Radikaali arkisto: Serbien vapaustaistelu

Serbia on palautunut jälleen suomalaisten mieliin alueen levottomuuksien ja Ahtisaaren poismenon myötä. Artikkelisarja vuodelta 2011 tarjoaa Balkanin historiaan näkökulman, jota ei ole totuttu näkemään globalistiomisteisissa tiedotusvälineissä.

***

Vuosia jahdatun serbialaisen kenraalieversti Ratko Mladićin näytösoikeudenkäynti YK:n tunnetusti puolueellisessa sotarikostuomioistuimessa on seurausta ainutlaatuisesta eurooppalaisesta konfliktista Balkanilla. Kuinka kansallissosialistin olisi suhtauduttava rodullisesti, maantieteellisesti ja uskonnollisesti ensikädessä äärimmäisen sekavalta vaikuttavaan taisteluun? Oliko Serbia, kuten länsimainen kontrolloitu media väittää, todella sodan suurin roisto?

Kenraalieverstin lisäksi väitetyistä sotarikoksista ja etnisistä puhdistuksista on jo aiemmin pidätetty päätekijöinä mm. Serbian entiset presidentit Slobodan Milošević ja Radovan Karadžić. Vaikka sotarikokset, joista heitä on syytetty, ovat osittain hyvin kiistanalaisia, on mustavalkoinen länsimainen lehdistö leimannut jo kaikki syyllisiksi puistattaviin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Mladićin toukokuinen pidätys villitsi etupäässä EU:n jäsenmaita sekä Yhdysvaltoja, jotka ovat vuosikymmenten ajan pyrkineet vaikuttamaan Jugoslavian sisäpolitiikkaan raakojakaan voimakeinoja kaihtamatta. Suomalaisista poliitikoista Alexander Stubb ja Irakin sotaa kannattanut Nato-intoilija Martti Ahtisaari suorastaan riehaantuivat pidätyksestä. Todistihan se, etteivät poliittisesti merkityksettömämmätkään valtiot pysty pakenemaan kansainvälisen yhteisön tyranniaa, jota maamme Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri ja entinen presidentti esimerkillisesti edustavat. Ahtisaari on itse osallistunut aktiivisesti serbivastaiseen työhön ja ajanut Balkanin albaanien ja ”itsenäisen” – ts. albaanijohtoisen – Kosovon asiaa jääräpäisesti YK:n riveissä. Erityisen oudon Ahtisaaren linjasta tekee se, että Kosovo oli serbien aluetta jo keskiajalla, minkä tulisi riittää perusteeksi alueen serbihallinnolle.

Se, miksi länsimaisella yhteisöllä tulisi olla sananvaltaa Balkanin sisäisiin asioihin, puhuttaa edelleen kriittisiä ääniä poliittisesta kannasta riippumatta. Serbien ajojahtia ja länsimaisen sotilas- ja tiedotuskoneiston valjastamista täysin Jugoslavian alueella vaikuttaneiden muslimikansojen puolelle voidaan oikeutetusti pitää yhtenä maailmansotien jälkeisen Euroopan suurimpana oikeusmurhana.

Mutta kuinka konflikti syntyi? Keitä vastaan Serbia taisteli ja miksi? Onko yksikään kansa Balkanilla todella viaton?

Balkan ja etniset ristiriidat

Jugoslavian hajoamista seuranneiden sotien polttoainetta olivat alueella vallinnut etninen sekasorto sekä itäisen (turkkilaisen) ja läntisen (eurooppalaisen) maailmankuvan välinen jatkuva kamppailu, joka alkoi jo keskiajalla. Alueella vaikutti myös kolme suurta uskonnollista voimakeskittymää: ortodoksinen (serbit) ja katolinen (kroaatit ja sloveenit) kirkko sekä muslimiyhteisö (albaanit ja bosniakit). Uskonnolliset raja-aidat muodostuivat rodullisesti toisiaan hyvin lähellä olleiden slaavilaisten serbien, kroaattien ja bosniakkien välisen yhteistyön yhdeksi esteeksi.

