällaisessa uskonnollisen kiihkon sävyttämässä ilmapiirissä on mahdotonta nostaa esiin julkinen vasta-argumentti ja kysyä, minkälaisen maailman voittajavallat – joihin Suomikin opportunistisen poliittisen johdon päätöksellä katsoo jälkikäteen kuuluvansa – ovat luoneet vuoden 1945 jälkeen. Jos naturalistinen ja luontokeskeinen kansallissosialismi edustaa absoluuttista pahaa, sen lähes täydellinen tuhoaminen olisi pitänyt antaa meille moraalisiin korkeuksiin nousseen uuden maailmanjärjestyksen. 

Sen sijaan olemme saaneet maailman, jossa ihmiset elävät keskellä kulutuskeskeisestä oravanpyörää, infantiilia itsekeskeisyyttä, luontokatoa, saasteita, väestöräjähdystä ja kansanvaihtoa. Voittajien manageriaalinen valtio on tuonut meille loputtoman maahanmuuttoinvaasion, pakkomonikulttuurin, globaalisti värillisen enemmistön ”vähemmistökiintiöt”, sensitiivisyyskoulutuksen, mustien kritiikittömän palvonnan, lgbt- ja transhulluuden ja holokaustiteollisuuden. Ohjekirjanaan Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma valtaapitävät ovat antaneet meille poliittisesti korrektin sallivuuden, huumeet, vähä-älyisen viihteen ja näköalattomalle nuorisolle itsetuhoisuuden. Me olemme saaneet tiukemman asekontrollin ja turvattomammat kadut kuin myös rap-musiikin ja raiskausten tukikeskukset. Meidän pitää olla kiitollisia myös ”vaihtoehtoisista elämäntavoista”, sodomiasta, aidsista, avioeroista, lapsettomuudesta, rikollisuudesta, korruptiosta ja kaikenlaisesta aikalaishulluudesta. Tilanteen ollessa tämä ajan hengen puolustajilla ei pitäisi olla mitään perustetta tuomita yhtäkään menneisyyden aikakautta absoluuttisin ja totalisoivin termein.

Koska moraalisen valta-aseman itselleen kaapanneet hyväkkäät toimivat manikealaisen poliittisen logiikan mukaan, mikään muu lopputulos kuin Junnilan savustaminen ulos ei olisi voinut tulla kyseeseen. Kansa ei voinut kuin typertyneenä seurata hurskastelevaa näytelmää, jossa itse itsensä tuomareiksi ja tuomion toimeenpanijoiksi nostaneet punaviheät poliitiikot, nettiaktivistit ja toimittajat päättivät ulkoparlamentaarisella painostuksellaan poistattaa ideologisesti epämieluisan henkilön tehtävästään. 

Toimituksissa poliittisesti tulenaroiksi viritetyt räjähteet oli asennettu jo hyvissä ajoin ennen Junnilan ministerivalintaa. Kun nimitys vahvistui, kesti vain puolitoista tuntia kun Iltalehden toimittaja kysyi Junnilalta puskista tämän puheesta terrorismin uhrien muistolle neljä vuotta sitten Turussa. Koko ajojahdin ajan toimittajille oli selvää, ettei Junnila ole tehnyt mitään laitonta ellei sellaiseksi sitten haluta tulkita täysin legitiimien ja sanavapauden piirissä olevien mielipiteiden esittämistä yhteiskunnassa, jossa eri näkemysten pitäisi saada kilpailla vapaasti keskenään. 

Samaiset mediat ja toimittajat käsittelivät aivan eri tavalla parikymppisiin nuorukaisiin sekaantunutta vihreiden Pekka Haavistoa, joka toimiessaan ulkoministerinä 2019 hyllytti lainvastaisesti konsulipäällikkö Pasi Tuomisen, koska tämä ei suostunut päästämään al-Holin vankileirin somaliterroristeja Suomeen. Vuotta myöhemmin perustuslakivaliokunta vapautti Haaviston, vaikka totesikin hänen syyllistyneen rikokseen. Missään vaiheessa valtamedia ei nostanut tapausta tapetille, vaan kertoi asiasta vain silloin kun sitä käsiteltiin eduskunnassa ja perustuslakivaliokunnassa. Tiedotusvälineissä Haaviston ja Junnilan tapauksiin suhtauduttiin täysin eri lähestysmistavoilla, vaikka faktisen rikoksen ja kansallisen turvallisuuden kannalta median olisi pitänyt ottaa nimenomaan Haavisto silmätikukseen. Totuus ja oikeudenmukaisuus eivät kuitenkaan paina toimittajille mitään silloin kun toisessa vaakakupissa on poliittinen oikeaoppisuus.

