Urheiluhuuma on jälleen vallannut kansan. Menestyneen pelifirman moderni maskotti, pop-artistien ”isänmaalliset” uutuusrenkutukset ja median suorastaan hyökkäävä uutistulva Leijonien saavutuksista ovat jääneet tuskin keltään huomaamatta. MM-rummutus on saanut ainakin osan meistä tuntemaan ylpeyttä ja yhteenkuuluvuudentunnetta; voimmehan kaikki liputtaa sinivalkoista maajoukkueen kunniaksi ja olla avoimesti ja äänekkäästi isänmaallisia. Mikä olisikaan parempi tapa kontrolloida kansallisuustunnetta kuin puristaa se kaupallisuuden ja pinnallisen estetiikan muottiin.
Olemme tulleet kauas ajoista, jolloin urheilu oli taistelukoulutuksen oheisharjoittelua, jonka ensisijainen tarkoitus oli ylläpitää fyysistä iskukykyä. Lauri Pihkala, suojeluskuntalainen, rotuhygieenikko ja hiihtoloman isä, kehitti esimerkiksi kansallislajimme pesäpallon tukemaan aseellista harjoittelua. Pihkala halveksui välineurheilua ja koki perisuomalaiseen tapaan, että liikunnan tulisi olla yksinkertaista, ruumiillista ja tarkoituksenmukaista.
Urheilu on sittemmin muuttunut käytännöllisestä itsensä kehittämisestä asteittain kohti hedonistista hauskanpitoa. Penkkiurheilijan ei tarvitse itse edes vaivautua ulkoilmaan hikoilemaan, vaan suoritus tehdään mukavasti kodin lämmössä kylmä oluttölkki kourassa.
Toisaalta ammattitasolla kaikki hauska loppuu lyhyeen. Mikäli ammattilaiset mielivät menestyä lajissaan, tulevat kielletyt aineet pakostakin kuvioihin. Doping-kulttuurista voi syyttää yksinomaan urheilun kaupallistumista ja kapitalismia, sillä juuri sponsorien haaliminen on ajanut koko alan epätoivoisiin tekoihin. Huippu-urheilu on kuin epätoivoinen narkomaani, jonka kukaan ei todellisuudessa edes usko pääsevän kuiville. Jotenkin sen toikkarointi katuojassa kuitenkin kiinnostaa. Joukkueet ovat yksityistä bisnestä ja pelaajat pelkkiä työntekijöitä. Perinteisesti mestariurheilijoihin on liitetty omanlaistaan askeettista mystiikkaa, ajatus yli-inhimillisestä, mielensä ja kehonsa hallitsevasta ihmisestä. Merkittävä osa urheilukulttuuria kuoleekin, kun uutiset täyttyvät humalassa kompastelevista ja kokaiinia niistävistä ”mestareista”. Kansainvälisellä tasolla veljeily järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, lahjukset, sopupeli ja muut jäädäkseen tulleet lieveilmiöt eivät ainakaan paranna tilannetta.
Huippu-urheilu on nyky-Euroopassa mitä tehokkain tapa vääristää luonnollista ryhmähenkeä eliitille otolliseen suuntaan. Joukkueiden jäsenet voivat olla minkä rotuisia tahansa eikä seksuaalisella suuntautumisellakaan ole väliä. Mustan miehen matka slummeista tiimin ykköspelaajaksi voi olla ”suomalainen menestystarina”, jota kelpaa toitottaa ulkomaille. Sporttisia afrikkalaisia markkinoidaan mainoksilla ja oheiskrääsällä jokaisen eurooppalaispojan esikuviksi. Urheilijanuorukaiset omaksuvat idoliensa Hip Hop ‑tyylin naurettavine hattuineen ja housuineen, sillä onhan juuria kunnioitettava.
Urheilu on aina politiikkaa. Jääkiekon varjolla yritetään viritellä keskustelua ihmisoikeuksista. Vasemmiston kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on ottanut kantaa vuoden 2014 jääkiekon MM-kisoihin, joiden järjestämisestä vastaa Valko-Venäjä. Arhinmäki sanoo kisojen olevan urheilun ohella osa politiikkaa, jolla pitkään maataan hallinnut presidentti Aljaksandr Lukašenka pönkittäisi valtaansa. Uuden sukupolven liberaalina vasemmistolaisena Arhinmäkeä ärsyttää Valko-Venäjässä hänen omien suosikkiryhmiensä, kuten homojen ja feministien, toiminnan rajoittaminen. Ilmeisesti valtiosta tulee automaattisesti boikotoitava diktatuuri, mikäli poikkeavuuksilla ei saa politikoida.
Kuinka tehdä kasvojenkohotus ammattiurheilulle? Antiikin ajoista lähtien urheilu on palvellut rodullisen täydellisyyden tavoittelua ja ruumiillista loistoa. Toiminta olisi aluksi saatava takaisin kansalliselle tasolle. Maajoukkueissa ei voi pelata ketä tahansa, vaan jokainen rotu edustakoot omaa alkuperämaataan. Ammattiurheilun on palattava juurilleen ja tehtävä selkeä pesäero narkkareihin, steroidipelleihin, liberaalipoliitikkoihin ja liikemiehiin. Valtion tulisi entistä tehokkaammin kannustaa nuorisoa hyödyllisten ja vain pientä taloudellista panosta vaativien lajien pariin. Urheilu ei saa olla taloudellinen status, se ei saa jakaa kansaa eliittiin ja rahvaaseen. Urheilun tulee Suomessa yhdistää valkoiset suomalaiset nuoret terveessä hengessä palvelemaan isänmaataan tehokkaasti ja uupumatta. Kun urheilukulttuuri saavuttaa alkutilansa, on se kansallissosialismia sanan puhtaimmassa merkityksessä.
Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.
Aki
En seuraa suuria urheilutapahtumia, jotka ovat pelkkää sirkushuveja kansalle. Enemmän kiinnostavat vaikka pikkupaikkakunnan penkkipunnerruksen salikisat kuin jotku helkkarin olympialaiset tai edes jääkiekkomatsit.