Kaarnan kynästä: Muutamia työkaluja aavikkouskonnosta irtautumiseen

Kansallismielinen ajattelija ja kulttuurivaikuttaja Juha Kaarna Kettunen kirjoittaa tämän kuun kolumnissaan Partisaaniin kansallismielisyyteen ja hengellisyyteen liittyvistä teemoista. Partisaani on uskonnollisesti neutraali julkaisu, joten artikkelissa esitetyt argumentit edustavat kirjoittajansa, eivät välttämättä julkaisun, näkemyksiä.

Jatkan tällä kertaa aiheesta, josta olen kirjoittanut jo pariin kertaan. Kansallismielinen kristinusko sisältää ristiriidan, jonka ymmärtäminen on itselleen rehelliselle kansallismieliselle hyvä alku sandaalikansojen uskonnosta irtautumisen tielle. Oman kulttuurin puolesta paasaaminen vieraan kulttuurin uskonto- ja filosofiakäsityksen linssit silmillä on irvokasta ja väärin. En väitä, että tehtävä olisi helppo henkilökohtaisella tai yhteiskunnallisella tasolla. Asian vaikeus ja suuruus ei kuitenkaan poista sitä monelta kantilta tässä ja toisissa kirjoituksissani esittämääni tosiasiaa, että suomalainen kansallismielisyys ja aavikon jumalien palvonta ovat keskenään ristiriidassa. Aitosuomalaisen järven vedet ei Mooseksen edessä jakaudu. 

Mutta miksi sitten paatuneen pakanan sydän läpättää vibraton tahtiin Pavarotin kajauttaessa Cantique de Noël:in parhaat nuotit? Miksi tulisieluinen kristinuskon vastustaja tuntee olonsa kotoisaksi ja rauhalliseksi istuessaan lyijylasien läpi pehmeänä sirottuvassa aamupäivän auringossa määriläisen katedraalin penkillä, vaikka edellinen ilta ja yö olisi palvottu päihteitä ja paholaisia, ja tehty syntejä todeten nämä kaikki erinomaisiksi oikein annosteltuna? Se johtuu siitä, että kyseessä on eurooppalaisen kulttuurin sukupolvien takaa säihkyvä hehku. Tämä aikain takaa nykykokijaa kohti kurkottava katedraalien ja virsien voima ei ole vahva kristinuskon vuoksi, vaan siitä huolimatta. Kristinusko on aitojen tammisten, petäjäisten ja visakoivuisten traditioidemme päälle siroteltua kaukomaiden askartelukimalletta, joka olisi jo pyyhittävä pois. Mutta kuinka se onnistuisi?

* * *

Suomen kansallismieliset puhuvat Suomen puolesta. Kukaan muu ei puhu. Ei ulkomaan kansallismieliset, eivätkä suomalaiset sosialistit tai marxistit, jotka vähät välittävät koko Suomen kansasta, kielestä, kulttuurista tai valtiosta ja sen rajoista. Se, etteivät he välitä maastamme, vaikka ovat sen järjestelmistä riippuvaisia, on kuin kusipäisten teini-ikäisten kiukuttelua ja vähättelyä perheen äidin heidän eteensä tarjoilemasta ruuasta. Mutta heidän kiittämättömyyden tilansa ja Suomen kauneuden halveksuntansa on järkipuheen ja avun ulottumattomissa, joten on syytä keskittyä muihin tahoihin. Olisi erittäin tärkeää, että kansallismielinen keskustelu ja keskustelijat pysyisivät mahdollisimman kansallismielisinä ilman, että sitä laimentaisi liika kumartelu itään tai länteen, saati kohti savanneja ja aavikkoja. Maailmanlaajuisen kansallismielisen keskustelun on toki syytä ymmärtää ja juhlistaa kansojen välisiä eroja ja pitää huolta, että kansojen luonne säilyy mahdollisimman omintakeisena. Kristinusko on myös maailmanlaajuinen, mutta eri tavoin. Se on globalistinen ideologia ja uskonto. Ylikansallisena ajatuksena se ymmärtää kaikki kulttuurit alisteisena omalle johtavalle jumalkuvan idealleen. Kaikki kulttuurien omintakeiset piirteet ovat kristittyjen mielestä vain mielenkiintoisia pikkueroja laulutavassa, ihonvärissä, maustekaapin sisällössä, äidinkielessä tai tavassa viettää joulua, mutta kaikkihan nyt Jeesuksen tietää ja häntä kumartaa, vai? 