Edes se, että opposition tekemä epäluottamusäänestys  keskiviikkona 28. kesäkuuta kaatui Junnilan hyväksi, ei kyennyt hillitsemään median ja poliitikkojen pyhää vihaa tihkuvaa ajojahtia. Päinvastoin, se oli jo haistanut haavoitetun uhrin veren hajun ja jatkoi sitä suuremmalla raivoilla saalistustaan kunnes ”peto” olisi kaadettu. Esimerkiksi Iltalehti rekrytoi julkisten lähteiden perusteella peräti 16 toimittajaa saalistamaan Junnilaa ministeriksi nimittämisen jälkeen! Vastaavasti Helsingin Sanomat aloitti luottamusäänestyksen tuloksen selvittyä välittömästi puhelinrumban, jossa toimittajia oli värvätty soittamaan äärioikeistolaisiksi arvioiduille henkilöille ja kyselty heidän yhteyttään Junnilaan. Enää ei ollut kyse vain poliittisesta noitavainosta, vaan henkilöön käyvästä sabotaasista, viimeisestä taistosta.

Helsingin Sanomien suurhyökkäys tuli Yle Watchin tietoon blogin lukijoiden antaman palautteen ansiosta. Viesteissä kerrottiin, että varmuudella yksi soittaneista toimittajista oli nimeltään Joakim Westren-Doll. Henkilöön käyvää häpäisyjuttua ei koskaan julkaistu, koska jo perjantaina puolilta päivin Junnila irtisanoutui tehtävästään. Joka tapauksessa meille tihkuneet tiedot paljastavat, että tiedotusvälineillä ja heidän lemmikeillään oli alusta asti meneillään massiivinen operaatio, jonka yksiselitteisenä tarkoituksena oli muuttaa valtioneuvoston kokoonpano manipulatiivisin keinoin.

On selvää, etteivät vasemmistopuolueiden kansanedustajat ja punavihreät toimittajat olleet ainoita, jotka syyllistyivät noitavainoon. Suomalaisvihamielisen järjestelmän hyödyllisinä idiootteina toimivat äärivasemmistolaiset nettiaktivistit halusivat jopa ottaa suurimman kunnian ulkoparlamentaarisesta ja siten epädemokraattisesta manööveristä vaihtaa ministeriksi sellainen, joka olisi enemmän kosher. Nolona goottina yleisesti tunnettu apurahakirjailija Mike Pohjola julkaisi kotisivuillaan pömpöösin julistuksen Avoin kirje suomalaisille toimittajille, jossa hän julistaa omahyväisesti:

Viime viikolla elinkeinoministeri Vilhelm Junnilasta paljastui jatkuvasti erilaisia kytköksiä äärioikeistoon. Niitä ei kuitenkaan skuupannut Yle tai Helsingin Sanomat tai mikään muukaan isoja resursseja ja suurta toimituskuntaa käyttävä media. Paljastukset olivat yksittäisten aktivistien ansiota. Me tutkimme Junnilan somekäytöstä, googlettelimme aikajanoja, kävimme läpi eduskunnan pöytäkirjoja ja kirjauduimme Hommaforumille. Me kirjoitimme näistä yhteenvetoja, teimme meemejä ja osallistuimme keskusteluun.  Vasta tämän jälkeen mediat tarttuivat ”sosiaalisessa mediassa nousseeseen kohuun”, joskus unohtaen mainita uutisten alkuperäiset lähteet kokonaan.

