Radikaali arkisto: Martti Ahtisaari – Sorosin suomalainen ase

Tänään uutisoitiin, että poliittisen historiamme pahimpiin häpeäpilkkuihin lukeutuva presidentti Martti Ahtisaari (1937–2023) on lakannut viimein piinaamasta suomalaisia läsnäolollaan. Radikaali arkisto ‑artikkelisarjan ensimmäinen osa on alun perin 2016 julkaistu ”Martti Ahtisaari – Sorosin suomalainen ase”.

* * *

Euroopan tappavien pakolais- ja velkakriisien taustoista on edelleen jopa ”maahanmuuttokriittisissä” piireissä harmillisen hajanainen kokonaiskuva. Toisinaan oppimista voi edistää keskittymällä monikulttuurisuutta palvovan vihamielisen eliitin yksittäisiin edustajiin – kuten vaikkapa arkkiglobalistiin ja Suomen presidenttiin (1994–2000), Martti Ahtisaareen.

Ahtisaari on täydellinen esimerkki suomalaisesta elitististä, jonka tekemä politiikka ajaa Suomen sijaan kansainvälisen suurpääoman ja pakotetun kulttuurimarxismin asiaa. Vaikka Ahtisaari on syntynyt Suomessa, ei hänessä ole mitään suomalaista. Jopa hänen CMI-järjestönsä (Crisis Management Initiative) rahoitus on peräisin ulkomailta.

Ahtisaaren urassa kiteytyvät pakolaiskriisin taustalla lymyilevien globalistien kaksi palavinta intohimoa:

• Valkoisten sivilisaatioiden ja kansojen perintö on tuhottava pakotetulla monikulttuurisuudella sekä tarvittaessa sotilaallisilla operaatioilla valkoisia valtioita vastaan.
• Kaikki kansallisvaltiot on alistettava monikansallisille pankeille yksityistämällä kansallisomaisuus ja pakottamalla aiemmin itsenäiset valtiot EU:n, YK:n ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kaltaisten instituutioiden ikeeseen.

Tulitukea taloudelliselle ja väestölliselle sodalle antavat ”liberalismin” nimiin vannovat kulttuuritaistelijat, joiden tavoitteena on tuhota perinteiset eurooppalaiset arvot. Arvo- ja kulttuurivallankumoukselliset helpottavat talous- ja väestövallankumouksellisten työsarkaa merkittävästi: Kun kansakunta menettää identiteettinsä, menettää se myös motiivin suojella itsenäisyyttään ja verenperintöään.

Ahtisaari itse osallistui Suomen kulttuurisotaan viimeksi muutama viikko sitten lobbaamalla juutalaisen Guggenheim-museohankkeen puolesta. Guggenheim-huijaus on itsessään loistava esimerkki globalistiriistäjien taloudellisesta logiikasta; museo olisi perustettu suomalaisten veronmaksajien rahoilla, minkä jälkeen yhtiön tekemät voitot olisi tilitetty New Yorkin juutalaisille.

Jopa vasemmistolainen kulttuuriväki näki Guggenheim-huijauksen läpi ja asettui vastustamaan sitä, koska museo olisi tarkoittanut käytännössä leikkauspolitiikan ryöväämän kansan veroeurojen rahtaamista New Yorkiin. Suomalaisten hyvinvoinnista vähät välittävät oikeistoliberaalit Bilderberg-globalistit (1, 2) sen sijaan rakastuivat välittömästi Guggenheimiin – ja Ahtisaari oli yksi heistä.

Juutalaisen Erkko-säätiön omistaman Helsingin Sanomien haastattelussa presidentti antoi ymmärtää, että veroeurojen lahjoittaminen New Yorkin juutalaisille olisi ”taloudellisesti järkevää”. Ahtisaari myönsi samalla, että hänellä on ollut henkilökohtainen suhde Guggenheim-yhtiöön jo vuosikymmenten ajan.

Ulkomaalaista rappiotaidetta tulisi tukea julkisella rahalla Ahtisaaren mukaan ennen kaikkea siksi, että hanke houkuttelisi lisää ulkomaalaisia Suomeen. Ahtisaarelle kulttuuri on väline, jolla edistetään globalisaatiota.

Globalisti jo nuoresta pitäen

Presidentin väkevät ideologiset kannanotot ovat panneet muutamat vaihtoehtomediat aiemmin pohtimaan Ahtisaaren etnistä taustaa.

Hänen äitinsä Tyyne oli kotoisin Karjalasta. Oiva-isän juuret sen sijaan ulottuivat Skandinaviaan, josta oli peräisin alkuperäinen (ja Pohjoismaissa hyvin tyypillinen) sukunimi Adolfsen. Sittemmin sukunimi suomalaistettiin Ahtisaareksi. Presidentin Matkalla-nimisen elämänkerran mukaan Oiva Ahtisaari oli vakaumuksellinen kristitty.

Ahtisaaren taustoissa ei siis ole mitään erikoista, mutta nuori presidentinalku ryhtyi jo varhain rakentamaan uraa kansainvälisissä tehtävissä sekä solmimaan ystävyyssuhteita ulkomaalaisten kanssa.

Pian vahva kansainvälisyysaate sai myös verisiä sävyjä, kun Ahtisaari alkoi tukea valkoisia murhaavia mustien kommunistien terroristijärjestöjä Afrikassa. Kohtalo saattoi hänet lopulta liittoon pakkomonikulttuurisuutta lobbaavan pahamaineisen juutalaismiljardöörin, George Sorosin, kanssa (1, 2, 3, 4, 5).

