Miksi pankkeja vihataan, osa 4: Ylikansalliset monopolit vastaan paikallistalous

Partisaani julkaisee Radikaalissa arkistossaan artikkelisarjan “Miksi pankkeja vihataan”. Olemme artikkelisarjan edellisissä osissa luoneet yleiskatsauksen Suomea vaivaavaan talouskurimukseen sekä finanssikapitalismin taloudellisiin ja rodullisiin ilmentymiin. Seuraavaksi käsittelemme sitä, kuinka pankkien tukemat ylikansalliset monopolit tuhoavat paikalliset yritykset, jotka ovat taloudellisen omavaraisuuden tukipylväs. Lue myös sarjan osat 1, 2 ja 3!

Yksityisten monopolien vitsaus on niin tärkeä osa nykyaikaista finanssikapitalismia, että aihe ansaitsee oman osan artikkelisarjassa. Paikallisten yritysten taistellessa eloonjäämisestään ulkomaalaisia jättiläisiä vastaan on vaakalaudalla koko valtion taloudellinen itsenäisyys.

Kun ulkomaalaiset yhtiöt saavat tarpeeksi vahvan jalansijan uudessa maassa, alkavat yhtiöt paitsi tuhota paikallisia kilpailijoita myös manipuloida paikallista politiikkaa esimerkiksi lobbaamisen ja julkisten hankintojen kautta. Näin poliittinen ja taloudellinen valta kavalletaan suomalaisilta monopolien ulkomaalaisille rahoittajille.

Ulkomaalaisten ja kotimaisten yritysten välillä vallitsee siis valtakamppailu, jonka lopputulos ratkaisee myös poliittisen eli lainsäädännöllisen itsenäisyyden tulevaisuuden. Valtio ei voi olla itsenäinen, mikäli sen kansalaiset eivät kykene perustamaan omia yrityksiään reilussa kilpailuympäristössä. Kansalaiset eivät voi olla vapaita, mikäli nämä eivät voi ansaita elantoaan muilla keinoilla kuin alistumalla ulkomaalaisten finanssisiirtomaaisäntien matalapalkkaorjiksi.

Yhtiö on kasvanut yhteiskunnan edun kannalta liian suureksi, jos se kykenee omilla päätöksillään vaikuttamaan suoraan tuotteiden hintoihin sekä palkkoihin. Monopolivastaisuus erottaa kansallissosialistit ratkaisevasti niin kommunisteista kuin kapitalisteistakin.

Sekä kommunismi että kapitalismi johtavat taloudellisen vallan keskittämiseen suurille monopoleille. Kommunistien tapauksessa kyse on korruptoitunutta puolue-eliittiä palvelevista valtionyhtiöistä, kun taas kapitalistit rakastavat Carunan kaltaisia yksityisiä monopoleja. Kansallissosialismi sen sijaan on todellisen kilpailullisuuden ja pk-yrittäjyyden liike.

Julkinen infrastruktuuri on pelastettava ulkomaalaisilta sijoittajilta

Kansallissosialistit kannattavat ainoastaan yhteiskunnan vakauden kannalta tärkeiden toimialojen (muun muassa rahanluonti, maanpuolustus, terveydenhuolto ja julkinen infrastruktuuri) yhtiöiden kansallistamista. Muilta osin kansallissosialismi sen sijaan kannattaa yksityistä omistusta sekä vapaata kilpailua, jota valtio ylläpitää huolehtimalla muun muassa toimivasta oikeusjärjestelmästä.

Vapaan kilpailun kannalta on myös välttämätöntä, että monopolit pilkotaan osiin, jotteivät ne kykene manipuloimaan markkinoita esimerkiksi hintojen kautta.

Edellä mainittu Caruna on täydellinen esimerkki kapitalistisesta monopolista, johon oikeiston kannattama yksityistämispolitiikka väistämättä johtaa. Ulkomaille rekisteröityjen sionistipankkien omistama Caruna on riistänyt suomalaisia nostamalla kansalaisten sähkölaskuja perusteettomasti. Caruna-skandaali syntyi, kun merkittävää osaa Suomen sähkönjakelusta hallitseva yhtiö päätettiin irrottaa valtionyhtiö Fortumista vuonna 2014.