Omasta vaikutusvallastaan humaltanut Pohjola valehtelee tietoisesti mitätöidessään valtamedian systemaattisen ja suunnitellun kampanjan perussuomalaisia ministereitä vastaan. Toki hän DDR:n ilmiantokulttuurin keskeisenä edistäjänä vaikutti osaltaan Junnilan eropyyntöön. Silti Pohjolan kaltaiset raivoavat moralistit eivät ole lopulta muuta kuin pieniä kaloja mediavaikuttamisen valtameressä. Vaikka nettipunakaartilaiset edistävätkin kaikin keinoin soroslaista globalistista agendaa ja punaliberaalia teologiaa, he ovat loppupeleissä aina pikku tekijöitä – joskin kaikessa nilkkimäisyydessään sietämättömän ärsyttäviä sellaisia. 

Kun Junnila saatiin murhattua poliittisesti, moralistisesti hyperventiloiva kampanjointi on sittemmin kohdistunut hallituksen muihin perussuomalaisiin kuten sisäministeri Mari Rantaseen ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavioon. Nomenklatuuran masinoimassa projektissa päämääränä on koko hallituksen hajottaminen ja uudet vaalit, jonka jälkeen suhmuroitaisiin hallitus, jossa ei olisi perussuomalaisia. Lopullisena tavoitteena on puolestaan luoda ”arvopohjainen” poliittinen kulttuuri, jossa puhtaasti oikeistolaiset hallitukset eivät olisi mahdollisia ja jossa perussuomalaisten poliittista liikkumavaraa on rajoitettu entisestään orwellilaisella lainsäädännöllä. On selvää, että tavallisilla kansalaisilla ei ole tietenkään mitään mahdollisuutta vaikuttaa liberaaliteologien määrittämäänarvopohjaan, sillä jos he saisivat, lopputulos voisi olla väärä ja siten manageriaalisen luokan kannalta ”demokratian vastainen”.

Punavihreät poliitikot ja valtamedia rakentavat selvästikin hyväuskoiselle kansanosalle kertomusta, jossa ”ihmisoikeuspoliitikot” ja ”riippumaton lehdistö” puolustavat natsijahdillaan läntisiä perusarvoja, vaikka tuo poliittisesti motivoitunut ja ilmeiselvästi vainoharhainen kampanjointi rapauttaa demokratiaa ja sananvapautta luoden samalla ennen näkemätöntä yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Tämä tosiasia ei aikamme oikeudenmukaisuuden uskonsotureita hetkauta, sillä heitä ei perimmältään kiinnosta kansanvalta, vaan oleminen etujoukkona, jolle he katsovat demokraattisen vallan ansaitusti kuuluvan. 

Jos joku sattuu arvostelemaan täysin syystä esimerkiksi toimittajien vallitsevaa ideologiaa puolustavia puheenvuoroja, he loukkaantuvat ja alkavat syyttää viestintuojia ”vainoharhaisiksi” kuten Iltalehden surkuhupaisa pyrkyri Oskari Onninen, jonka todellisena unelmana olisi päästä Helsingin Sanomien kaikkitietäväksi kolumnistiksi. Sen lisäksi, että tämän julkean järjestelmän miehen tuore kolumni Vainoharhaisuudesta tuli Suomen merkittävin poliittinen tunne sisältää lukuisia retorisia olkiukkoja, viittauksia johonkin ”hienoon” mutta läpi-ideologisoituneen amerikkalaistutkijan teorioihin ja pohjatonta kaunaa keskiverto suomalaismiestä kohtaan, on se ennen kaikkea mitä tyyppillisin vasemmistoliberaali projektio. Jos muotiaatteita seuraavien arvoliberaalien ja vasemmiston psykologian ja poliittisen strategian voisi tiivistää yhteen sanaan niin se olisi juurikin projektio.

Yhteiskunnallisen keskustelun varsinaiset proijisoijat

Projektio eli omien mielensisältöjen heijastaminen ulkoiseen kohteeseen kävi erityisen selväksi kun eräät punavihreät kellokaat – äänekkäimpänä politisoitunut historiantutkija Oula Silvennoinen – nostivat median avustuksella esiin eräiden perussuomalaisten ministerien aiemmat puheet väestönvaihdosta. Yle uutiset oli heti kärkkäänä skuupin perään ja sen julkaisema uutisjuttu Nyt sisäministerin aiemmat puheet ovat syynissä – ministeriö pitää väestönvaihtoa salaliittoteoriana ja äärioikeiston perusteluna väkivallalle onkin vähemmän yllättävästi mitä räikeintä tendenssijournalismia. 

