Nykyisen vasemmiston eräs mieleisemmistä puheenaiheista vähemmistöjen oikeuksien ohella on käsite julkinen tila ja se, kuka saa päättää, mihin sitä käytetään. Ennen pankkikriisiä perinteinen tuotantovälineisiin ja työnhedelmien jakoon keskittyvä diskurssi on jäänyt taka-alalle. Eilispäivän punaisen nuorison vartuttua ovat ennen ongelmateinejä askarruttaneet kysymykset tulleet osaksi salonkikelpoista yhteiskunnallista keskustelua. Puheenaiheiden perusteella vaikuttaisi siltä, että Euroopassa asiat todella ovat kaikesta huolimatta liian hyvin, jotta työväenvallankumous ottaisi tuulta alleen.
Julkisella tilalla tarkoitetaan alueita ja infrastruktuuria, jotka eivät ole yksityisomistuksessa. Vasemmistolaiset mieltävät myös suuryrityksien ja muiden ”kasvottomien” instituutioiden omistamat tilat julkisiksi. Heidän huolenaiheenaan ovat läpitunkeva valvonta sekä epäkaupallisen toiminnan kielto kaupallisissa tiloissa. Ovatko asiat huonosti, jos ostoskeskuksessa ei saa viettää aikaa, nukkua, kerjätä tai järjestää poliittista toimintaa? Ostoskeskukset ovat pääasiassa yksityisomistuksessa, jolloin niiden tarkoitus on nimenomaan olla kaupallisia tiloja. Jos tilaa käytetään muuhun kuin sille suunniteltuun toimintaan, saattaa tästä aiheutua suorasti tai epäsuorasti haittaa tilojen omistajille. Voidaan tietenkin kysyä, onko epäkaupallisen toiminnan aiheuttama haitta niin suuri, että siihen on puututtava. Tai onko monikansallisten yritysten omistamia toimitiloja edes mitään aihetta kunnioittaa niiden harjoittaman kansallisvaltioita lypsävän riistotalouden vuoksi.
Joka tapauksessa yksityisen ja julkisen tilan rajan hämärtyminen on todellinen ongelma. Torit, kadut ja rautatieasemat ovat esimerkkejä julkisesta tilasta. Paperilla torit ja kadut omistaa kunta ja rautatiet VR. VR, Valtion Rautatiet, on valtion – siis kansalaisten – omistama yritys. Tällaisissa tiloissa epäkaupallisten aktiviteettien harjoittaminen tulisi siis kaiken järjen mukaan olla tietyssä määrin vapaata.
Otetaan esimerkkinä nukkuminen. Mikäli suomalainen nukkuu julkisessa puistossa, poliisi voi ottaa hänet kiinni ja toimittaa putkaan poliisilain nojalla. Verukkeena tälle toiminnalle on poliisilain kohta, jonka mukaan kiinniotto voidaan suorittaa, jos henkilö on vaaraksi omalle tai muiden terveydelle. Mikäli henkilö ei ole silminnähden päihtynyt, tulisi puistossa nukkumisen riskiarviointi kuulua henkilölle itselleen, ei virkamiehelle.
Infrastruktuurin koristaminen ruohonjuuritason metodein ei saa kannatusta konservatiivisesti ajattelevien kansallismielisten keskuudessa. Tarrojen ja julisteiden liimaaminen on heistä yksinomaan sotkemista ja vandalismia. Tämä on yleensä myös kaupunkien virallinen linja. Useimpien kohdalla kyse lienee menetelmien profiloitumisesta rappiollisiin alakulttuureihin. Ketäpä meistä ei ärsyttäisi vasemmistolaisjärjestöjen ja punkkarikollektiivien rähjäiset tapahtumamainokset naurettavine iskulauseineen. Graffiteilla ja poliittisesti punasävytteisellä materiaalilla väritetty katukuva saa ympäristön pikaisesti vaikuttamaan likaiselta ja holtittomalta Somalialta kurinalaisen ja siistin Suomen sijaan. Valtaosa suoraselkäisistä suomalaisista siis kokee erilaisten pienryhmien suosiman julkisen tilan valtaanoton yksinomaan anarkistisena keskisormena järjestäytyneisyydelle. Kyse on mielikuvista. Ja ehkäpä osa ihmisistä todella pitää neitseellisen harmaita valotolppia tyylikkäinä?
On kuitenkin aiheellista kysyä, miksi niin moni kansallismielisenä itseään pitävä suomalainen vastustaa asiallisten poliittisten kannanottojen asettamista katukuvaan. Miksi yhteiskunnallisiin asioihin saisi ainoastaan ottaa kantaa siististi Internetissä tai tähtitieteellisiä summia maksavilla mainoskampanjoilla? Vanhoillinen asenne palvelee ainoastaan korruptoituneen poliittisen ja taloudellisen eliitin etuja. Vetoomukset isänmaan ja kansan puolesta tulee pystyä tekemään kansan keskuudessa, kansan yhteisesti omistamassa ja ylläpitämässä tilassa. Mikäli jonkun mielestä esimerkiksi suomalaisen maahanmuuttopolitiikan kritisointi on yksiselitteisesti roskaamista patriotismin sijaan, kannattaa mennä hetkeksi itseensä. Kumpi on lopulta tärkeämpää: harmaana säihkyvät valotolpat vai yhteiskunnallisten ongelmien tuominen mahdollisimman suuren suomalaisjoukon tietoisuuteen?
Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.
Anonyymi
Tarrat valotolpissa ja aitojen kaiteissa toimivat merkkeinä reviiristä. On miellyttävä yllätys nähdä jossain syrjemmälläkin, että joku kansallismielinen on käynyt siellä.
Liiallinen tarrojen käyttö kääntynee itseään vastaan ja suuri yleisö tulkitsee ne roskaamiseksi ja tuputtamiseksi. Tarrojen viestien tulee olla testattuja ja selkeitä. Mukana linkki jollekin nettisivulle. Tarran elinikä voisi olla hallittu ja tarra irtoaisi alustastaan suunnitellun elinkaarensa loppupäässä itsestään ja hajoaisi luonnossa.
Ari Mäntynen
Hyvä kirjoitus!
Onneksi mielenosoittaminen on Suomessa vielä melko vapaata. Jos ei korona-ajan järjettömiä rajoituksia lasketa.
Kuka vaan voin milloin vaan osoittaa mieltään ainakin ulkona olevissa julkisissa tiloissa lähes milloin haluaa. Eikä siitä tarvitse ilmoittaa kenellekään tai pyytää lupaa mistään.
Kunhan ei haittaa liikennettä, häiritse esim torikauppaa, tai aiheuta muuta häiriötä.
Esim valkohaalaritoiminta on mainio tapa osoittaa mieltä. Siinä saa hyvinkin pienellä porukalla ja pienillä kuluilla viestittyä melko näyttävästi 🙂