Jugoslavian valtio syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen joulukuussa 1918. Sen arkkitehteja eivät suinkaan olleet paikalliskansat vapaasta tahdostaan, vaan ulkopuoliset vallat, maailmansodan voittajavaltiot.

Alkuperäiseltä nimeltään Jugoslavia oli Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, SHS. Valtion rajojen sisälle jäivät myös muslimien, makedonialaisten ja montenegrolaisten vähemmistöt. Alueen suurin vähemmistö oli silti ei-slaavilaiset albaanit.

Asetelma, jossa kansojen itsehallinto-oikeus käytännössä evättiin Jugoslavian perustamiseksi, enteili vuosikymmeniä myöhemmin tapahtuvia Nato-interventioita. Niissä ulkopuolinen sotilasliitto tulisi pommittamalla rankaisemaan Serbiaa siitä, että se pyrki hillitsemään vallinnutta poliittista kaaosta, joka oli seurausta länsivaltioiden imperialistisesta politiikasta.

Maata hallinneen kommunistijohtaja Titon kuoleman myötä 1980 keinotekoinen valtio alkoi murentua. Vaikka marxilainen ideologia olikin pyrkinyt sulattamaan kansat Jugoslavian alueella pakkokeinoin yhdeksi historiattomaksi ja identiteetittömäksi massaksi, nousivat paikallisten veressä virranneet poliittiset ja historialliset tuntemukset jälleen pintaan.

1990-luvun taistelut syttyivät, kun Slovenia, Kroatia ja Bosnia-Hertsegovina pyrkivät jättämään Jugoslavian. 1991 serbisissit ja Jugoslavian liittovalta kävivät sotaa ensin Sloveniaa, sitten Kroatiaa vastaan. Jokaisessa maassa asui huomattava serbiväestö, jonka oikeudet ja vapaus oli turvattava.

1992 keväällä Bosnia-Hertsegovinassa syttyi sisällissota, kun Jugoslaviasta irtautuneen maan rajojen sisälle jäänyt, itsenäistymistä tavoitellut serbivähemmistö otti haltuunsa osan maasta. Serbit vaativat itsenäisyyttä kuten muutkin kansat, mutta heidän olisi taisteltava siitä. Itsenäisyystaistelusta suivaantuneet EU ja YK päättivät eristää serbien johtaman Jugoslavian liittovaltion kokonaan kansainvälisestä yhteistoiminnasta. Se julistettiin myös kauppasaartoon.

Viimeisin taistelu oli 1999 alkanut Kosovon sota, jossa vastakkain olivat serbit ja muslimitaustaiset albaanit. 1980-luvulla Kosovon serbivähemmistö koki tulleensa albaanien sortamaksi. Tähän asti Jugoslaviaan kuulunut Kosovo oli nauttinut suurta autonomiaa, mutta kampanja serbien olojen parantamiseksi vei alueelta pois osan sen itsehallinnosta. Tästä raivostuneena albaanisissit aloittivat serbiviranomaisiin kohdistuneet vainot. Serbian pyrkiessä paikantamaan sissit alkoi Nato suunnitella ilmaiskuja maata vastaan. Sen mukaan Serbian taistelu kaupunkisotilaita vastaan täytti etnisen puhdistuksen tunnusmerkit. Taas kerran länsi rankaisi maata sen pyrkimyksistä turvata serbivähemmistöjen koskemattomuus naapurimaissa.

Turkin perintö

Jugoslaviaa johtaneiden serbien historiallinen tausta erosi huomattavasti muista alueen kansoista. Serbia edusti Balkanilla alusta alkaen slaavilaista ja eurooppalaista vastakohtaa Turkin ja albaanien itäiselle islamismille.