Uutinen on yksi monista todisteista hallitsevan luokan harhaisesta todellisuuskäsityksestä, jossa tilastolliset faktat ja empiiriset havainnot katukuvassa kumotaan retorisella silmänkääntötempulla, jossa väestönvaihto-termin käyttäjiä kutsutaan salaliittoteoreetikoiksi. Silloinkin kun kiistaton väestönmuutos ja tulevaisuuden väestötilanteen matemaattiset mallinnukset tunnustetaan, ideologisen virkakoneiston asiantuntijat väittävät väestönvaihdon olevan perusteeton termi, koska ei ole olemassa toimijoita, jotka vaikutusvallallaan edesauttaisivat väestön korvautumista toisilla. Ajatuksena on, että väestön etninen muutos olisi itsestään tapahtuva luonnonlaki, vaikka kaikki viittaa siihen, että rajojen läpi päästetään tulijoita tietoisilla poliittisilla päätöksillä. Siksi on kummallista, että liberaalien harjoittamaa kylmäveristä maahanmuuttopolitiikkaa väistämättömine seurauksineen pitäisi kutsua äärioikeiston salaliittoteoriaksi. 

Jotkut vasemmistoliberaalit intellektuellit sentään tunnustavat tosiasiat, esimerkkinä kielitieteilijä Janne Saarikivi Yle-kolumnissaan Suomesta tulee monikielinen, moniuskontoinen ja monikuplainen, eikä sitä mikään hallitus voi estää:

Vaalien alla maaliskuussa 2023 Tilastokeskus päivitti viime vuoden väestötiedot. Suomenkielisen väestön määrä väheni vuodessa 22 000 henkeä. Samaan aikaan oli uutta väestöä tilastosarakkeeseen ”muut kielet” tullut noin 38 000 henkeä. Tähän lukuun eivät edes kuulu Ukrainan pakolaiset, joita on noin 45 000. Sadantuhannen ”muunkielisen” raja ylittyi maassa vuonna 2000, ja puoli miljoonaa menee rikki tänä vuonna. 

Oikeistopopulistit puhuvat väestönvaihdosta. Asia on tapana kuitata vihamieliseksi salaliittoteoriaksi. Fakta silti on, että väestö vaihtuu. Vuodessa kuolee yli 20 000 henkeä enemmän kuin syntyy ja vauhti kiihtyy.

Näitä faktoja ruotiessaan Saarikivi ei kuitenkaan ole huolissaan vaan vasemmistolaiselle etnomasokistille tyypillisesti riemuissaan. Hän sanoo silti ääneen sen, jota punaliberaali ei voisi koskaan sanoa, koska tämä taas tietää, ettei kansan enemmistö sulata globalistien avustamaa etnistä itsemurhaa. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä Saarikivi ehdottaa uudeksi Kumbayaksi yhteistä suomen kieltä:

Valtiolla on jo liimapurkki, jolla eritaustaiset ihmiset voidaan liittää toisiinsa kiinni siten, että kokonaisuus pysyy joten kuten kasassa, näin ajattelen. Se on tämä suomen kieli. Kysymys on siitä, halutaanko sitä käyttää.

Saarikivin lapsenuskosta puuttuu todellisuus, jossa veri on vettä sakeampaa. Esimerkiksi Ranskassa miljoonat Afrikasta tulleet osaavat kyllä ranskaa, mutta eivät he silti integroidu maahan, koska eivät halua. Itse asiassa sitä ei halua myöskään kantaväestö. Maa elääkin osittaisessa sisällissodassa, josta kertoo kesä-heinäkuun vaihteessa Ranskasta Belgiaan levinneet rotumellakat, jossa aikamme saraseenit käyvät avointa kaunasotaa eurooppalaisia vastaan. 