Carunan kohtalo oli sama kuin kaikilla yksityistetyillä monopoleilla: Yhtiö siirtyi ulkomaalaisille finanssikeinottelijoille, jotka pyrkivät kiskomaan suomalaisilta mahdollisimman paljon rahaa maksamatta silti itse veroja Suomeen. Korkeat hinnat eivät vastaa Carunan toiminnan kulurakennetta, vaan hinnat kuvastavat puhtaasti omistajien ahneutta sekä monopoliaseman takaamaa ylivaltaa suhteessa kuluttajiin.

Kansallissosialistisessa valtiossa Caruna-tyyliset puhallukset eivät olisi mahdollisia, sillä sähkönjakelun kaltaisia luonnollisia monopoleja pidettäisiin yhteiskunnallisesti niin tärkeinä, ettei niitä lähtökohtaisesti luovutettaisi yksityisten yhtiöiden (ei suomalaisten eikä varsinkaan ulkomaalaisten) omistukseen.

Monopolit varallisuuserojen ja riistopalkkojen taustalla

Kuten jo tiedämme, finanssitalouden voittokulku on johtanut siihen, että länsimaalaisen reaalitalouden palkkakehitys on näivettynyt täydellisesti samalla, kun rahoitussektorilla nautitaan jatkuvasti kasvavista tuloista. Reaalitalouden palkkataso on jämähtänyt paikalleen, vaikka länsimainen talous onkin kasvanut melko tasaisesti.

Talouden kasvaessa myös hinnat nousevat, joten käytännössä palkkojen jämähtäminen merkitsee rehellistä työtä tekevien ihmisten köyhtymistä. Koronkiskonnasta palkitaan siis huomattavasti ruhtinaallisemmin kuin rehellisestä työstä. Varallisuuserojen repeäminen peilaa yhteiskuntaa, joka on jakautumassa finanssialan yläluokkaan sekä reaalitaloudessa raatavaan alaluokkaan.

Tutkijoiden mukaan tuhoisaa kehitystä selittää muun muassa se, että muutamien globaalien jättiyhtiöiden monopolivoima on kasvanut samalla, kun palkat ovat polkeneet paikallaan. Finanssieliitti rakastaa yrityskauppoja ja fuusioita, koska monopoliyhtiöt voivat määritellä niin työvoiman kuin tuotannonkin hinnat: Kuluttajilta kiskotaan ylisuuria hintoja tuotteista ja palveluista, kun taas työntekijät kärsivät liian matalista palkoista. Riistohinnoittelulla tuottamansa voitot monopoliyhtiö tilittää omistajilleen ja velkojilleen – eli ylikansallisille pankeille ja suursijoittajille.

Finanssikriisin jälkeen keskuspankit alkoivat lahjoittaa veronmaksajien rahaa yksityisille pankeille “määrälliseksi elvyttämiseksi” (Quantitative easing, QE) kutsutussa operaatiossa. Esimerkiksi Euroopan keskuspankki on lahjoittanut veronmaksajien rahaa yksityisille pankeille kymmeniä miljardeja euroja kuukaudessa.

QE:n väitettiin nostavan “maailmantalouden takaisin jaloilleen”, mutta todellisuudessa kyse on ollut halvasta rahoituksesta keskuspankkien poliittisesta suosiosta nauttiville pankkiireille ja suuryhtiöille. Puoli-ilmaisella rahalla on ruokittu yksityisiä monopoleja.

Keskuspankit rahoittavat yksityisten monopolien rakentamista

Globalistiyhtiöt ovat hyödyntäneet QE:n luomaa nollakorkoympäristöä ostaakseen kilpailijoitaan pois (1, 2) sekä manipuloidakseen pörssikurssiaan ostamalla omia osakkeitaan takaisin – molemmissa tapauksissa veronmaksajilta ryövätyllä puoli-ilmaisella velkarahalla. Kehitys on vahvistanut ylikansallisia jättiläisiä ja tuhonnut niiden pieniä paikallisia kilpailijoita.

QE on keskuspankkisosialismia rumimmillaan. Se on oppikirjaesimerkki länsimaisesta talousmallista, jossa julkisesta sektorista on tehty yksityisen rahaeliitin lypsylehmä. QE on rikastuttanut osakesijoittajia, jotka nauttivat historiallisen korkeista pörssikursseista. Tavallisten ihmisten työllisyyttä QE ei kuitenkaan ole elvyttänyt. Lisäksi pienet ja keskisuuret yritykset ovat joutuneet QE-rahoitteisten yrityskaappauksien uhreiksi.

