Miksi pankkeja vihataan, osa 3: Pankki- ja juutalaisvastaisuuden historia

Partisaani julkaisee Radikaalissa arkistossaan artikkelisarjan “Miksi pankkeja vihataan”. Selvitettyämme edellisissä osissa, mistä finanssikapitalismista on kyse, on aika tutkia parasiittimaisen talousjärjestelmän juuria. Mistä pankkikartellien ylivalta länsimaissa johtuu? Lue myös sarjan osat 1 ja 2.

Kirjassaan Die Juden und das Wirtschaftsleben saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart kirjoittaa, että nimenomaan juutalaiset kehittivät modernin finanssikapitalismin monimutkaisine velka- ja keinotteluinstrumentteineen. Rahanlainaus oli keskeinen teema jo juutalaisten pyhässä kirjallisuudessa.

Tooran viides Mooseksen kirja opastaa juutalaisia: “Älä peri toiselta israelilaiselta korkoa rahasta, ruoasta äläkä mistään muustakaan, mitä yleensä korkoa vastaan lainataan. Vierasmaalaiselta voit periä korkoa mutta maanmieheltäsi et. Kun noudatat näitä määräyksiä, Herra, sinun Jumalasi, siunaa sinua kaikissa toimissasi siinä maassa, jonka nyt menet ottamaan haltuusi.”

Lainauksen lopun viittaus “maahan, jonka nyt menet ottamaan haltuusi” on vähintäänkin mielenkiintoinen, kun sitä peilataan nykyhetkeen, jossa globaali finanssisektori on todellakin ottanut kokonaiset valtiot haltuunsa.

Juutalaisten keskiaikaisen historian professori Haim Hillel Ben-Sassoon toteaa Nachum Grossin kirjassa Economic History of the Jews, että ”koronkiskonta oli päätoimeentulo” 1100-luvulta 1400-luvulle juutalaisille eri puolilla Eurooppaa. Ben-Sassoonin mukaan ”juutalaisvastaiset vainot saivat” tämän vuoksi “uskonnollisten piirteiden lisäksi taloudellisen ulottuvuuden”. Juutalainen historioitsija Robert Chazan puolestaan on kuvaillut keskiajan Euroopassa vallinneita käsityksiä seuraavasti: “Juutalaista rahanlainausta pidettiin keinona, jolla juutalaiset kävivät loputonta sotaa kristinuskoa ja kristikuntaa vastaan”.

The Chosen Few: How Education Shaped Jewish History ‑kirjan toimittaneet Maristella Botticini ja Zvi Eckstein ovat puolestaan pyrkineet murtamaan myyttiä siitä, että kristityt olisivat “pakottaneet” juutalaiset rahanlainaajiksi (mitä monet pitävät argumenttina sen puolesta, että juutalaiset pankkiirit eivät olisikaan olleet itse riistäjiä vaan “kristittyjen uhreja”). Botticinin ja Ecksteinin mukaan juutalaiset aloittivat rahanlainauksen ja koronkiskonnan jo vuosisatoja ennen keskiaikaista järjestelyä, jossa Euroopan kristityt ulkoistivat pankkitoiminnan juutalaisille.

Koronkiskontaa on rajoittanut ainoastaan Toorassa esiintyvä kielto riistää toisia juutalaisia. Ei-juutalaiset ovat Tooran mukaan kuitenkin vapaata riistaa pankkiireille. Tooran oppeja on sovellettu ahkerasti myös käytännössä.

Juutalaiset “globaalin talouden liimana”

Capitalism and the Jews ‑kirjan laatinut Jerry Z. Muller on tutkinut sitä, kuinka juutalainen pankkitoiminta on muuttunut läpi vuosisatojen. Muller oli kiinnostunut muun muassa juutalaisista, jotka perustivat Euroopan vaikutusvaltaisimpiin lukeutuneet rahoituslaitokset, Deutsche Bankin ja Dresdner Bankin.

Myös Muller painottaa kirjassaan, ettei juutalaisia aikoinaan “pakotettu” koronkiskontabisnekseen vaan kyseessä oli “heidän oma kutsumuksensa”. Mullerin mukaan juutalaiset pitivät koronkiskontaa myös tehokkaana tapana “hyötyä ympäröivän yhteiskunnan väestöstä, joka oli keskimäärin juutalaisia matalammin koulutettua”.

Vieläkin suorasanaisempi on Plumes: Ostrich Feathers, Jews and a Lost World of Global Commerce ‑teoksen kirjoittanut Sarah Abraveya Stein, jonka mukaan 1900-luvun vaihteen globalisaatiokehityksessä juutalaiset olivat “liima, joka sitoi ylikansalliset markkinat yhteen”.

Steinin kannanottoa voisi täydentää muistuttamalla lukijaa 1800-luvun vaihteen Englannissa asuneesta juutalaisesta David Ricardosta, jota pidetään kansainvälisen vapaakauppa-ajattelun isänä. Ricardo työskenteli pankkisektorin lobbaajana aikana, jolloin merkittävä osa pankkien tuloista oli peräisin kansainvälisen kaupankäynnin rahoittamisesta ja valuuttamarkkinoista.

Ricardo kehitti edelleen kouluissa opetettavan “suhteellisen edun teorian”, jonka mukaan kaikkien valtioiden tulisi pyrkiä eroon omavaraisesta tuotantorakenteesta ja erikoistuttava vain muutaman hyödykkeen tuottamiseen – loput hyödykkeet tulisi sen sijaan ostaa ulkomailta. Ricardon teoria hyödytti hänen omia rahoittajiaan, joiden voitto kasvoi suorassa suhteessa viennin ja tuonnin määrään. (1900-luvulla Ricardon kaltaiseksi vapaakaupan evankelistaksi nousi juutalainen taloustieteilijä Paul Samuelson.)

Juutalaiset ja keskuspankkien synty

Sombart toteaa kirjassaan, että juutalaiset osallistuivat maailman ensimmäisen keskuspankin, Amsterdamin Pankin perustamiseen. Keskuspankit ovat kautta Euroopan historian toimineet yksityisen pankkisektorin edunvalvojina ja finanssitalouden tärkeimpänä aseena reaalitaloutta vastaan. Finanssitalouden ylivalta alkaa, kun keskuspankki irrotetaan valtiovarainministeriöstä, sillä tuolloin yhteinen poliittinen päätöksenteko ei enää koske rahamaailmaa. Valta siirtyy poliittisilta päättäjiltä pankkiireille.