Kristinuskon doktriinin tunnustavat haluaisivat koko planeetan olevan saman uskontokäsityksen alla. Että kaikki pelastuisivat ikuiselta kidutukselta. On myös tärkeää huomata, kuinka nykypäivän kirkon vuosikymmeniä tekemä lähetystyö jatkaa monoteististen uskontojen perinnettä, eli systemaattista kulttuurien tuhoamista. Entisaikojen miekkalähetys on muuttanut muotoaan ja tapahtuu nykyään hienovaraisemmin, vaikka päämäärä on sama. Kristillinen oppijärjestelmä toimii on-off kytkimellä ja sen ainoa mittapuu on kristillinen usko. Muut piirteet ovat heille sivuseikkoja. Aivan kuin vaikkapa Nepalissa muutama vuosi sitten olisi ollut luonnonkatastrofin hetkellä tarvetta lisäjumalille tai ulkopuolelta tulevalle henkisen elämän täytteelle, joten kirkollisverorahoilla matkustetaan sinne rääsyjen keskelle telttaan keittämään puuroa ja kertomaan että Jeesus se oli kuule kunnon mies. Eli sitä samaa karmeaa opportunistista oman doktriinin pakottamista, ujuttamista ja muiden kulttuurin tallaamista, mitä on riittänyt vuosisadat.

Kristinuskossa kahtiajako tehdään siis vain ja ainoastaan yhdellä tavalla: Jeesuksen joukkoihin ja niihin, jotka eivät ole niissä joukoissa. Kuten sanottua, asiassa ei ole mitään kansallismielistä, päinvastoin. Kansan omintakeiset piirteet, juuri ne jotka erottavat oman kansan muista kansoista, ovat kristillisen ajatusmallin mukaan uskolle alisteisia, ala-arvoisempia kuin se, että onko ihminen uskossa vai ei. Kielitaidoton yönmusta angolalainen myöhäisherännäinen luterilainen kristitty värikkäässä pillerihatussa voi odottaa kristillisen taivaan porttien aukeavan kuollessaan, totta kai. Hänet voidaan haudata vaikka Lapinlahden hautausmaalle, jos hän on asunut siellä kahdeksastakymmenestä elinvuodestaan viimeiset viisi paikallisen seurakunnan jäsenenä. Toisin käy saman kylän luontomystiikkaan kallellaan olevalle kirkkoon kuulumattomalle kantasuomalaiselle, joka on raatanut työikänsä yhteiskunnan puolesta osallistumalla verovaroin ja mahdollisesti myös muilla tavoin ympäröivän kotimaansa rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen. Tulihehkuinen Helvetti odottaa! Ikuisuus itkua ja hammasten kiristelyä on kristityn maailmankuvassa oikeus ja kohtuus. Miten tämä perikristillinen tärkein ihmisten jakolinja uskoviin ja ei-uskoviin voisi olla missään mielessä kristillisen lisäksi kansallismielinen? Vastaus on ilmiselvä: ei sitten mitenkään.

Kansallismielisyyden ja kristinuskon yhtymäkohdasta keskusteltaessa on kristillisten kansallismielisten tapana vedota menneiden aikojen kristittyihin kansallismielisiin. Sotilaiden tapauksessa heidän tuliseen uskoonsa, joka johdatti kuolemaa pelkäämättömiin urotöihin ja myös muihin kurinalaisiin elämäntapoihinsa. Sitten vaikkapa Kalevalan kerääjän Lönnrotin tai muiden vanhan ajan lukeneiden miesten tapauksessa luvassa on ihan vaan yleistä kristillisestä perinteestä muistuttelua. Tämä argumentti on kieroine sisaruksineen kautta linjan joko päättelykyvyn puutetta tai älyllistä epärehellisyyttä. Simojoen ja Lönnrotin aikoihin Suomessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla kristitty, jos aioit olla mukana missään yhteiskunnallisessa asemassa. 