2000-luvun lännessä islamin käyttäminen poliittisena aseena tuskin vakuuttaa ketään Israelin, Yhdysvaltojen ja niiden eurooppalaisten lakeijoiden sionistiagendaan perehtynyttä. Balkanilla tilanne on kuitenkin toisenlainen. Kun keskieurooppalainen poliitikko varoittelee islamilaisesta terrorismista, tähtää hän mielessään todennäköisimmin Israel-vetoisen politiikan turvaamiseen ja valvontayhteiskunnan vahvistamiseen. Sen sijaan serbeillä ja kaikilla slaaveilla on jo historiansa puolesta erilainen, huomattavasti konkreettisempi suhde paikalliseen islamiin; heille se on poliittisen alistamisen ja lukemattomien menneisyyden veritekojen symboli.

Enemmän kuin yksikään muu historiallinen tapahtuma, ovat Serbian omakuvaa rakentaneet Kosovon kentällä keskiajalla käydyt neljä sotaa itäisiä valloittajia vastaan. Taistelut ovat paitsi sitoneet serbialaisen kansan osaksi Kosovon maaperää, myös määritelleet serbialaisen identiteetin vahvasti epäislamilaiseksi. Satojen vuosien selviytymistaistelu on osoittanut, ettei nuorimmalla seemiläisuskonnolla voi olla mitään asemaa serbialaisessa yhteiskunnassa.

Erityisen suurta vihaa omaleimaisen ja vivahteikkaan kansallisen kulttuurin synnyttäneissä serbeissä herätti turkkilaisten valloittajien tapa kohdella ei-islamilaisia kansoja. Barbaariset sotilaat pyrkivät hävittämään alistettujen kansojen itsetunnon viimeisetkin rippeet uskontoa ja perinteitä myöten. 1389 yli kolminkertaisella miesylivoimalla hyökänneet, serbiarmeijaa huomattavasti paremmin varustetut turkkilaisjoukot kohtasivat Kosovossa kansan, joka vaatimattomista lähtökohdistaan huolimatta oli valmis puolustamaan heimoaan ja aatettaan varmankin kuoleman uhalla.

Asetelmaa voi oikeutetusti verrata niin suomalaisten asemaan toisessa maailmansodassa kuin germaanien vastarintaan roomalaisia vastaan tai spartalaisten osoittamaan urheuteen persialaisinvaasion edessä. Kaikki ovat loistavia esimerkkejä valkoisesta taistelumoraalista, eikä niitä tulisi unohtaa myöskään oman aikamme poliittisessa todellisuudessa. Ainakaan serbit eivät ole unohtaneet!

Kosovo Poljen taistelussa kuolleen serbijohtaja Lazarin esimerkki on edelleen elinvoimainen Balkanin kansallismielisessä liikkeessä. Serbien tappama sulttaani Murad I oli puolestaan ainut turkkilaisjohtaja, joka koki kuolemansa taistelukentällä. Vaikka historiankirjoitus kertookin, että taistelu päättyi turkkilaisten hyväksi, aiheuttivat serbialaiset peruuttamatonta tuhoa koko turkkilaiselle sotakoneistolle. Turkkilaisten voitosta olisi puhuttava äärimmäisen suurella varauksella. Talvisota-analogia on siis varsin kuvaava.

Sodan seurauksena turkkilaisten oli lopetettava eteneminen syvemmälle Serbiaan. Koko länttä terrorisoinut sotamahti koki ennenkuulumattoman nöyryytyksen.

Serbien Kosovo

Serbia on näytellyt siis merkittävää osaa Euroopan taistelussa imperialistisia ulkovoimia vastaan; serbialainen Kosovo on valkoisen selviytymisen linnake. Etnisten erojen, turkkilaishistorian ja Kosovon erityisen aseman vuoksi serbien ja islamilaisten albaanien nykyiset ristiriidat vaikuttavat ymmärrettäviltä. Eräs virstanpylväs kansojen välienselvittelyissä saavutettiin 1870-luvulla, kun kansainvälisesti johdetut albaaniseparatistit hyökkäsivät serbivähemmistön kimppuun turkkilaisilla alueilla. Iskut tuomittiin laajasti kaikkialla Euroopassa.