Jewish Virtual Library myöntää, että juutalaiset ovat ottaneet vastuun myös Englannin keskuspankin perustamisesta 1694. Tämä oli käänteentekevä hetki finanssitalouden ja reaalitalouden välisessä taistelussa, sillä Englannista oli tullut kansainvälisen rahatalouden keskus. Pian Englannin valtio joutui keskuspankin velkavangiksi, mikä loi kansainvälisen ennakkotapauksen tilanteesta, jossa finanssisektori kykenee ottamaan koko yhteiskunnan panttivangikseen valtionvelan avulla.

Globaalia korruptiota tutkinut tietokirjailija Nicholas Shaxson toteaa Aarresaaret-teoksessaan, että 1900-luvulla Englannin keskuspankilla oli avainrooli kansainvälisen rahanpesu- ja veroparatiisiverkoston rakentamisessa. Juutalaisten perustama keskuspankki uhmasi avoimesti Englannin valtiovarainministeriötä edistämällä hankkeita, joissa eri puolille maailmaa perustettiin veroparatiiseja, joihin rikolliset, terroristit ja finanssielitistit pystyivät piilottamaan ryöstämänsä rahat.

Shaxsonin mukaan keskuspankki tuki aggressiivisesti esimerkiksi Amerikassa asunutta juutalaismafioso Meyer Lanskya, joka rakensi Bahamalle veroparatiisin laajentaessaan rikollisimperiumiaan. Nykyään Lanskya pidetäänkin järjestäytyneen rikollisuuden veroparatiisitalouden isänä. (Lanskyn 2000-luvun vastine on Neuvostoliitossa syntynyt juutalainen mafiajohtaja Semjon Mogilevitš, joka myy kaikkea ydinaseista huoriin sekä kykenee manipuloimaan jopa öljyn kansainvälistä hintaa finanssiverkostojensa avulla.)

Finanssivalta siirtyy Euroopasta Amerikkaan

1900-luvun taitteessa globaalin rahatalouden painopiste alkoi siirtyä Euroopasta Yhdysvaltoihin. Amerikan keskuspankki Fed perustettiin vasta 1913, mutta sen taustat eivät eronneet lainkaan eurooppalaisista vastineista.

Eurooppaa hallinnut Rothschild-klaani ei suinkaan ollut vanhan mantereen ainut juutalainen pankkiirisuku. Heidän rinnallaan korkoa kiskoi muun muassa Warburgin suku, johon kuulunut Paul Moritz Warburg muutti 1902 Saksasta Amerikkaan mentyään naimisiin Amerikassa asuneen upporikkaaseen Loeb-pankkiirisukuun syntyneen juutalaisnaisen kanssa. Pian Yhdysvaltoihin muutettuaan Warburg alkoi lobata rajusti keskuspankin perustamisen puolesta, ja hän saikin tahtonsa läpi muutamassa vuodessa. Tietokirjailija Nomi Prins toteaa teoksessaan All the Presidents’ Bankers: The Hidden Alliances that Drive American Power, että Warburg toimi Fediä perustaessaan Rothschildien asiamiehenä.

Fedin omistaa joukko yksityisiä liikepankkeja, joten keskuspankki ei edes yritä edustaa koko yhteiskunnan etua. Fed toimii käytännössä julkisen valvonnan ulkopuolella, sillä viranomaiset eivät saa suorittaa keskuspankille tilintarkastusta. Prinsin mukaan Fedin perustamisen tavoite oli alusta lähtien tehdä Amerikasta viimein maailman johtava finanssikeskus.

Rothschildit säilyttivät suuren osan vaikutusvallastaan Amerikassa perustettujen pankkien esiinmarssin jälkeenkin 1900- ja 2000-luvuilla (esimerkiksi Ranskan nykyinen presidentti Emmanuel Macron ja Amerikan nykyinen kauppaministeri Wilbur Ross ovat molemmat Rothschild-pankkiireja), mutta satoja vuosia vanhan juutalaisdynastian rinnalle ilmestyi tuoreitakin titaaneja. Uusista nousukkaista voimakkaimmaksi kasvoi New Yorkin juutalaisten vuonna 1869 perustama Goldman Sachs. Financial Timesin mukaan “lähes koko 147-vuotisen historiansa ajan Goldman on nimittänyt johtotehtäviin vain – – juutalaismiehiä”.

Goldmanin poliittinen valta otti huiman harppauksen toisessa maailmansodassa, kun pankin juutalainen johtaja Sidney Weinberg ohjaili amerikkalaisen teollisuuden valjastamista osaksi Hitlerin-vastaista sotakoneistoa. Asemaansa Weinberg oli noussut rahoittamalla Franklin D. Rooseveltin voitokasta presidentinvaalikampanjaa. Rooseveltin ja Weinbergin sotakone sai tulitukea Britannialta, jonka pääministeri Winston Churchill rahoitti viina- ja uhkapeliriippuvuuttaan juutalaisten Ernest Casselin ja Henry Strakoschin lainaamilla rahoilla. Strakosch lobbasi aktiivisesti sotaa Hitlerin Saksaa vastaan, ja valtiota nimellisesti johtanut velkavanki Churchill teki työtä käskettyä.

Maailmansodan päätyttyä keskuspankkien rinnalle perustettiin vielä kaksi uudenlaista globaalia rahoituslaitosta, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki WB. Molempien pankkien isä oli juutalainen Harry Dexter White, joka toimi Neuvostoliiton vakoojana. Pankit perustettiin toisen maailmansodan jälkeen varmistamaan, etteivät länsimaat enää rakentaisi kansallissosialistisen Saksan tai fasistisen Italian kaltaisia itsenäisiä talousalueita.

Vaikka juutalaisten osuus maailman väestöstä on parin prosentin luokkaa, ovat he siis kehittäneet kaikki tärkeimmät kansainvälisen koronkiskontajärjestelmän instituutiot.

Koronkiskonnan vastustajat

”Juutalaiset ovat rikkaita, sillä he ovat toisilleen rehellisiä ja myötätuntoisia. Tosin he pitävät muuta maailmaa iljettävinä vihollisina.”
– Tacitus

Kuten Rooman keisarikunnan tärkeimmän historioitsijan Tacituksen sitaatti osoittaa, on juutalaisten taloudellista valtaa pidetty yhteiskunnallisia kipukohtana Euroopassa jo ainakin liki kahden tuhannen vuoden ajan.

Vaikka koronkiskojilla on ollut lähes poikkeuksetta lämpimät suhteet korruptoituneisiin vallanpitäjiin, on Euroopassa aina ollut myös kiivaita pankkivallan vihollisia. Finanssikapitalismin luonne on kuitenkin ehtinyt muuttua moneen otteeseen sitten muinaisen Rooman aikojen. Ketä voidaan pitää siis modernina pankkivastaisen taistelun pioneerina?