Saarikivi on kyllä oikeassa siinä, että monissa maissa kysymys monikulttuurisuudesta ei ratkea enää parlamentaarisesti. Vilpittömässä hyväuskoisuudessaan hän toivoo, että ainoaksi vaihtoehdoksi voisi jäädä nöyrtyminen, jota ranskalaiskirjailja Michel Houellebecq kuvaa psykologisen osuvasti romaanissaan Alistuminen (2015). Se toinen vaihtoehto, jota Saarikivi ja nykysysteemiin hirttäytyneet liberaalit eivät halua sanoa ääneen, on etninen sisällissota ja muukalaisten ajaminen muualle.

Toinen vasemmistoliberaalien käyttämä projektio viime aikaisessa keskustelussa on syyttää kansallismielisiä ja oikeistolaisia status quo:ta uhkaavina ääriajattelijoina. Tyypillisen esimerkin tästä antaa Ylen toimittaja Mira Kokon yhteiskuntatieteelliseksi faktaksi naamioitu mielipideuutinen Äärioikeiston vaatimus puuttua äärivasemmiston puheisiin on tutkijan mukaan tuttu kikka viedä huomio muihin kysymyksiin. Jo otsikosta käy selväksi asenne, jossa liberaalin järjestyksen ärhäköihin vahtikoiriin eli äärivasemmistolaisiin kohdistuvaa kritiikkiä pidetään aiheettomana.

Populismia tutkivan tutkijatohtorin Yannick Lahden mukaan ääriliikkeitä koskeva keskustelu kuulostaa siltä, että laitojen puntit olisivat tasan. 

– Välillä kun kuuntelee keskustelua, voisi luulla, että eduskunnassa istuu hirveästi äärivasemmistolaisia, eli Suomessa perinteisemmin kommunisteja, Lahti pohtii.

Ei tarvitse olla mikään Sherlock huomatakseen, millä motiivein ja miltä poliittiselta laidalta populismin tutkija Yannick Lahti operoi. Hän teeskentelee joko tyhmää tai vääristelee tietoisesti retoriikallaan, sillä äärivasemmistolaisuudella ei nykypäivänä viitata suinkaan tiukasti marxismi-leninismiin sitoutuneisiin piskuisiin kommunistipuolueisiin, vaan 1960-luvulta lähteneeseen uusvasemmistolaisuuteen. Siinä keskeisenä ajatuksena on kaikista porvarillisista rajoitteista ”vapautuminen”, olipa kyse sitten kansakunnan ideasta, sukupuolesta, perheestä tai etnisyydestä. Tällaisessa katsannossa eduskunnan kaikki punavihreät puolueet ovat äärivasemmistolaisia ja vastaavasti monet oikeistopuolueet kuten Kokoomus edellisten aisankannattajia, koska alistuvat tuon huutosakin ”moraaliseen” ylivaltaan. Tämä kävi erityisen selväksi helmikuussa, jolloin suurin osa kokoomuslaisista äänesti uuden translain puolesta. 

Yhteiskunnallisista uhista puhuttaessa Lahti pitää äärioikeistoa pelottavampana järjestelmälle kuin äärivasemmistoa. Ehkäpä siksi, ettei tutkija halua nähdä syitä ja seurauksia. Tosiasiassa niin sanottu äärioikeisto on vain reaktio niihin kiistämättömiin ongelmiin, joita talousliberaalien ja vasemmiston poliittis-eettinen avioliitto on synnyttänyt: 

Lahden mukaan tutkijat tutkivat äärioikeistoa enemmän ja siitä kirjoitetaan mediassa useammin, koska äärioikeisto on tällä hetkellä suurempi uhka yhteiskunnalle. 

– Jos säätiedotuksessa on paljon auringonpaistetta ja hellettä, niin silloin puhutaan niistä, Lahti sanoo vertauskuvallisesti.

Tutkijaa vaivaa selvästi optinen näköharha tai sitten hän vain yksinkertaisesti valehtelee. Äärioikeisto ei ole uhka yhteiskunnalle, vaan ainoastaan sen establishmentille. Kun sentimentaalis-eettisillä houreilla päänsä sekoittanut manageriaalinen luokka on saattanut pitkällä marssillaan radikaalin punamädätyksen maaliinsa ja saavuttanut ylivallan, se voi puolustaa turvallisesti historiallisesti äärimmäisen poikkeuksellisia näkemyksiään uutena normaalina. Vastaavasti kaiken aikalaishulluuden vastustajat luokitellaan vallitsevaa ”järjestystä” (lue: alkavaa kaaosta) uhkaavina äärioikeistolaisina.