Koulut ja valtion virat niin politiikassa kuin armeijassakin olivat lävistettyjä lukuisilla tapakristillisyyden ja kiihkouskovaisuuden harmaasävyillä tavoin, joista ollaan pääsemässä eroon vasta näinä päivinä. Jos koit vahvaa hengen johdatusta Suomi-neidon puolesta ja uskoa ja vakaumusta, joka läpäisi pelottomuudessaan kuolemankin mustan verhon, oli aina kyse ”Uskosta” eli siitä ainoasta ja oikeasta uskosta mitä oli tarjolla. En siis pidä menneiden aikojen kansallismielisten, kansallistuntoisten tai kulttuuristamme kiinnostuneiden suurmiesten sen aikaista kristinuskoa minkäänlaisena argumenttina. Kristinusko oli tuotu näihin pitäjiin väkisin ja väkivalloin, ja vaihtoehdot oli hakattu kirveellä poikki. Kun tässä väkisin kastetussa ilmapiirissä kasvoi ”hengen mieheksi”, eli minkäänlaiseksi hiukan enemmän ajatustyötä tekeväksi filosofiluonteeksi, oli tarjolla vain yksi tie. Yksi tie, yksi totuus, yksi Jumala. Muuta ei ollut, koska muuta ei saanut olla. 

Aikalaisensa pakanat ja muut jumalattomat olivat syrjäpirttien asukkeja muutamaa kaupungeissa majailevaa salaseuralaista lukuun ottamatta. Jos tätä ei oteta huomioon puhuttaessa menneistä suurmiehistä ja heidän uskonnollisista aatoksistaan, jätetään olennainen sanomatta. Suoremmin sanottuna: se, että kristitty ruotsinkielinen akateemikko ei kyennyt parempaan teosta koostaessa – vaikkapa huomioiden, että kansalliskirjastamme uupuu edelleen kaikki panojutut ja suuri osa muualle tallennetuista loitsuista ja magiasta –  ja että häntä todennäköisesti myös älyytettiin ilkikuristen kylänmiesten toimesta tekemään kummallisia muistiinpanoja, ei poista sitä että meillä todellakin on oma rikas ja viisautta mystiikkaa tihkuva mytologia, vaikkakin suurelta osin kirkkomaahan tallattu. Sivuhuomautuksena voisikin kysyä, että joko olisi aika alkaa käyttämään veroina kerättyä ja kulttuuriin osoitettua rahaa siihen, että tätä omaa mytologiaa kaivettaisiin sieltä kirkkomaasta esiin ja laitettaisiin näkyville sinne, minne se kuuluu? Eli kaikkialle halki valtakunnan.

* * *

Kävin taannoisen tyttöystäväni houkuttelemana Tampereen isossa kirkossa kuuntelemassa jouluvirsiä kymmenisen vuotta sitten. Komea kirkko, komeita biisejä. Kuuntelen tulevana pääsiäisenä tapani mukaan Bachin Matteus-passion pari kertaa. Olen aina jollain tasolla pitänyt joistain virsistä, paitsi muutaman hetken ajan teininä, kun oli kristinuskosta irrottautumisen repäisyn aika. Se oli lyhyt ja ohimenevä aikakausi, jolloin en tätä itselleni myöntänyt. Mielestäni kansallismielisen pakanankin on aivan hyvä ymmärtää kristillisenä pidetyn musiikin arvo, oli kyse vaikkapa klassisesta musiikista, keskiajan musiikista tai virsistä. Nykyajan kristillinen musiikki taas nojaa joko näihin vanhoihin hyviin ideoihin tai hengettömiin nykyaikaisiin musiikkityyleihin ja on siten kaikilla tavoin arvotonta – siitä ei sen enempää. Kun puhun kristillisestä musiikista näiden kolumnien kontekstissa, tarkoitan nimenomaan klassisen musiikin kristillisiä aiheita koskevia teoksia ja virsiä. 

Kuten ensimmäisessä kappaleessa jo aloittelin, virsistä voi huoletta nauttia ja kirkon arkkitehtuuria ihastella, pakanakin. On vain pidettävä mielessä muutama asia. On ymmärrettävä, että nämä kappaleet on tehty aikana, jolloin kristinusko oli ottanut koko rakkaan Eurooppamme kuristusotteeseen muutamaa maurien pesäkettä lukuun ottamatta. Kristinuskolla oli monopoli kaikkeen – renessanssista huolimatta. Kaikki mikä oli hyvää, kaunista ja hienoa, oli Jumalasta, loput oli Saatanasta. Jos leipä kohosi huonosti, oli todennäköistä, että sarvipää oli pieraissut sitä kohti kulkiessaan epätasaista käyntiään ohi ikkunan. Lapsen kuolema, isännän vahvat kädet heikentävä sairaus, viljapeltojen kato… kaikki saattoi johtua paholaisen kanssa sopimuksen tehneestä noidasta. Entä sitten onnistumiset? Ne olivat ”siunattuja”. Jumalan mandaatilla meni hommat hyvin. Kalaa tuli, riistaa tuli, satokausi oli pulska ja myös taide nousi uusiin korkeuksiin. Säveltäjän tehdessä teoksen, joka nostatti niskavilloja pystyyn halki hiippakuntien, oli syyn oltava tietenkin kaiken hyvän lähde. Muita syitä ei voinut olla, koska ihminen oli vain mitään mistään ymmärtämätön syntinen kurja eläin, joista joillekin annettiin jumalallinen siunaus onnistua joskus jossain. 