Tärkein yksittäinen pankkivastainen ajattelija lienee 1859 Englannissa syntynyt keksijä Arthur Kitson, joka aloitti sinnikkään kampanjansa rahauudistuksen puolesta jo 1800-luvun lopulla. Toista maailmansotaa edeltävinä vuosikymmeninä hänen kirjoituksensa inspiroivat eri puolilla maailmaa hyvin monipuolista joukkoa tiedemiehistä talousteoreetikoihin sekä juutalaisvastaisiin poliittisiin aktivisteihin.

Vaikka Kitsonin nimi ei nykyään ole tuttu edes valtaosalle kansallismielisistä ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden vaalijoista, on hänen välillinen vaikutuksensa liikkeisiin ollut kiistämätön. Hehkulampun keksijä, General Electric ‑yhtiön perustanut Thomas Edison totesi 1922 Kitsonin olevan ainut hänen kohtaamansa ihminen, joka ymmärsi rahan todellisen luonteen. Kitson ja Edison pyrkivät molemmat siirtämään rahanvallan yksityisiltä pankeilta yhteiskunnalle, sillä he tiesivät korko-orjuuden korruptoivan politiikan sekä tyhjentävän paitsi valtion myös rehellisten yrittäjien kassat.

Edisonin ohella Kitson sai kiitosta 1900-luvun arvostetuimpiin taloustieteilijöihin lukeutuneelta Irving Fisheriltä, joka kehitti artikkelisarjan ensimmäisessä osassa kuvatun velkadeflaatiokäsitteen. Kitson inspiroi myös runoilija Ezra Poundia, joka oli viime vuosisadan tunnetuin pankkeja vastustanut taiteilija ja juutalaisten vainoama sananvapausmarttyyri.

1900-luvun alun pankkikriitikot vastustivat erityisesti rahan sitomista kultakantaan. Kultakanta oli Kitsonin mukaan johtanut siihen, että kansainväliset pankit kykenivät manipuloimaan rahan arvoa jalometallikaupan kautta: Kun pankkiirit vetivät kullan pois markkinoilta ja säilöivät jalometallin varastoihinsa, supistuva tarjonta nosti kullan ja näin myös rahan arvon pilviin. Rahan ostovoiman kasvu merkitsi reaalitalouden hintojen romahtamista. Pankkiirit käyttivät tilaisuuden hyväkseen ostaakseen reaalitalouden tuotannon itselleen pilkkahintaan. Seuraavaksi pankit vapauttivat kätkemänsä kullan takaisin markkinoille, mikä johti rahan arvon romahdukseen ja hintojen nousuun. Pankkiirit käyttivät jälleen tilaisuuden hyväkseen myymällä reaalitalouden tuotannon kovaan hintaan eteenpäin.

Kitson ja hänen yhteistyökumppaninsa siis vastustivat kultakantaa, sillä kultamarkkinoita peukaloimalla pankkiirit pystyivät imemään verta reaalitaloudesta luomatta itse lainkaan lisäarvoa. Kultakannan sijaan Kitson vaati kansallistettua rahajärjestelmää, jossa valtio loisi kiertoon uutta rahaa tarpeeksi, jotta talous kykenisi kasvamaan sekä työllistämään kansalaiset silti ylikuumenematta ja synnyttämättä kuplia.

Todellinen vauraus vastaan lumevauraus

Ehkäpä merkittävimmin Kitson vaikutti nykyiseen pankkivastaiseen liikehdintään kuitenkin Nobel-palkitun Frederick Soddyn kautta. Soddy oli englantilainen radiokemisti, joka kirjoitti 1920–1940-luvuilla useita kirjoja rahan luonteesta. Kitsonin inspiroimana Soddy hyökkäsi yksityistä pankkijärjestelmää vastaan ja teki eron todellisen vaurauden (jota reaalitalous tuotti) sekä lumevaurauden (raha ja velka) välille. Lumevauraus tuhosi hänen mielestään todellista vaurautta.

Soddyn mukaan oli järjenvastaista, että rahan ja velan määrä pystyi kasvamaan lähes rajoituksetta paisuen lopulta paljon reaalitaloutta ja luonnon kestokykyä suuremmaksi. Soddy totesi, että yksityinen rahajärjestelmä oli johtanut siihen, että yhteiskunnat “hukkuivat velkaan”. Velkapyramidin kasvu puolestaan aiheutti säännöllisiä talousromahduksia, joiden yhteydessä varallisuus siirtyi reaalitalouden konkurssiyhtiöiltä pankkiireille.

Soddyn kautta Kitsonin ajatukset pankkisektorin uudistamisesta kantautuivat Yhdysvaltoihin, jossa ne otettiin vakavasti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen. Soddyn inspiroimat chicagolaiset taloustieteilijät laativatkin 1933 ehdotuksen pankkiuudistuksesta, joka olisi kieltänyt yksityisiä liikepankkeja luomasta uutta rahaa tyhjästä. Uudistuksen tavoite oli ennaltaehkäistä tulevia romahduksia, asettaa rajat finanssitalouden kasvulle sekä vakauttaa kansantaloutta. 2007–2008 finanssikriisin jälkeen jopa IMF on myöntänyt Chicago-suunnitelmassa esitellyn rahajärjestelmän edut tutkimuksessaan “The Chicago Plan Revisited“.

(Sittemmin Chicago-suunnitelma on inspiroinut oman aikamme raha-aktivistiliikkeitä, kuten talousdemokraatteja ja modernia rahateoriaa [MMT]. Liikkeet ovat suunnanneet sanomansa länsimaissa lähinnä vasemmistolle, joten on ymmärrettävää, etteivät raha-aktivistit ole mielellään valottaneet julkisuudessa talousteoriansa juutalaisvastaista taustaa ja erityisesti elintärkeää yhteyttä kansallismielisiin Kitsoniin ja Soddyyn. Lisäksi Soddyn Wealth, Virtual Wealth and Debt -teoksessa esittelemä teoria finanssimarkkinoiden sisäisestä epävakaudesta ryöstettiin myöhemmin juutalaisen Hyman Minskyn nimiin.)