Euroopan keskuspankki olisi voinut synnyttää aitoa kasvua ja hyvinvointia, jos rahoitus olisi suunnattu reaalitalouteen: aitoihin yrityksiin, infrastruktuurin kehittämiseen, maanpuolustukseen, terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Sen sijaan rahat lahjoitettiin pankkiireille, keinottelijoille ja monopolisteille. The Economistin Ryan Aventin mukaan keskuspankit tekivät tietoisen päätöksen lahjoittaessaan finanssikriisin jälkeen “elvytysrahat” reaalitalouden sijaan finanssisektorille.

Monopolien kasvaessa suuryritykset myös rutiininomaisesti irtisanovat suuria määriä työntekijöitä “tehostamisen” nimissä, mikä aiheuttaa yhteiskunnalle myrkyllistä työttömyyttä.

Tietyn toimialan suurimmilta yrityksiltä tulisi lain nojalla kieltää fuusiot suurten kilpailijoiden kanssa, jotta hinnoitteluvalta ei siirtyisi kuluttajilta (kansa) suuryrityksille (eliitti). Kun yrityksiltä kiellettäisiin kasvu velkarahoitteisten fuusioiden kautta, joutuisivat ne tekemään voittoa koko yhteiskuntaa hyödyttävillä tavoilla, kuten uusilla investoinneilla, uuden työvoiman palkkaamisella, kilpailukykyisillä hinnoilla sekä tuotekehityksellä.

Sisäpiiri velkapyramidin huipulla

Jo lähes 10 vuotta sitten New Scientist ‑lehti julkaisi artikkelin sveitsiläistutkimuksesta, jonka mukaan pieni määrä pankkeja hallinnoi monopolivoimallaan suurta osuutta maailmantaloudesta. QE:n myötä tilanne on vain pahentunut. Sveitsiläisen Network of Global Corporate Control ‑tutkimuksen mukaan maailmassa on noin 43 000 monikansallista yhtiötä, jotka maksavat 80 prosenttia tuloistaan reilun tuhannen eliittiyhtiön ryppäälle, jotka ovat kaiken toiminnan keskiössä.

Sisäpiirin ytimessä oli 2011 tehdyn tutkimuksen aikana 147 globaalin eliittiyhtiön joukko, jotka hallinnoivat suoraan 40:ää prosenttia maailmantaloudesta. Varallisuuden keskittyessä velkarahoitteisten yrityskauppojen myötä globaali rahanvalta on päivä päivältä yhä pienemmän ryhmän käsissä. He kirjaimellisesti hallitsevat maailmaa velan ja monopolien avulla.

Rahoituksen professori Ludovic Phalippou on varoittanut, että yrityskauppabuumin varjolla länsimaihin ollaan rakentamassa velkapyramidia, joka tulee lopulta romahtamaan dramaattisin seurauksin. Keskuspankit ovat luoneet QE-velkarahalla kuplan, joka heijastuu esimerkiksi osakkeiden ja kiinteistöjen historiallisen korkeisiin hintoihin. Korkeiden pörssikurssien tulisi olla kuitenkin varoitusmerkki eikä juhlan aihe.

Oikeistopoliitikkojen mukaan korkeat osakekurssit kertovat “talouskasvusta” ja toimivasta talouspolitiikasta, mutta todellisuudessa kyse on velalla luodusta kasvun illuusiosta. Mitä lähempänä kansainvälisen konkurssin päivä on, sitä nopeampaa finanssitalouden “kasvu” on, sillä velan määrä lisää kysyntää ja kysyntä puolestaan nostaa hintoja eli osakekursseja. Harvard Business Review ‑julkaisu on kutsunut keskuspankkien suosimaa mallia osuvasti “voitoiksi ilman hyvinvointia“.

Pankkikartellille ja muille suuryhtiöille suunnattu keskuspankkirahoitus eli QE on lopulta yksityinen vero, jota tavallinen kansa sekä rehelliset yhtiöt joutuvat maksamaan finanssieliitille. Euroopan keskuspankin tyranniassa meidät pakotetaan lahjoittamaan rahamme uuden Goldman Sachs ‑pilvenpiirtäjän rakennuttamiseen sen sijaan, että euroilla kunnostettaisiin esimerkiksi homekouluja, kasarmeja ja sairaaloita.