Lahdelta jää myös sanomatta se ilmeinen tosiasia, että toimittajat ja tutkijat ovat useimmiten punavihreitä eivätkä siksi pidä äärivasemmistoa uhkana. Lisäksi olemme edenneet yhteiskunnallisessa solutuksessa niin pitkälle, että uusvasemmiston ideat ovat jo elimellinen osa yhteiskuntaa eikä sen äärimmäistä ja tuhoisaa olemusta siksi enää tunnisteta; aivan kuin solut, jotka eivät tunnista niiden sisään hyökkääviä viruksia.

Toinen jutussa haastateltu vasemmistohegemonialle uskollinen konformisti on Niko Pyrhönen, joka on populismiin ja salaliittoteorioihin perehtynyt tutkijatohtori. Hänen kommenttejaan lukiessa ei tarvitse pitkään arvuutella, mikä on herran tutkijanintressi ja poliittinen tausta. Systeemin leipää syövä tendenssitutkija heittelee ilmaan retorisia koepalloja, mutta jo pintapuolisella arvioinnilla ne on helppo ampua alas. 

Mitä on esimerkisi tämä muodikas puhe ”whataboutismista”, joka näyttää olevan monesti vain valtavirran narratiivia puolustavien keino lopettaa keskustelu ikävistä vasta-argumenteista. Kuvaavana esimerkkinä tästä on valtamedian moralistinen fiksaatio natseihin, vaikka kommunistien kuolonkylvö Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Kamputseassa oli moninkertaista. Pyrhösen kohdalla whataboutismi otetaan esiin silloin kun puhe tulee äärioikeiston ”retorisista kikoista”:

– Teoreettisesti käsitteet vertautuvat varsin hyvin, mutta kokemusperäisesti maailmassa, varsinkin täällä Suomessa, eivät kovinkaan hyvin. Äärivasemmisto lausutaan lähinnä siinä vaiheessa, kun äärioikeisto on väitetysti tehnyt jotain, ja toisin päin niin ei käy lähes koskaan, hän kommentoi.  

Tällaisesta huomion siirtämisestä asiasta toiseen Lahti kertoo käytettävän käsitettä whataboutismi. Teko on politiikan retoriikan kikka, jolla keskustelu saadaan pois itselle epämiellyttävistä aiheista.

Jos Pyrhönen saisi päättää, äärivasemmistosta ei voisi mainita mitään, varsinkaan mitään kielteistä. Tutkijan kommentti on oivallinen näyttö vasemmistolaisesta projektiosta: kun yleistä keskustelua hallitaan omilla lempiteemoilla ja viholliskuvilla, vähäinenkin toive katsoa myös toiseen suuntaan tulkitaan yksiselitteisesti whataboutismiksi. Tällaisessa narratiivissa katoavat loputkin faktat ja puheen tarkoituksena on ainoastaan ylläpitää yhtä sertifioitua poliittista vihollista:

Pyrhösen mukaan äärioikeisto on saanut Suomessa vankemman jalansijan puoluepolitiikassa kuin äärivasemmisto, jolla ei ole vastaavia kytköksiä vasemmistolaisiin puolueisiin. Hän kuvailee äärioikeistolaisuuden ilmiötä eri mittaluokan ilmiöksi kuin äärivasemmistolaisuutta

Yhtäkään perustelua tutkija ei väitteelleen esitä, kunhan vain laittelee sanoja sanojen perään. Tosiasia kuitenkin on, että Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajissa on valtava määrä äärivasemmistolaisia toimijoita, mutta sattuneesta syystä punavihreät toimittajat eivät pidä tätä maininnan arvoisena asiana, koska ovathan nämä ”aktivistit” hyvisten (oma  ilmoitus) puolella. Esimerkiksi Vasemmistoliiton opetusministeri Li Anderssonin valtiosihteerinä toiminut Dan Koivulaakso on kannattanut suoraa väkivaltaa poliittisia vihollisia vastaan, mutta tätä seikkaa ei ole tiedotusvälineissä revitelty mitenkään. Ylipäätään äärivasemmiston väkivaltaan yllyttäjät eivät ole mitenkään poikkeuksellisia toimijoita Vasemmistoliiton puoluekoneistossa, josta kertoo Vasemmistoliiton läntisen alueen toiminnanjohtajan Misha Dellingerin tapaus. Onko tämä nyt sitä Yle Watchin whataboutismia? Tuskinpa, vaan ainoastaan asiakokonaisuuksen täysin relevanttia tasapainottavaa tarkastelua.