Kitson ja Soddy eivät tyytyneet ainoastaan kuvailemaan pankkijärjestelmän toimintaa. He tahtoivat myös tietää, ketkä todella hyötyivät yksityisen rahan ylivallasta. Heidän mukaansa markkinat eivät suinkaan olleet kasvottomia. Marraskuussa 1921 Soddy piti Birkbeck Collegen ja The London School of Economicsin opiskelijoille kaksi luentoa reaalitalouden ja finanssitalouden eroista. Luennon radikaaleimmassa kohdassa Nobel-voittaja puhui suunsa puhtaaksi:

“Kapitalisti – – tahtoo, että häntä pidetään hyväntekijänä, sillä hän ei käytä rahojaan ryypiskelyyn vaan yritystoimintaan, joka tuottaa [yhteiskunnalle] vaurautta. Jos hän todella tekisi näin, voitaisiin häntä kutsuakin hyväntekijäksi. Kun yhteisö on kuluttanut hänen [lainaamansa] rahat, hän alkaa kuitenkin vaatia velkoja takaisin korkoineen. Rahanlainauksen vuoksi koko sivilisaatio on joutunut auttamattomasti juutalaisten käsiin. Olisikin paljon parempi, että kapitalistit törsäisivät rahansa huvituksiin [mieluummin kuin lainaisivat sen eteenpäin yhteisölle].”

Pankkivastaisuus ja juutalaisvastaisuus

1939 Soddy julkaisi Abolish Private Money, or Drown in Debt ‑nimisen pamfletin yhdessä englantilaisyrittäjä Walter Crickin kanssa. Kansainvälinen juutalaisyhteisö käynnisti boikotin Crickin yhtiötä vastaan sen jälkeen, kun tämä oli todennut Northampton Daily Echo ‑lehdessä 19.3.1925:

“Juutalaisilla on kyky tuhota rahatalouden kautta. Juutalaiset ovat kansainvälisiä. Tässä maassa raha-asioista eivät päätä englantilaiset vaan juutalaiset. Tämä on suurin vaara, jonka Brittiläinen imperiumi on koskaan kohdannut.”

Crick oli johtohahmoja nationalistisessa The Britons ‑järjestössä, johon myös Kitson kuului. Englantilainen kansallissosialistijohtaja Arnold Leese kertoo omaelämänkerrassaan Out of Step, kuinka Kitson näki politiikan ja raha-asioiden kietoutuvan erottamattomasti yhteen:

“[Kitson] vihasi kaikkia poliitikkoja ja puolueita, sillä ne olivat järjenvastaisesti ja salaa päättäneet alistua kultakantaan. – – Nykyään rahauudistajat pitävät häntä alan pioneerina. – – Kitson opetti minut ymmärtämään, mistä juutalaisvitsauksessa oli kyse.”

Sisäistettyään rahanvallan roolin maailmanpolitiikassa Leese alkoi organisoida kansallissosialistista liikettä Britanniaan. Hän vastusti kiivaasti sotaa Hitlerin Saksaa vastaan. Leese välitti Kitsonin filosofian myös oppilaalleen Colin Jordanille, josta tuli sotienjälkeisen Euroopan tärkeimpiä kansallissosialistiaktivisteja. (Jordanin kirjoituksia on käytetty muun muassa Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen sisäisessä koulutuksessa.)

Toista maailmansotaa vastusti myös Harvardin yliopiston professori Joseph Schumpeter, jota pidetään yleisesti yhtenä tärkeimmistä moderneista taloustieteilijöistä sekä “miehenä, joka löysi kapitalismin“. Ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin Schumpeter ehti työskennellä muun muassa Itävallan valtiovarainministerinä.

Viimeisimmän finanssikriisin myötä Schumpeterin painoarvo on kasvanut entisestään, sillä häntä pidetään ensimmäisenä tutkijana, joka selvitti, että pankit luovat kansantalouteen uutta rahaa tyhjästä kirjanpito-operaatioilla. Muiden tärkeimpien rahauudistajien tavoin myös Schumpeter oli äärimmäisen kriittinen juutalaisia kohtaan ja kutsui toisen maailmansodan lopputulosta “juutalaisten voitoksi“.

Teollisuuspääoma vastaan finanssipääoma

Schumpeterin ja muiden rahauudistajien sympatiaa Adolf Hitleriä kohtaan on helppo ymmärtää. Kansallissosialistinen Saksa siirtyi teoriasta käytäntöön, sanoutui irti epäoikeudenmukaisista ulkomaalaisista veloista ja rakensi omavaraisen talouden kansallistetulla rahalla. Jo vuonna 1920 Hitler käytti hyvin tuttuja argumentteja puheessaan “Miksi olemme antisemitistejä“:

“Olisi typerää taistella käyttöpääomaa eli teollisuuspääomaa vastaan – tarkoitan työkaluja, pajoja, koneita ja tehtaita. Voidaan varmistaa, että tätä pääoman luokkaa ei käytetä hyväksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teollisuuspääomaa vastaan tulisi hyökätä.

Kansaamme on huijattu [vihaamaan teollisuuspääomaa], jotta he eivät huomaisi todellista vihollista. Aito vihollinen on laina- ja finanssipääoma. Sitä vastaan meidän tulee taistella. – – Lainapääoma jatkaa kasvuaan täysin riippumatta siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.”

1900-luvun alussa talous- ja rotukysymykset yhdistyivät luontevasti julkisessa keskustelussa, sillä esimerkiksi juutalaiskritiikistä ei ollut vielä tullut täydellistä tabua kulttuurissamme. Siksi niin tunnetut liikemiehet, toimittajat kuin filosofitkin ottivat toisinaan kantaa juutalaisten rooliin pankkihierarkian huipulla. Suomessa Aamulehti julkaisi 15.2.1924 arvion Henry Fordin kirjasta Kansainvälinen juutalainen kommentoiden teosta seuraavasti:

“Kansainvälisellä juutalaisuudella ei ole mitään isänmaata; heidän isänmaansa on koko maailma ja astinlautanaan maailman ei-juutalaiset kansat. Niinpä he korjasivat itselleen kilisevässä kullassa suurimman sadon koko hirveästä maailmansodasta, käyttäen häikäilemättä molempia taistelevia puolia hyödykseen, vieläpä niin että samojen juutalaisten pankkiirisukujen jäseniä toimi hyvässä yhteisymmärryksessä keskenään molemmilla puolilla.”

Ford maalasi kirjassaan kuvan maailmanpoliittisesta ylivallasta, jonka juutalaiset olivat hänen mukaansa saavuttaneet finanssikeinottelun, rahanlainaamisen ja poliittisen korruption kautta. Myös Ford teki tiukan erottelun reaalitalouden ja finanssitalouden välille kirjoittaen muun muassa:

“[M]aailman ympäri ulottuvassa finanssiketjussa on joka nikamassa joku juutalainen kapitalisti, juutalainen rahamiessuku tai juutalaisten hallitsema pankkiryhmä. Monet katsovat tätä seikkaa juutalaisten järjestelmälliseksi suunnitelmaksi ei-juutalaisten hallitsemiseksi; toiset katsovat sen johtuvan juutalaisten heimoushengestä ja siitä perinnäistavasta, että jälkeläiset jatkavat vanhempien liikettä, joka siten haarautuu laajemmalle.