Eurooppalainen ja muu länsimainen klassinen musiikki ja virret kuulostavat siltä miltä kuulostavat johtuen eurooppalaisen ihmisen halki länsimaiden levinneestä omintakeisesta musiikkikäsityksestä. Kristinuskon halpatuonti on ollut pelkkää kiiltokuvien liimaamista tämän massiivisen taiteellisen voiman päälle. Siis sen saman voiman, joka on synnyttänyt klassisen musiikin perinteen ohella muut länsimaiset ideat millä ollaan saatettu yhteiskuntia halki historian sellaiselle tolalle, että hämmentävän suuri osa muusta planeetasta jonottaa ovella sisäänpääsyä hyvän äärelle. Kun mustien amerikkalaisten eteen laittaa paatosta tihkuvaa Jeesuksen palvontaa, he ottavat viestin vastaan mutta kääntävät sen erilaiseksi. Oman kansan kuuloiseksi. Jos ette ole kuulleet hetkeäkään negrospirituaalimusiikkia, on nyt hyvä aika testata miltä se kuulostaa, että pysytte jutun juonessa kiinni. Jos siis vertaatte afrikkalaista ja eurooppalaista tapaa palvoa kristittyä kolmiyhteyttä laulun kautta on tulos kuin yö ja päivä. Tai kesä ja talvi. Tai musta ja valkoinen. Mustien perinteisiin helpommin osuva kehoa tanssittava tempo, polveileva laulutyyli sekä erilaiset luontaisesti mukaan sovituksiin soljuvat mielenkiintoiset polyrytmiset kuviot toistuvat tavanomaisien aiheiden lisäksi myös heidän laulaessaan kiitosta Betlehemin anarkistille. Eurooppalainen melodiantaju sekä länsimainen yhteisymmärrys juhlavasta kadenssista on taas meille länsimaalaisille eurooppalaisille suomalaisille itsestäänselvyys. 

Tässä onkin koko kupletin juoni. On nimittäin erittäin huomionarvoista, että afrikkalainen tai afroamerikkalainen musiikki on ensisijaisesti mustien musiikkia, vaikka he taivaaseen pääsyn lupauksien sumentamana laulaisivatkin Lähi-idän lammaspaimenesta. Samoin kuin saksalainen kirkkomusiikki on ensisijaisesti eurooppalaista musiikkia, vaikka oltaisiin laulun keinoin murheissaan siitä, että Golgatalla lähti vähän hommat laukalle ja Getsemanen diili oli hätäisesti kyhätty. Tämän pitäisi olla ilmiselvää. Jos vaan kristillisessä musiikissa ympäri maapallon olisikin joku tietty luonteenomainen musiikillinen piirre? Sitä ei ole. Kristillinen sanoman kimallepöly kulkee miekkalähettäjän taskussa kylästä ja kulttuurista toiseen ja sitä sirotellaan sen kylän tai kulttuurin päälle mitä ollaan seuraavaksi käännyttämässä. Eurooppalainen musiikki kuulostaa eurooppalaiselta ja afrikkalainen afrikkalaiselta. Sitä ei muuta se, laulaako sadekaudesta vai hangista korkeista nietoksista, tai Niebelungin sormuksesta vai Lasaruksen encoresta. Toistan vielä: vanhemman ajan eurooppalainen musiikki käsittelee niitä aiheita mitä käsittelee, koska se oli ajan henki. 

Pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta henkisyyden monopoli oli kristinuskolla, joten kaikki oli joko sen puolesta tai ei ollenkaan. Renessanssin musiikin, keskiajan paatoksellisten virsien ja nykypäivän Pohjoisen pakanallisen metallimusiikin välillä on enemmän musiikillisia yhtymäkohtia kuin Amerikan ja Afrikan mustien ja Euroopan valkoisten Jeesuksen palvonnalla. Ja on muistutettava, että vaikka osa Jeesuksen ja kristinuskon myytistä tai historiasta olisikin totta – oli kyseessä sitten taikuudet, filosofia, tapahtumat, kristuksen henkilökohtaiset tempaukset, opetuslasten puuhastelut ja matkat tai mitä tahansa muuta – on se silti edelleen muiden kansojen myyttiä ja historiaa. Ei meidän, suomalaisten, vaan sellaisten kansojen, joihin meillä on tuhansien kilometrien ja tuhansien vuosien ero. He puhuvat eri kieltä, heillä on eri elämäntavat, arvot ja kulttuuri. Me olemme yhteiskuntana lähempänä jopa vaikkapa Japania tai Chileä, kuin niitä seutuja missä kristinusko on saanut alkunsa.

Mitä tulee kirkkojen arkkitehtuuriin, on länsimaisten vanhojen kirkkojen vaikuttavuus vertaansa vailla. Nykyiset luterilaiset kammottavat betoni- ja tiililaatikot ovat vaikuttavia lähinnä kokonsa vuoksi, mutta niissä on muuten aika paska meininki. Rumia ovat. Joissain on hieno kaiku sisätiloissa, mutta se johtunee enemmän funkkismeininkien tasaisista pinnoista, kuin tarkoituksenmukaisesta ja hallitusta ideasta korostaa äänimaisemaa. Vanhoissa katedraaleissa on erityisen vaikuttavaa isot sisätilat ja jonkinlainen atavistinen turvallisuuden tunne yhdistettynä alitajuiseen ymmärrykseen voimasta, älystä ja energiamääristä mitä on tarvittu rakennuksen pystyttämiseen. Norjalainen nykyfilosofi Varg Vikernes luonnehti mielestäni mielenkiintoisella tavalla ideaa, jossa katedraalien pylväät olisivat toisintoja pyhien lehtojen korkeille puille. Lasimaalausten läpi sirottuva auringon valo luo myös omaa tunnelmaansa, ehkä kuin lehvien läpi suodattuva auringonvalo? 

Samalla tavalla kuin toismaallista hienoutta tihkuvat katedraalit, on länsimaissa rakennettu myös tuhansittain rautatieasemia, kouluja, sairaaloita ja muita valtiollisten instanssien käytössä olevia rakennuksia, joten pyhä jylhyys ei ole ainoastaan vanhojen katedraalien ominaispiirre. Se on tietyn ajan ja tietyn perinteen rakentamistyyli, kristinusko on jälleen kerran läsnä vain pappien päälle sirottelemana. Prahan juhlava ja ylevyyttä kaikuva päärautatieasema voittaa pyhällä eurooppalaisella olemuksellaan kaikki pohjoismaiden funkkisaikana rakennetut evlut-laatikot, jotka näyttävät lähes aina legoja harrastavan betoniraudoittajan krapulaisilta painajaisilta. Funkkislaatikoitten rumuus, oli kyse koulurakennuksesta, kirjastosta tai seurakuntatalosta, on liitoksissa yhteiskunnan muihin virtauksiin enemmän kuin mihinkään uskonasiaan. Niin katedraalien arkkitehtoniset tai koristeelliset ratkaisut kuin virsienkään hienous ei kumpua Jumalan sanasta – Raamatusta. Ei siellä mitään sellaisista asioista lue. Ne ovat eurooppalaisen sielun kehittelemää ja kultivoimaa kulttuuria ja taidetta.

Jotkut foliohatut väittävät muutamin aika mielenkiintoisien perusteluin maustettuna, että emme osaisi enää rakentaa samanlaisia rakennuksia, kuin mitä valtavat ja koristellut menneiden aikojen katedraalit ovat. Esimerkiksi betonin valutekniikat olivat ilmeisesti äärimmäisen kehittyneitä jopa nykystandardeihin verrattuna. Puhukoon näistä joku paremmin tietävä enemmän. Sitten on vielä sitäkin porukkaa, joiden tuuman paksuisen foliohatun alta kuuluu viestiä, että osa näistä katedraaleista ja muista valtavista korkeahuoneisista rakennuksista olisikin paljon vanhempia kuin on annettu virallisessa kirkon hyväksymässä historiankirjoituksessamme ymmärtää ja että niitä olisi jo ammoin käytetty muilla tavoin ja muihin tarkoituksiin kuin Jeesuksen palvontaan. Mutta, pysytään tästä huru-ukkojen salaliitto-kaninkolosta nyt kaukana ja taivasalla. Tai, ehkä sen verran vielä näistä hörhömmistä teorioista mainitsen, että useassa vanhoissa katedraaleissa tehdyt tutkimukset osoittavat mielenkiintoisia tuloksia äänen käyttäytymisessä mainituissa sisätiloissa. Jotkut jopa väittävät, että rakennuksien sisätiloja olisi suunniteltu ikuisten geometristen ideoiden mukaisesti oikealla, pyhällä tavalla kaikuvan ja resonoivan äänen parantavaa ja elähdyttävää vaikutusta silmällä- ja korvallapitäen. Mene ja tiedä, mutta siitä olen varma, että osa vanhoista kirkoista ja erityisesti katedraaleista soundaa kyllä hyvältä, kun kanttori polkaisee jotain jylhää maa-on-niin-kaunista kunnon uruilla ilmoille ja pahimmilta nuotin vierestä huutolaulajilta vältytään. 