Kolmas ministerikohun synnyttämä vasemmistoliberaalien projektio on maalittaminen. Keskustelu lähti liikkeelle kun Iltalehden kolumnisti Ida Erämaa syytti Junnila-kohun yhteydessä perussuomalaisia maalittamisesta kirjoituksessaan Perussuomalaiset patistamassa toimittajia takaisin Kekkosen ruotuun. Houreisessa ulostulossaan Erämaa käänsi poliittisen todellisuuden päälaelleen, jotta se sopisi paremmin viralliseen narraatioon – siis siihen satuun, jossa media toimii aina valtaapitävien vartijoina. Ne, jotka ovat jaksaneet lukea tätä kirjoitusta tähän asti, tietävät, että nimenomaan toimittajat ovat syyllistyneet maalittamiseen jahdatessaan perussuomalaisia ministereitä systemaattisesti viimeisten viikkojen aikana. He eivät ole tehneet sitä niinkään kansalaisten tiedonjanon vuoksi, vaan lähinnä siksi, että yksi puolue ja sitä äänestänyt kansanosa on uhka punaliberaalille teologialle ja sen valta-asemalle politiikan raamien määrittäjänä. 

Suoranaiseen tekopyhyyden arkkiveisuun yllettiin silloin kun valtamedian toimittajien oma säätelyjärjestö Julkisen Sanan Neuvosto (JNS) älähti, koska muutkin kuin toimittajat ovat saaneet käyttää sanavapauttaan. Ylen uutisessa  Osa perussuomalaisten ja kokoomuksen poliitikoista maalittaa Iltalehden toimittajaa, sanoo Journalistiliitto luodaan mielikuva, jossa Ida Erämaan saama arvostelu olisi henkilöön käyvää hyökkäystä, vaikka siitä ei ole esittää yhtäkään todistetta. Todennäköisesti arvostelu on koskenut Erämaan tapaa sekoittaa poliitiset mielipiteensä uutisjournalismiin, jonka ajallemme tyypillinen herkkähipäinen naistoimittaja on ottanut itseensä. 

On selvää, että jos kirjoittelee muutakin kuin uutisia eli aggressiivisia ideologisia mielipiteitä yhtä puoluetta vastaan, saa syystäkin odottaa kansalaispalautetta. Parodiahorisontti on ylitetty viimeistään silloin kun Helsingin Sanomat maalitti hiljattain Sinimustan puolueen ehdokkaita ja kannatuskorttien kirjoittajia jutussaan 5199 kannattajaa, mutta JNS jaksaa silti itkeä suhteettoman suurta valtaa valtaa käyttävien toimittajien kohtaloa:

– Kun yksittäisiin toimittajiin kohdistetaan laajamittaista masinoitua häirintää, kyse on pyrkimyksestä rajoittaa sanan- vapautta ja puuttua toimitukselliseen riippumattomuuteen, yhdistyksen kannanotossa kerrotaan.

Kirjailija Timo Hännikäinen on tiivistänyt toistaiseksi parhaiten vallassaan rypevien toimittajien krokotiilin kyyneleiden tuoman mielipahan falskiuden. Facebook-sivullaan hän kirjoittaa:

Todellisuudessa journalisti on vallankäyttäjänä vähintään samalla viivalla kansanedustajan kanssa. Ei tiedetä ainuttakaan tapausta, jossa poliitikon kirjoittelu on johtanut toimittajan eroamiseen / erottamiseen työstään, päinvastaisesta on runsaasti esimerkkejä. Tavallisella ihmisellä on vielä vähemmän mahdollisuuksia puolustautua leimaamista, mustamaalausta, julkista häpäisemistä ja silkkaa valehtelua vastaan. Hänellä ei yleensä ole varaa pitkiin, kalliisiin ja tuloksiltaan epävarmoihin oikeusjuttuihin. Julkisen Sanan Neuvostolle valittaminen on puhdasta ajanhukkaa. Se on elin, jonka toimittajat ovat perustaneet syyttäjäksi, tuomariksi ja valamiehistöksi itseään koskevissa asioissa. Tuomioistuimeksi, jonka jäseniä ovat syytetyn sukulaiset ja kaverit.