Vanhojen kirjain kuvauksen mukaan kasvaa Israel niinkuin viinipuu, joka saa yhä uusia haaroja ja työntää vanhoja juuriaan syvemmälle, mutta kaikki on kuitenkin samaa kasvua.”

“Amerikassa sanotaan ‘kapitaaliksi’ tavallisesti tuotantotarkoituksiin käytettyä rahaa, ja tehtailijaa, työnjohtajaa, työaseiden ja työn hankkijaa erheellisesti ‘kapitalistiksi’. Ei, ei hän ole kapitalisti sanan todellisessa merkityksessä. Hänenkin täytyy mennä kapitalistin luo pannakseen tämän rahoilla suunnitelmansa toimeen. Hänen yläpuolellaan on mahti, joka kohtelee häntä kovemmin ja säälimättömämmin kuin hän koskaan uskaltaisi kohdella työmiehiä.

Sepä onkin yksi puoli näiden aikojen traagillisuutta, että ‘työ’ ja ‘kapitaali’ raatelevat toisiaan, vaikka ei kummankaan vallassa ole niiden olojen päättäminen, joita kumpikin vastustaa ja joiden alaisena kumpikin kärsii – elleivät keksi keinoa temmata valtaa siltä kansainvälisten rahamiesten ryhmältä, joka nämä olot luo ja käyttää niitä hyväkseen.”

Juutalaisten roolista tulee tabu

Hitlerin ja Fordin argumentteja muistuttavin sanankääntein maailmanpolitiikkaa analysoivat useat arvostetut taiteilijat ja ajattelijat vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Viime vuosisadan tärkeimpänä filosofina pidetty Martin Heidegger esimerkiksi kirjoitti 1931, että juutalaisten vaikutusvaltaa vastaan oli äärimmäisen vaikeaa taistella poliittisesti, sillä näillä oli suurpääoma (Großkapital) puolellaan.

Runoilija Ezra Pound puolestaan puhui sota-ajan radiolähetyksessään 15.3.1942 Lontoon juutalaispankkiirien myöntämistä korollisista lainoista, jotka olivat tuhonneet ja “mädättäneet” itsenäisten valtioiden teollisen omavaraisuuden eri puolilla maailmaa.

Toisen maailmansodan myötä nationalismi, kansallissosialismi ja fasismi ajettiin vuosikymmeniksi marginaaliin länsimaissa. Niinpä meillä ei enää ole Soddyn, Schumpeterin, Heideggerin tai Poundin kaltaisia laajasti arvostettuja tiedemiehiä ja taiteilijoita, jotka johtaisivat kapinaa korko-orjuutta vastaan.

Poikkeuksellisina hetkinä eliitin jäsenet saattavat tosin antaa yllättäviäkin lausuntoja. Entinen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen naulittiin julkisuudessa ristille 2012, kun hän totesi suorassa televisiolähetyksessä, että Amerikka ajaa Israelin etua ulkopolitiikassa, koska Yhdysvaltojen juutalaispopulaatiolla on “aika paljon” rahaa ja mediavaltaa hallussaan.

Jostain syystä vastaavaa kohua ei syntynyt, kun presidentti Martti Ahtisaari kertoi Matkalla-omaelämänkerrassaan kuinka ”juutalaislobby” painostaa rahan avulla Yhdysvaltojen presidenttiä tekemään sionistista Lähi-idän-politiikkaa.

Finanssikapitalismin uusi aika

Samalla kun eliitti vaimensi rotu- ja juutalaiskeskustelun vetoamalla “poliittiseen korrektiuteen”, myös talous- ja kapitalismikeskustelun sävy muuttui. 1980-luvulla länsimaissa alkoi yleistyä mentaliteetti, jonka mukaan kaikki rikastumistavat ovat “yhtä hyviä”. Alkoi kasinokapitalismin ja kiihtyvän monopolismin vuosikymmen.

Yhteiskuntaa riistäviä pörssikeinottelijoita alettiin pitää tuottavina “yrittäjinä” siinä missä tehtaanrakentajiakin. Elokuvassa Wall Street – rahan ja vallan katu aitoon juutalaiseen finanssiterroristiin, Asher Edelmaniin perustunut hahmo Gordon Gekko tiivisti ajan hengen sanoin “Greed is good” – ahneus on hyve!

Kulttuurin muuttuessa termi “koronkiskonta” alkoi kuulostaa vanhentuneelta. Termi katosikin pian kansalaisten, toimittajien ja tutkijoiden sanastosta. Britannia ja Yhdysvallat aloittivat samaan aikaan pankkisektorin lainsäädännön purkamisen, ja muu länsi otti mallia.

Britanniassa finanssisektorin ylivallan puolesta taisteli pääministeri Margaret Thatcher, jonka tärkeimmät talouspoliittiset neuvonantajat olivat juutalaiset Keith Joseph ja Alfred Sherman. Yhdysvaltojen pankkiireja palveli puolestaan presidentti Ronald Reagan, jonka johtava talousneuvonantaja oli juutalainen Milton Friedman.

Joseph, Sherman ja Friedman olivat niin sanottuja uusliberaaleja. Heidän perimmäinen oppi-isänsä oli Itävallassa syntynyt juutalainen Ludwig von Mises, joka pakeni kansallissosialisteja Amerikkaan 1940. (Von Misesin Margit-vaimo kertoo muistelmissaan pariskunnan olleen läheisiä ystäviä Euroopan väestönvaihtosuunnitelmasta tunnetun Richard Coudenhove-Kalergin kanssa.)

Keinottelu ottaa vallan

“Yhdysvallat hallitsee maailmaa, mutta kuka hallitsee Yhdysvaltoja?”, kuuluu tunnettu retorinen kysymys. Reagan toteutti tunnollisesti Friedmanin sanelemaa poliittista ohjelmaa, minkä seurauksena pankkiirit pystyivät hyväksikäyttämään reaalitalouden yrityksiä, veronmaksajia, kaupunkeja, säästäjiä ja muita talouden toimijoita yhä mielikuvituksellisimmin keinoin. Tämä johti varallisuuserojen repeämiseen, jonka aiheuttamasta massatyöttömyydestä ja syntyvyyden äkkilaskusta kärsimme edelleen.