Kun kirkkoelämän pyhyyskokemusta miettii, on hyvä huomioida nykyajan yltäkylläisen ajan helppous verrattuna vain muutama vuosikymmen sitten loppuneeseen lähes koko yhteiskunnan kattaneeseen ruumiillisen työn raatamiseen. Edelliset sukupolvet elivät suljetussa ja ahdasmielisessä, jopa putkimaisessa maailmassa. Rahvaan elämä oli pitkälti itsensä ja lähipiirin hengissä pitämistä. Siinä välissä kirkonmenot osoittautuivat ymmärretysti äärimmäisen arvokkaana lepohetkenä. Hetken sai istua vain ja kuunnella kauniisti kaikuvaa laulua, katsella tuohuksia ja komeita kuvia korkeakattoisessa palvontapaikassa. Se oli tarvittua vaihtelua päivittäiseen kuluttavaan repimiseen. Kuusipäiväiset työviikot köyhyyden keskellä; sitä voi vain 38h/vko miehenä kuvitella kuinka euforinen olo oli, kun sai istua puhtaissa vaatteissa hetken paikallaan, katsella kynttilänvalossa säihkyviä koristeita ja olla valtion ja yhteisön luvalla hetken ihan rauhassa. On helppo uskoa, että kokemus oli pyhä. Samalla voi myös muistaa, että suurimmassa osassa Suomessa ”aika ennen kristinuskoa” oli vain muutamia sukupolvia sitten. Kirkko sai jalansijaa hyvin eri tahtia eri heimokansojen alueella ja lännestä ja etelästä leviävä mätä valui itään ja pohjoiseen hitaammin ja vaihtelevilla voimilla.

Kun kirkoista ja niiden pystytyksistä on puhe, on syytä aina muistuttaa tavasta, joilla suuri osa tämänkin hetken kirkoista on alkunsa saanut. Se, että tämä on jo nykyään mitään mistään tietävälle itsestäänselvyys ei poista sitä tosiasiaa, että kristinuskoiset kansallismieliset vähättelevät ja vaikenevat asian merkityksestä edelleen. Kyse on tietenkin monokulttuurisen kristinuskon mustasukkaisesta tavasta hakata pyhät puut ja pyhät lehdot maan tasalle ja pystyttää oma palvontapaikka näiden jäänteiden päälle. Kuinka joku kansallismielinen voisi vielä väittää, että Jeesuksen palvojat kunnioittaisivat muita kulttuureita? Samoin, kuin kristittyjä juhlapäiviä on repäisty hiipasta ja päälle liimattu vanhojen juhlapäiviemme päälle, on myös palvontapaikoille tehty samaa. Satoja vuosia vanha tusinoittain suomalaisia sukupolvia ja näiden elämää todistanut vanha pyhä puu voitiin kaataa kirkonmiehen käskystä surutta pois, että saadaan kylä paremmin Lähi-idästä tuodun uskonnon piiriin. Missä kohtaa tässä näkyy se kristinuskon kansallismielisyys ja muiden kulttuurien kunnioittaminen, joista vieläkin näinäkin päivinä kuulee huhupuheita ja väitteitä? Näitä hirmutekoja ja uskontoonsa pakottamista tehneet kirkonmiehet tiesivät itsekin, ettei suomalainen uskonelämä ja perinne ole yhteensopiva aavikolta Pohjolaan kannetun ideologian ja uskonnon kanssa. Siksi toista oli siivottava oveluudella ja väkivalloin pois alta. Melkein onnistuivat. 