Perimmältään toimittajien ja tutkijoiden maalitusitkussa on kyse vallasta, jota halutaan käyttää vain yhteen suuntaan, omaksi hyväksi.  Kun vallankäyttö synnyttää sitten vastavoiman, se herättää suurta pöyristystä, sillä journalistit ja muut yhteiskunnalliset papit haluaisivat olla koskemattomia, arvostelun ulkopuolella. Siksi he kokevat kritiikin henkilökohtaisena loukkauksena. 

Oma lukunsa ovat vielä harhaiset tapaukset, ennen kaikkea mediaeliittimme lempilapsi Jessikka Aro, joka viestittää muulle maailmalle toimittajien ”vainosta”, vaikka he itse aloittivat kansallismielisen ministerin vastaisen kampanjan kuvitellen ettei siihen reagoitaisi mitenkään:

Lisää huumoria toi tv:stä tuttu politiikan tutkija Erkka Railo, joka ilmoittautui tviitillään vapaaehtoisesti maalitettavaksi. Pitääkö hänelle vääntää rautalangasta, että toimittajien poliittisten taustojen selvittämisessä ei ole mitään väärää tai kummallista. Kyse on lähdekritiikistä eikä se estä yhdenkään toimittajan tekemästä työtään. Railon uhriutuva puhe toimittajien alistetusta asemasta on silkkaa vasemmistohenkistä projisointia, sillä media jos mikä on todellinen vallankäyttäjä, monesti ohi ja yli parlamentaarisen vallan. Tästä tuoreimpana esimerkkinä ministeri Junnilan savustaminen ulos tehtävästään. 

Edellä läpikäydyt esimerkit vahvistavat sitä käsitystä, että järjestelmälle uskolliset ja järjestelmästä hyötyvä hallitseva luokka ei ole kiinnostunut sen enempää todellisuudesta kuin totuudestakaan. Vasemmistolaisuudella ryyditetty liberaali teologia näkee ihmisen rajattomasti muunneltavana (vrt. transhumanismi ja transsukupuolisuus) eksistentiaalisena olentona, joka ei ole riippuvainen biologiasta, kulttuurista ja traditiosta. Kaikki olemuksellinen, essentiaalinen, sisäistä olemusta ja järjestystä ilmaiseva ihminen, on sille vihollinen joka on nitistettävä hinnalla millä hyvänsä. 

Valtavirran politiikassa Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka edustaa jossain määrin essentiaalista ihmiskuvaa, mikä on tietenkin järjestelmän syvärakenteita pyörittävälle manageriaaliselle luokalla kauhistus. Suurin osa kansasta on tästä perustavanlaatuisesta ristiriidasta autuaan tietämätön ja sellaisena se halutaan pitääkin, koska se on selvästi essentialismin eikä punaliberaalin teologian puolella: se uskoo edelleen kansakuntaan, ihmisten luontaiseen erilaisuuteen, populaatoiden eroihin, kahteen biologiseen sukupuoleen, perinteiseen perhemalliin jne. 

Vallitsevan liberaalin teologian suosijoille Junnila oli yksinkertaisesti liikaa, sillä he ajatuivat alun kyynisestä poliittisesta pelistä kuin riivattuina äkillisesti manikealaisen hysterian vietäväksi. Sellaisessa moraalis-poliittisessa psykoosissa erilaiset eläinsymbolitkin olivat merkki Pahuuden voimien läsnäolosta. 

Perussuomalaisten ministerien ajojahti säilyy varoittavana muistutuksena siitä, kuinka syvälle vasemmistoliberalistiset opit ja niihin kuuluva fundamentalistinen uskonvarmuus on korvaamassa ennen niin rationalistisen politiikan teon mallin maassamme.

Lähde: Yle Watch