1980-luvulla maailma oppi epäonnekseen litannian uusia rahatalouden termejä, kuten “roskalainat”, “swapit” ja “vihamieliset yrityskaappaukset”. Niistä tulivat tunnetuiksi juutalaiset pankit ja talousrikolliset, kuten Michael Milken, Ivan Boesky, Ronald Perelman, Carl Icahn, Salomon Brothers ja Drexel Burnham Lambert.

Velkarahalla suoritetut yrityskaappaukset yleistyivät 1980-luvulla. Nykyään ne ovat kiinteä osa länsimaista kapitalismia. Kaappausten peruskaavan kehitti juutalainen Henry Kravis: Kaappaaja ostaa saaliikseen valitsemansa yrityksen velkarahalla (joka oli tuohon aikaan usein peräisin esimerkiksi juutalaiselta Drexel-pankilta) ja kaluaa saaliin tyhjäksi esimerkiksi sulkemalla tehtaita ja irtisanomalla väkeä. Tämän jälkeen kaappaaja poimii yhtiön tuhoamisesta syntyneet ”säästöt” omiin taskuihinsa ja jättää varattoman yhtiön lyhentämään velkaa, jonka kaappaaja itse alun perin otti rahoittaakseen kaappauksen.

Ehkäpä tunnetuin yrityskaappauksia käsittelevä tietokirja on James B. Stewartin Den of Thieves. Stewart myöntää kirjassaan, että juuri Wall Streetin juutalaiset kehittivät vihamieliset yrityskaappaukset, koska pankkialalla työskennelleet valkoiset pitivät taktiikkaa yksinkertaisesti liian “likaisena” ja kunniattomana. New Yorkin juutalaisilla vastaavia moraalisia estoja ei Stewartin mukaan ollut.

Kaappaamalla kilpailevia yrityksiä velkarahalla sisäpiiriläiset alkoivat rakentaa myös massiivisia yksityisiä monopoleja, jotka ajoivat pienet rehelliset yritykset ulos markkinoilta. Näin taloudellinen valta keskittyi yhä harvempiin käsiin. Taloudellista valtaa seurasi erottamattomasti myös poliittinen voima, jota finanssielitistit rakastavat jopa dollareita, euroja, puntia ja jenejä enemmän.

Finanssiterrorismia taloutta ja valtioita vastaan

“Korppikotkakapitalistiksi” ja “finanssiterroristiksi” kutsuttu juutalainen Paul Singer hioi hiukan myöhemmin Kravisin valtavirtaistaman kaappaustekniikan täydellisyyteen ja siirsi tähtäimensä yrityksistä kokonaisiin valtioihin. YK:n entisen varapääsihteeri Winston Tubmanin mukaan Singer “tappaa vauvoja” työkseen. Talousjulkaisu Bloomberg kutsuu Singeriä “maailman pelätyimmäksi sijoittajaksi” ja “maailmanlopun sijoittajaksi”.

Finanssiterroristi Singer on rikastunut hankkimalla jälkimarkkinoilta maksukyvyttöminä tunnettujen valtioiden velkakirjoja lähes ilmaiseksi. Tämän jälkeen juutalainen on haastanut varattomat valtiot oikeuteen ja vaatinut niitä maksamaan velkansa korkoineen viimeistä senttiä myöten, jouduttiinpa korkokulut rahoittamaan sitten lastensairaaloita sulkemalla tai leikkaamalla maanpuolustuksesta. Singerin uhriksi joutunut Thyssenkruppin puheenjohtaja kutsui juutalaissijoittajan toimintamallia kylmäävästi “psykoterroriksi”.

Singer on vaatinut velkaantuneilta valtioilta jopa näiden keskuspankkireservejä ja eläkekassoja itselleen. 2012 Singer yritti korkokiistan yhteydessä takavarikoida Argentiinan puolustusvoimien sota-aluksen Ghanassa.

Nöyryyttämällä “itsenäisiä” valtioita juutalainen Singer on konkreettisesti osoittanut, että kansainvälisen rahan laki on kaikkien muiden lakien yläpuolella. Tämän vuoksi Singeriä onkin verrattu usein juutalaiseen suursijoittaja George Sorosiin, joka myös on lyönyt valtioita polvilleen tuhoamalla niiden valuutan arvon keinotteluhyökkäyksillä.

Singer on Bloombergin mukaan investoinut ryöväämiään rahoja erityisesti kolmeen poliittiseen projektiin: Finanssitoimintaa rajoittavien lakien purkamiseen, homolobbaukseen sekä Israelin ylivallan pönkittämiseen. Tyypillistä?

Kun kansantaloudesta tuli pyramidihuijaus

Maallikon pää voi helposti mennä pyörälle, kun hän lukee ensimmäistä kertaa Singerin, Sorosin ja muiden rikoskumppaneiden finanssijuonista.

Näennäisen monimutkaisten riistojärjestelyiden pohjalla on kuitenkin aina sama runko: Pankit luovat uutta rahaa tyhjästä rahoittaakseen yrityskaappauksia, sitoakseen aidot yrityksen velkaorjuuteen sekä nostaakseen keinotekoisesti arvopapereiden hintoja. Velkakuplien puhjetessa vakuudet siirtyivät konkurssimenettelyllä aidoilta yrittäjiltä pankkiireille sekä pankkiirien kanssa liittoutuneille suursijoittajille.

Koska kuluttajia, rehellisiä yrittäjiä ja yhteiskuntaa suojelleet lait purettiin 1980-luvulla juutalaisten Friedmanin ja von Misesin oppien mukaisesti, länsimainen rahatalous muuttui pankkikartellin ylläpitämäksi pyramidihuijaukseksi. Wall Streetin ja Lontoon megapankkien menestys pakotti myös pienemmät eurooppalaispankit riistämään markkinoita, sillä rehelliset toimijat kuolivat nopeasti verisen kilpailun ympäristössä. Rikos tuottaa rehellisyyttä paremmin.

Tilannetta ainoastaan pahensi se, että juutalainen professori Kenneth Rogoff kehitti 1985 opin, jonka mukaan keskuspankkien tulisi olla “itsenäisiä” poliittisesta ohjauksesta. Koska keskuspankkien tehtävä on valvoa yksityisiä pankkeja, merkitsi Rogoffin vaatimus sitä, ettei valtion tulisi pitää liikepankkeja silmällä. Poliitikot omaksuivat Rogoffin näkemyksen nopeasti, ja nykyään pankkien ei tarvitsekaan vastata toiminnastaan yhteiskunnalle käytännössä lainkaan.