Kansojen välinen jännite ei heikentynyt seuraavallakaan vuosisadalla. Kun Tito kuoli 1981, Jugoslaviassa puhkesi laajoja opiskelijamellakoita hallitusta vastaan. Kärjistyneet yhteiskunnalliset olosuhteet eskaloituivat albaanien väkivallantekoihin serbiväestöä vastaan. Serbit vaativat muutosta.

Vapaustaistelun merkkihetkiin kuuluu Slobodan Miloševićin huhtikuussa 1987 pitämä puhe historiallisessa Kosovo Poljessa. Alati kasvaneen albaaniväestön julmuuksiin kyllästyneille kansalaisille muistutettiin, ettei muslimiseparatistien toiminta, olipa se kuinka häikäilemätöntä tahansa, voisi murtaa yhdistyneen serbikansan tahtoa. Vaikka albaanien sabotaasia olikin seurannut, että Kosovosta oli tullut yksi Euroopan takapajuisimpia ja köyhimpiä alueita, eivät edistykselliset voimat tulisi enää seuraamaan sivusta heille pyhän alueen häpäisyä.

Sen sijaan, että serbien olisi käännettävä toinenkin poski heitä vainoaville kansoille, olisi heidän muutettava kehityksen suuntaa ja turvattava serbialaisen Kosovon tulevaisuus. Miloševićin puheen yhteydessä kosovolaispoliisit hyökkäsivät serbien kimppuun. Albaanivaltaa ajaneet viranomaiset pahoinpitelivät säälimättömästi etnisiä serbejä, jotka olivat saapuneet tapaamiseen. Toisin kuin länsimainen valtamedia nykyisin väittää, ei Milošević kiihottanut kannattajiaan hyökkäämään poliiseja vastaan, vaan sai rauhoitettua tilanteen puhumalla kovaääniseen. Milošević äänestettiin Serbian presidentiksi 1989.

Taistelu tulisi pian saavuttamaan kansainväliset mittasuhteet.

Bosnia ja valkoinen jihad

Bosniakit, Balkanin toinen muslimiryhmittymä, aiheuttivat myös jännitteitä alueella. Valtaosa bosniakeista kääntyi islamiin turkkilaisvallan paineessa. Vaikka he ovat geneettisesti slaavilaisia ja hyvin lähellä serbejä ja kroaatteja, eivät kulttuurilliset erimielisyydet antaneet sijaa rauhanomaiselle rinnakkaiselolle.

Kuten jo tiedämme, serbien ja bosniakkien välille syttyi katkera sota 1992. Sodassa oli kyse paitsi serbiväestön jatkuvuuden turvaamisesta Bosnia-Hertsegovinan alueella, niin myös balkanilaisen ja sitä myöten koko eurooppalaisen identiteetin suojelemisesta sitä vastaan nousseen valloitushaluisen islamismin vihalta.

Kuinka islamismi ilmeni bosniakkien toiminnassa? Toisin kuin Naton serbivastaisia hyökkäyksiä puolustelleet länsimediat uskottelivat, ei bosnialainen yhteiskunta ollut kulttuurien ja uskontojen rauhanomainen harmonia. Turkkilaiset valloittajat runnoivat islamilaisen kulttuurin alueelle raa’alla voimalla. Pakkokäännytysten, pogromien ja orjajärjestelmän arvet muovasivat bosniakkien yhteiskuntaa vielä vuosisatojenkin päästä.

Vuonna 1990 Bosnia-Hertsegovinan presidentiksi nousi Alija Izetbegović –niminen muslimiaktiivi. Hänellä oli yhteyksiä mm. Egyptin Muslimiveljeskuntaan. Izetbegovicin edustama aate oli pan-islamismi: laajat alueet Euroopasta arabimaihin ja Aasiaan olisi alistettava muslimien hallintaan, eikä ei-islamilaisilla olisi syytä odottaa tasavertaista kohtelua uusilta johtajiltaan.