* * *

Kiihkoavamman kristillisyyden ohella, on nykyään jonkinlainen tapakristillinen tylsämielisyys vallannut kansallismielisten piirien lisäksi myös suuren osan ns. tavallisesta kansasta. Eli niitä joulukirkkoon joskus vaivautuvilta toropaisista, saarisista, bergeistä ja hokkasista, jotka eivät ole oikein mistään mitään mieltä niin kauan kuin Pauligia, Koffia, Saarioista, Oululaista, Nikeä, Levi’siä, Steamia ja C‑Morea riittää. Tämä tapakristillisyys aiheuttaa tylsämielisen puolivillaisen anteeksiannon, ymmärryksen, hyväksynnän tai kohteliaan sivulle katsomisen muidenkin Lähi-idän uskontojen kieroille perinteille, vaikka nämä uskonnot sotivatkin kaikin tavoin toisiaan ja jopa itsejään vastaan. Ne koetaan silti jollain tavalla samaksi paketiksi, joka kuuluisi nykyään länsimaihin. Toisin kuin vaikka mikään muu uskonto maailmassa, joka ei ole monoteistinen. Sama laput silmillä kulkeva tapakristitty väki joka ihmettelee television äärellä YLE:n dokumenttiohjelman afrikkalaisia joilla on tehty rituaaliarpia kasvoihin, ei tiedä että MTV3 uutisissa esillä olevan toisen afrikkalaisen kulttuurin tyttöjä ympärileikataan edelleen, tai että samaan aikaan TV7:lla tulevan rahankeräysohjelman uskonnon edustajat puoltavat edelleen sitä traditiota, että poikavauvan esinahan poikki silpaisun lisäksi rituaalin vetäjämies imaisee vertavuotavan sukuelimen päästä enimmät veret pois. Tai jos tietää, se ei kiinnosta, koska ”ei se minulle kuulu”. 

Olen äärimmäisen kiinnostunut kulttuureista, niiden erityispiirteistä ja perinteistä, mutta se ei estä minua pitämästä joitain perinteiden tapoja täysin halveksuttavana. Ensimmäiseksi mainitut afrikkalaiset rituaaliarvet paikallisen kansan keskuudessa on melkeinpä helppo ymmärtää estetiikan, yhteenkuuluvuuden ja omintakeisen perinteen kautta. Ympärileikkaus Suomessa nykypäivänä ei. Ja vaikka kyse on näinkin makaaberista uskonnonharjoittamisesta, menee jopa kansanedustajatasolla maan asioista päättävillä suu suppuun, kun ym. asioita otetaan esille. Näin eduskuntavaalien ehtoona tuli nimittäin mieleen, että sen lisäksi, että näiden käytäntöjen voimassa olo ja laillisuus on täysin käsittämätöntä kenelle tahansa sydäntään kuuntelevalle selväjärkiselle suomalaiselle, kertoo jotain yhteiskuntamme tilasta myös se, ettei edes kaksisataapäinen lauma kansanedustajiammekaan saa suutansa auki kun näitä asioita otetaan silloin tällöin esille. Vasemmisto vaikenee tietyistä asioista ja tahoista ja oikeisto muutamasta muusta. 

Lähi-idän ja Afrikan kulttien rituaalien mukainen lasten sukupuolielinten silpominen on asia, johon puuttuminen on ilmeisesti sekin jotenkin liian moniselitteistä, tulenarkaa tai monimutkaista tälle kuukausipalkkansa, kokouspalkkioidensa, hyväveli-piirin hyötysuhteiden ja ilmaisten pullakahvien puolesta pelkäävälle nahjuslaumalle, jotka lakejamme säätävät ja joita kansanedustajiksi kutsutaan. Poikkeuksia on muutama, niin harva ettei niillä ole ollut ikävä kyllä mitään merkitystä. En tiedä pitäisikö jatkossa valtiolla olla tavallisten kansanedustajien lisäksi myös vaikka joku erikoisosasto, vaikka nimeltään ”Suomen kansan edustajat”, jonka tehtävä olisi edustaa nimenomaan Suomen kansaa, näyttää nimittäin tuo ydintehtävä olevan sen verran hakoteillä nykyään. Jonkinlainen arvorelativismi on lävistänyt siis myös uskonasioissa koko yhteiskunnan ja sen kaikki kerrokset tavan tallaajista kansan kärkipoliitikkoihin. Jokainen väestönosa vaikenee, vaikkakin eri syistä. Toiset tylsämielisyyttään ja tietämättömyyttään, toiset pelkuruuttaan.