Keskuspankit eivät ylläpidä lakia ja järjestystä pankkimaailmassa, vaan ne ovat finanssieliitin edunvalvojajärjestöjä. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin johtaja Mario Draghi on juutalaisen Goldman Sachs ‑pankin kasvatti. Ei ole ihmekään, että hänen politiikkansa hyödyttää finanssieliitiä ja kurjistaa tavallisten eurooppalaisten elämää.

“Too Big to Fail” – jälleen juutalainen keksintö

Rikolliset pankkiirit joutuvat nykyään yhä harvemmin vankilaan. Esimerkiksi yksikään 2007–2008 finanssikriisin pääsyyllisistä ei ole vieläkään joutunut vastuuseen rikoksistaan.

Pankkimaailman “Too Big to Jail” (“liian vaikutusvaltainen joutuakseen vankilaan”) ‑ilmiön juuret ovat vuodessa 1992, kun Amerikan oikeusministeriö päätti olla nostamatta syytteitä juutalaista Salomon Brothers ‑rikollispankkia vastaan (menettelyä kutsutaan nimellä Deferred Prosecution Agreement, DPA). Käytännössä eliittipankeille annettiin vapaat kädet tehdä rikoksia, sillä kovimmatkin sanktiot eli sakot kohdistuivat pankinjohtajien sijaan osakkeenomistajiin. Johtajia osakkeenomistajien (joista suuri osa on esimerkiksi tavallisen kansan eläkerahastoja) kohtalo ei juurikaan kiinnosta, sillä johdolle on usein kannattavaa ryövätä omistajat.

“Too Big to Jailin” vastinpari on “Too Big to Fail” eli yksityiset eliittipankit, jotka pidetään keinotekoisesti hengissä veronmaksajien rahoilla. Ilmiö nousi pinnalle finanssikriisin yhteydessä, kun poliitikot pumppasivat satoja miljardeja dollareita ja euroja verorahaa konkurssikypsille rikollispankeille samalla, kun pankkien riistämät kansalaiset ajettiin itsemurhien, köyhyyden ja työttömyyden kurimukseen. Poliitikkojen mukaan pankit ansaitsivat veronmaksajien rahat, koska ne olivat “liian tärkeitä kaatuakseen”.

Israelilainen sanomalehti Haaretz kirjoitti 2015, että “Too Big to Fail” ‑mallin isä oli juutalainen pankkiiri Sanford Weill, joka “yksin ja omin voimin muutti kansainvälisen pankkitoiminnan luonteen”. Juutalainen Weill loi ensimmäisen “Too Big to Fail” ‑pankin yhdistämällä Travelers Groupin ja Citicorpin yhdeksi Citigroup-nimiseksi “finanssisupermarketiksi” 1998. Muut pankit seurasivat heti perässä.

Fuusio mahdollisti sen, että megapankit pystyivät rahoittamaan vedonlyöntejään tavallisten säästäjien varoilla. Näin keinottelijat ottivat entistä tiukemman kuristusotteen reaalitaloudesta. (Weillin johtama Citigroup-fuusio oli Amerikan silloisten lakien vastainen, mutta Amerikan keskuspankin juutalainen johtaja Alan Greenspan näytti heimoveljelleen silti vihreää valoa. Weill ja Greenspan eivät koskaan joutuneet rikoksesta vastuuseen.)

Lobbaaminen ja politiikan korruptio

“Too Big to Fail” ‑malli takasi Citigroupille huomattavan poliittisen painoarvon. Syksyllä 2016 The New Republic uutisoi Yhdysvaltojen demokraattipuolueen vaalikampanjatiimin sähköpostivuodoista, jotka osoittivat Amerikan poliittisen järjestelmän korruption vakavuuden.

Viesteistä selvisi, että pyrkiessään ensimmäiselle presidenttikaudelle Barack Obama käytännössä lupasi vaalirahoittajilleen, että nämä saisivat nimittää hänen hallituksensa jäsenet. Citigroupin juutalainen johtaja Michael Froman lähettikin Obaman kampanjapäällikölle sähköpostin otsikolla “Lista”. Juutalaispankkiirin luettelemista henkilöistä tuli kuin tulikin Amerikan seuraavat johtajat.

Kun finanssikriisi käynnistyi, Obama kiitti Citigroup-vaalirahoittajiaan vielä muhkealla veronmaksajien kustantamalla pelastuspaketilla pankin lähes ajauduttua konkurssiin. Tietokirjailija Ron Suskind kuvailee Confidence Men ‑kirjassaan, kuinka UBS Americas ‑jättipankin juutalainen johtaja Robert Wolf tiedotti Obamaa jo etukäteen tulevasta finanssikriisistä, jotta presidentti pystyi valmistelemaan pankkien pelastusrahoituksen huolellisesti. Obama tapasi Wolfin ensimmäistä kertaa 2006 juutalaisen finanssielitisti George Sorosin kutsuilla.

(Finanssikriisin pääsyyllisinä pidetään yleisesti pankkirikollisuutta sormiensa läpi katsellutta juutalaista keskuspankkiiri Alan Greenspania, pankkien puolesta lobannutta valtiovarainministeriön juutalaiskaksikkoa Larry Summersia ja Robert Rubinia sekä juutalaista Roland Arnallia, joka kehitti kriisin synnyttäneet valheelliset asuntolainat.)

Jopa Citigroup ja UBS kuitenkin kalpenevat Goldman Sachsin rinnalla, kun poliittista vaikutusvaltaa mitataan. Niin Euroopan keskuspankin johtaja Draghi kuin Amerikan valtiovarainministeri, juutalainen Steven Mnuchin ansaitsivat kannuksensa Goldmanissa. 2017 Investopedia julkaisi listan: “26 Goldman Sachsin kasvattia, jotka hallitsevat maailmaa“.

Goldmanin vaikutusvalta ei perustu pelkkään vaurauteen, sillä varallisuudessa mitattuna se ei yllä suurimpien globaalien pankkien kärkeen. Goldmanin salaisuus onkin se, että yhtiö on ulkoistanut kaiken perinteisen ja “rahvaanomaisen” pankkitoiminnan kilpailijoilleen keskittyen itse korkeiden panosten vedonlyöntiin sekä valtioiden ja monikansallisten eliittifirmojen riistämiseen. Goldmanin ei tarvitse omistaa kaikkea maailman varallisuutta – riittää, että kansainvälisen politiikan ja liike-elämän johtajat tottelevat sitä. Goldman kuorii kermat.