Väkivaltaista islamistista valloituspolitiikkaa kannattanut presidentti sai ajatuksilleen vastakaikua oudosta suunnasta – sionistisesta Yhdysvalloista. Serbivastaisia pommituksia johtanut presidentti Bill Clinton julisti, että muslimiyhteiskunta (Bosnia) ilman islamilaista johtoa olisi voimaton ja vajavainen. Yhdysvaltojen avustuksella bosnialainen ulkopolitiikka loi kansainvälistä radikaalien islamistien verkostoa tukemaan Balkanin muslimien laajentamistavoitteita.

Izetbegović, joka julisti, ettei hän olisi koskaan valmis jakamaan poliittista valtaa ei-bosniakkien kanssa ja jonka seuraajat terrorisoivat Balkania teloittamalla ei-bosniakkeja, sai siis länsimailta täyden tuen toiminnalleen. Sen sijaan länsimainen valtaeliitti ei nähnyt Bosnia-Hertsegovinan alueella kansanmurhan pelossa eläneiden serbien itsenäisyyspyrkimyksiä oikeutetuiksi.

Lännellä oli useita syitä liittoutua Serbiaa vastaan, vaikka eettiset ja humaanit motiivit puuttuivatkin. Yhdysvallat oli huolissaan serbijohtoisen Jugoslavian kasvaneesta mahdista maailman aseteollisuudessa, sillä se oli kasvanut jo seitsemään prosenttiin. Natolle Kosovolla oli strategista arvoa Venäjä-yhteyksien vuoksi. Hyökkääjistä niin Saksalla kuin Amerikalla oli myös ideologisia ja historiallisia syitä tuhota serbivalta. Amerikkalaiset rakennusyritykset ovat ansainneet omaisuuksia jälleenrakentamalla maanmiestensä räjäyttämiä kohteita aina sotien jälkeen. USA:n sotien takana kytivät totuttuun tapaan myös taloudelliset intressit.

On vaikea ennustaa, voivatko rodulliset veljet, Serbia ja Bosnia, koskaan hylätä vihamielisyyksiään. Juutalaisperäisten uskontojen kansoja erilleen repivä voima sekä sadistisen turkkilaisen valtapolitiikan jättämät haavat eivät umpeudu sadoissakaan vuosissa. Olisi kuitenkin ylimielistä hyökätä serbejä vastaan siksi, että heillä on historiallisia antipatioita slaavilaisia bosniakkeja kohtaan. Eurooppalainen valtio, joka pyrkii laajentumaan muiden valkoisten kansojen kustannuksella ja joka liittoutuu julmimman kansainvälisen terroristisolun, Yhdysvaltojen, kanssa, tulee varmuudella kohtaamaan periksiantamatonta valkoista vastarintaa. Bosnia ei ollut poikkeus.

Kansainvälisen yhteisön viha

Yhdysvallat oli ottanut Serbian valkoisen kotkan tähtäimeensä. Koko kansainvälinen yhteisö suuntasi katseensa lukemattomilla rintamilla sotivaan itsenäisyyskamppailijaan.

USA:n sodat eivät ole eettistä työtä paremman maailman puolesta. Turvatakseen omat ja Israelin taloudelliset ja sotilaalliset edut se on valmis kääntämään takkinsa, valehtelemaan ja tappamaan kaikki vastustajansa silmääkään räpäyttämättä.

Puhe bosniakkien oikeuksista ja albaanien vainosta oli yhtä kaikki pelkkää silmänkääntöpolitiikkaa, jolla pyrittiin oikeuttamaan Yhdysvaltojen, Naton ja YK:n pyrkimykset säilyttää kansainvälinen ylivalta. Kansainvälinen yhteisö hyökkäsi serbejä vastaan, koska nämä eivät uskoneet sen valheita eivätkä pelänneet sen väkivaltaista mahtia.