* * *

Mikäli työkaluja aavikkouskonnosta irtautumiseen ei ole vielä tarttunut matkaan tekstiä lukiessa riveiltä tai niiden väleistä, olisi lienee loppuun pieni helppo ja ajankohtainen kooste paikallaan. Työkaluista tärkeimpiä on siis monelta kannalta huomattu ymmärrys siitä, ettei kristinusko tänne kuulu, eikä sitä täällä mihinkään tarvita. Sen kaikki muodot kiihkouskovaisuudesta tapakristillisyyteen ovat pahimmillaan todella haitallisia ja parhaimmillaankin turhia. Pääsiäinen on tulossa. Sen ruuista nauttimiseen, keväiseen sitruunankeltaiseen auringonpalvontaan tai edes vanhoista klassisen musiikin pääsiäisteemaisista teoksista tai virsistä nauttimiseen ei tarvitse kristinuskoa Suomessa enää näinä päivinä. Raamatustasi et pashaohjeita löydä, eikä siellä keltaiset tiput ilakoi orjantappurapaatoksen säkeiden väleissä. Perinteet munien maalauksista, virpomisista, simasta, mielenkiintoisen raskaista pääsiäisruuista ja muista mukavista kelpo kevätmetkuista olivat näillä mannuilla voimissaan paljon ennen tuontitavarana keskelle pihaa raahattuja juttuja orjantappurakruunuista, ristiinnaulitsemisista ja haudasta nousemisista. 

Aivan kuten kiduttamalla saatu todistajan lausunto, ei pakottamalla aikaansaatu henkinen ilmapiiri ole kelvollinen. Vanhoina aikoina tehdyt pääsiäismusiikit olivat väkisinkin kristittyä tavaraa, koska mitään muuta ei kerta kaikkiaan sallittu. Tätä voi verrata nykyajan maailmaan, jossa vallitsevan yhteiskunnan toimesta tiettyjä aiheita palvotaan ja tietyt maailmanhistorian skaalalla katsottuna aivan normaalit aiheet ovat täysin tabuja. Aikaansa seuraavat kansallistietoiset kyllä tietävät mitä tarkoitan, oli kyse loivemmasta päästä tai karkeamman koulukunnan miehistä. Jos haluaa käydä kirkossa tai katedraalissa nauttimassa pääsiäisen sävelistä, niin mikäs siinä. Muistaa vain sen oikean alkulähteen ja tyylin juuren. Nautit siis ehkä silloin myös eurooppalaisen ja suomalaisen arkkitehtuurin taidonnäytteestä ja eurooppalaisen musiikin muinaisesta hengestä sulassa sovussa. Seisot samalla myös hyvin mahdollisesti ympäröivän kylän entisen pyhän lehdon jäänteiden päällä. 

Kuten olen useaan kertaan todennut, kristinusko on eurooppalaisten ja suomalaisten traditioiden päällä vain heppoisena kiiltävänä kuorena, joka kyllä irtoaa helposti, kun sen vain huomaa ja rapsuttaa pois. Katedraalit ja kirkot olisivat muutenkin vain muutamaa sisustusratkaisua vaille valmiit ottamaan vastaan aidon suomalaisen uskonelämän. Siis sen, mikä niille tonteille ja näille maille alun perin kuuluukin. Valtiota ja yhteiskuntaa kähmivän kristinuskon laiha perinne on viimein irrotettava täysin valtiostamme, säädöksistämme ja yhteiskunnastamme. Se joutaa samaan nyky-yhteiskuntamme roskakoriin esimerkiksi pakkoruotsin kanssa. Emme ole enää kummankaan näiden meitä riistäneiden kulttuurien orjia. Kristinusko voisi toki jäädä tulevaisuuden itsetietoisessa Suomessa elämään rikkaaseen kulttuurihistoriaamme kuuluvana pienenä vähemmistön kuriositeettina, kuten ruotsinkielisyyskin. Nämä molemmat ovat osa monivaiheista historiaamme, mutta molemmille olisi myös korkea aika näyttää kaapin paikka. 

Lue myös kirjoittajan aiemmat tekstit Partisaanista:

Kaarnan kynästä: Himmeneekö Runo-Suomen kimallus?

Kaarnan kynästä: Mestari Linkolan erehdykset (2 kappaletta)

Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Toinen sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Haastattelussa Ukraina-tukilevyn julkaissut Juha Kaarna Kettunen