Bryssel myyty ‑teoksesta tunnettu tietokirjailija Jaana Kivi on todennut, että Citigroup ja Goldman Sachs käyttävät myös Euroopassa huomattavaa vaikutusvaltaa. Amerikkalaislähtöiset pankit manipuloivat EU:n lainsäädäntöä lobbaamalla Euroopan komissiota European Services Forum- (ESF) ja European Round Table of Industrialists (ERT) ‑järjestöjen kautta.

Kivi kuvaa kirjassaan, kuinka talouspoliittinen päätöksenteko on siirretty äänestäjiltä ESF:lle ja ERT:lle kaikkien “demokratian” oppien vastaisesti. ESF:n perusti juutalainen pedofiili Leon Brittan, ja ERT:n perusti juutalaisen Rothschild Europe ‑yhtiön juutalaisjohtaja Pehr Gyllenhammar. Brittanin luomuksiin lukeutuu myös MAI-pankkiylivaltasopimus, joka oli TTIP:n esiaste.

2018 selvisi, että Eurooppaan ollaan rakentamassa EU-johtajien aloitteesta mantereen laajuista ylivaltaa havittelevaa megapankkia. Valtavien rahavirtojen myötä suurpankki keskittäisi poliittisen vallan yhä harvempien oligarkkien käsiin. Hankkeen johtajaksi valikoitui Amerikassa asuva finanssielitisti Stephen Feinberg, jonka oli määrä sulauttaa saksalaiset Commerzbank ja Deutsche Bank yhdeksi koronkiskontakolossiksi. Kuinka ollakaan, myös Feinberg on juutalainen. Deutsche ja Commerzbank eivät perinteisesti ole tyytyneet pelkkään rahantekoon, vaan ne ovat manipuloineet aktiivisesti kansainvälistä politiikkaa. Erityisesti Deutsche on kunnostautunut Euroopan unionin virkamiesten ja poliitikoiden lahjonnassa sekä painostamisessa.

Länsimaiden korruptio on edennyt jo niin irvokkaaseen vaiheeseen, ettei eliitti aina edes viitsi peitellä sitä. The Jerusalem Post myönsi 2016, että vähintään puolet koko Amerikan demokraattipuolueen presidentinvaalibudjetista on peräisin juutalaisilta miljardööreiltä, vaikka juutalaisten osuus maan väestöstä on noin kaksi prosenttia.

2018 Bloomberg uutisoi, kuinka juutalainen pörssiveteraani James Glassman oli luonut Yhdysvaltoihin entistäkin vaarallisemman lobbauskulttuurin, jossa rahaeliitti saattoi lobata eri päivinä täysin päinvastaisten lakien puolesta maksimoidakseen pörssivedonlyöntiensä tuotot. Samana vuonna Financial Times listasi tärkeimmät politiikassa lobbaavat keinottelijamiljardöörit, jotka kaikki sattuivat olemaan juutalaisia: Donald Sussman, George Soros, Jim Simons, Steven Cohen ja Paul Singer.

Financial Timesin mukaan juutalaislobbaajien sydäntä ovat lähellä muun muassa länsimaihin kohdistuva ei-valkoinen maahanmuutto sekä “homojen oikeudet”. Suomessa puolestaan Helsingin Sanomat on uutisoinut, kuinka Soros investoi rahaa Euroopan pakolaiskriisiin. Saksan kansantalouden kokoista BlackRock-finanssiyhtiötä johtava juutalainen Laurence Fink taas kutsuu mediassa yritysjohtajia avoimeen taisteluun kansallismielisyyttä vastaan. Samalla asialla on myös vapaan maahanmuuton puolesta lobbaava juutalainen Goldman Sachs.

Onko Gazan tie meidänkin tiemme?

Liberaalit väittävät usein, että puhe juutalaisten poliittisesta ja taloudellisesta vallasta on “salaliittoteoretisointia”. Ilmiössä ei kuitenkaan ole mitään salaista – kaikki tieto on saatavilla julkisista lähteistä, muun muassa liberaalien omista sanomalehdistä sekä juutalaisomisteisten pankkien tiedotteista.

Kukaan ei voi esimerkiksi kiistää, etteikö juutalainen BlackRock ole maailman suurin varainhoitoyhtiö, etteikö juutalainen Blackstone ole maailman suurin vuokranantaja tai etteikö juutalainen Joseph Safra ole maailman rikkain pankkiiri. Kukaan ei voi kiistää Goldman Sachsin edustusta Amerikan ja EU:n johtavissa poliittisissa viroissa sekä luottamustehtävissä. Tälläkin hetkellä juutalaiseliittiä epäillään lisäksi asuinmaidensa suurimpien pankkien varojen kavaltamisesta niin Venäjällä kuin Ukrainassa. Venäjällä kavalluksen avainhenkilö on Juutalaisten maailmankongressin johtohahmo Boris Mints ja Ukrainassa tuoreen presidentin rahoittaja Ihor Kolomoiskyi.

Millaista käytännön jälkeä sionistinen talousjärjestelmä sitten tuottaa? Palestiina on ennustamisen kannalta erittäin tärkeä poliittinen laboratorio. Kun juutalaiset miehittivät Palestiinan väkivalloin 1948, alistettiin maan alkuperäisväestö palvelemaan sionistieliittiä. Israel on muun muassa ryövännyt palestiinalaisten vesivarantoja luoden keinotekoista niukkuutta ja kuivuutta, joita sionistihallitus käyttää poliittisen alistamisen työkaluina.

2012 selvisi, että Israel kontrolloi Gazan elintarviketuontia pitääkseen palestiinalaisväestön kalorimäärät keinotekoisesti niin matalana, etteivät nämä jaksaisi taistella, mutta riittävän korkealla, jotteivät nämä myöskään kuolisi. Israelilaisdiplomaattien mukaan juutalaisvaltion tavoite oli “pitää Gazan talous jatkuvasti romahduksen partaalla”. Israelin kansantalous perustuukin nälkiinnytettyjen palestiinalaisten ruumiilliseen työhön. Tilanteessa on jotain kovin tuttua kroonisista talouskriiseistä, työttömyydestä ja rahan niukkuudesta kärsivän lännen näkökulmasta.

Onko Gazan tie meidänkin tiemme? Sionistisen vallankaappauksen myötä Palestiina jaettiin oligarkkeihin ja orjiin rotulinjoja noudattaen. Mikäli finanssieliitti saa riistää länsimaiden reaalitaloutta jatkossakin, voi Euroopasta muuttua tulevaisuuden Gaza, jossa kansa pidetään kurissa keinotekoisen nälän ja keinotekoisten talousromahdusten avulla. Historia osoittaa, että tällöin ainut ratkaisu on vallankumous, sillä alistaja ei luovu vapaaehtoisesti rahoistaan ja vallastaan.