Pommitukset Serbiaa vastaan Bosnian ja Kosovon sodissa olivat jo ennalta tuomitut epäonnistumaan järkyttävällä tavalla. Mutta vasta käytäntö osoitti, kuinka myrkyllinen vaikutus amerikkalaisella murhapolitiikalla olisi Balkanin kansoihin.

Naton väliintulo ja serbien joukkomurha puhuvat selkeällä kielellään USA:n ja YK:n sairaista toimintaperiaatteista. Ensinnäkään väitetyn albaaneihin kohdistuneen etnisen puhdistuksen estäminen ei ollut sodan tärkein prioriteetti, kuten ei ollut ihmisoikeuksien turvaaminen laajemmassakaan mittakaavassa. Vaikka Naton iskut todistetusti raaistivatkin sotaa, ei pommikampanjaa edes harkittu lopetettavan. Esimerkiksi Nato-komentaja, kenraali Wesley Clark, kommentoi Kosovon-sodan pommitusten aiheuttamaa väkivalta-aaltoa todeten suoraan, että se oli täysin ennustettavissa! Pommituksiin siis ryhdyttiin tietoisina siitä, ettei se tulisi ratkaisemaan Balkanin humanitäärisiä ongelmia, vaan pahentamaan niitä.

Serbia ei alistunut epäinhimillisen pommiryöpyn allakaan. Bosnian sodan raivotessa Ratko Mladić ilmoitti, että mikäli Yhdysvallat valitsevat väkivallan tien, on Serbeillä vain yksi vaihtoehto: itsepuolustus! Edes paikalle lähetetyt 50 000 länsimaista sotilasta eivät pystyisi hävittäjineen murskaamaan serbialaista taistelutahtoa – kansainvälinen painostus vain vahvistaisi heitä kansana.

Naton hyökkäys nosti sodassa kuolleiden Serbian puolustusvoimiin kuulumattomien uhrien – siviilien, mm. sairaiden ja sairaanhoitajien – määrää rajusti. Nato itse oli Balkanin inhimillinen kriisi. Sama raaka kaava toistui myöhemmin Kosovon sodassa, jossa Nato-pommitusten alettua serbiuhrien määrä nousi kolmessa viikossa kolminkertaiseksi kuolinmäärään nähden, jossa yhteen oli laskettu etnisyyttä erottelematta kaikki alueen konflikteissa kuolleet ihmiset viimeisten kolmen kuukauden aikana. Em. kolme kuukautta olivat USA:n pääasiallinen tekosyy hyökätä alueelle alun pitäen.

Välinpitämättömyydestä muiden kuin serbien veritekoja kohtaan kielii Naton myötäilevä suhtautuminen albaanien stalinistiseen UCK-terroristijärjestöön. Vuonna 1991 perustetun UCK:n toimintaa voidaan perustellusti pitää syynä koko Kosovon sodan syttymiselle. Se oli tehnyt yhteistyötä paikallisten muslimijärjestöjen kanssa, jotka niin ikään vaativat uutta sotaa serbejä vastaan. Vuonna 1996 järjestö pommitti yhtäaikaisesti viittä serbipakolaisleiriä mahdollisesti provosoidakseen vastatoimia, jotka puolestaan oikeuttaisivat uuden teurastusaallon.

UCK kasvatti nopeasti jäsenmääränsä 40 000 sissiin, jotka saivat rahoituksensa, kalustuksensa ja koulutuksensa Lähi-idän muslimeilta. Väkivaltakampanja alkoi satunnaisten serbisiviilien ja –viranomaisten murhista ja kehittyi tarkkaan suunniteltujen sotilaallisten iskujen kautta 1996 annettuun sodanjulistukseen serbeille. Silti Yhdysvallat syytti Serbiaa alueen jännitteistä!