Ahtisaari ei ole varsinaisesti ”hyödyllinen idiootti”. Hän tietää täsmälleen, ketkä ohjailevat kansainvälistä politiikkaa. Presidentti päätti jo varhain alkaa heidän uskolliseksi palvelijakseen.

Esimerkiksi seuraava Ahtisaaren sionismikommentti voisi aivan hyvin olla peräisin jostain Magneettimedian tuomitusta artikkelista: ”Yhdysvaltain juutalaislobby teki selväksi jo samana vuonna 2009, että jos Obama ei hidasta vauhtia Lähi-idän kysymyksessä, hänen […] finanssilainsäädäntöuudistuksensa ovat vaarassa.”

Sitaatti on peräisin Ahtisaaren Matkalla-elämänkerran sivulta 637. Presidentti vahvisti lukemattomien ”valemedioiksi” leimattujen totuusjulkaisujen teesin, että juutalainen eliitti kykenee finanssijärjestelmän (1, 2) avulla ohjailemaan maailman mahtavimman suurvallan ulkopolitiikkaa. Ei Ahtisaari mikään idiootti siis ole.

Kuten otsikkokin kertoo, on Ahtisaari solminut lämpimät siteet juuri samaan eliittiin, joka ylläpitää tällä hetkellä miehitetyn Palestiinan kärsimystä. Presidentin epäterveen läheiset välit korruptiokuningas George Sorosin kanssa nousivat jopa Suomessa otsikoihin, kun juutalainen talousrikollinen joutui tänä vuonna massiivisen tietovuodon kohteeksi.

Kokoomuksen Verkkouutiset kirjoitti, että Amerikan hallitusta vaalirahan avulla manipuloiva Soros oli kulissien takana painostanut Hillary Clintonia nimittämään Ahtisaaren välittäjäksi levottomaan Albaniaan. Kokoomusmedia ei tietenkään uskaltanut kutsua tätä suoraan korruptioksi.

Hyvät veljet palkitsevat toisensa luonnollisesti vastapalveluksilla, ja Ahtisaari onkin tukenut näyttävästi maailmantaloudellisia kurinpitotoimia, jotka pönkittävät Sorosin kaltaisten koronkiskojien poliittista asemaa entisestään.

Alkupääoma suoraan Sorosilta

Ahtisaaren ja Sorosin liitto sementoitiin vuonna 2000, kun presidentin valtakausi alkoi lähestyä loppua. Ahtisaari tahtoi kuitenkin jatkaa poliittisen nukkemestarin uraa, joten hän päätti perustaa yksityisen painostusjärjestön, CMI:n.

Inspiraatiota CMI ammentaa Ahtisaaren aiemmista ”uroteoista”, kuten valkoisen Etelä-Afrikan massamurhasta sekä Serbian terroripommituksista ja Kosovon kansallisomaisuuden ryöstöstä. Näitä ”urotekoja” tulemme pian käsittelemään tarkemmin.

Ahtisaaren vähintäänkin arveluttavan taustan vuoksi CMI ei kyennyt saamaan kokoon tarvittavaa alkupääomaa Suomessa. Sekä ulkoministeriö että yksityinen sektori näyttivät Ahtisaaren järjestöhankkeelle punaista valoa. Niinpä presidentin oli suunnattava kerjuumatkalle ulkomaille.

Elämänkerran mukaan ”[CMI-] hankkeen alkuvaiheen tärkeimmäksi rahoittajaksi tuli toinen omaa tietään kulkeva ja maailmaa muuttava henkilö […] George Soros”. Juutalainen oli ottanut Ahtisaareen yhteyttä heti Belgradin Nato-teurastuksen jälkeen. Ilmeisesti miljardööri piti näkemästään, sillä hän rahoittaa Ahtisaaren järjestöä edelleen avokätisesti.

Ahtisaarta ja Sorosia yhdistää myös liberaali suhtautuminen huumeidenkäyttöön. Soros on lobannut aggressiivisesti huumeiden laillistamisen puolesta, ja hiljattain myös presidentti kertoi pitävänsä ”mietojen huumeiden” laillistamista ”ihan tolkun ajatuksena”.

Yhä useampi länsimaisen rappion keskellä kasvanut nuori on sortunut käyttämään huumeita; Soros pyrkii huumepolitiikallaan välittämään valheellisen mielikuvan, ettei lisääntyvä huumeidenkäyttö kerro liberalismin epäonnistumisesta vaan päinvastoin yhteiskunnan ”edistyksellisyydestä”. Tämä jos jokin on klassinen orwellilainen silmänkääntötemppu – rappiosta tehdään hyve!

Itsenäisten hallitusten kaataminen, pakotettu kulttuurimarxismi, valtioiden velkaorjuus ja etninen sota valkoisia sivilisaatioita vastaan olivatkin tärkeimmät ”arvot”, jotka hitsasivat Sorosin ja Ahtisaaren yhteen. Rakkauden hedelmänä syntyi ”konfliktinratkaisujärjestöksi” hirtehisesti kutsuttu CMI. Mukaan värvättiin nopeasti esimerkiksi Sorosin Open Society –säätiössä kannuksensa ansainnut Minna Järvenpää.

”Vastapalveluksena [rahoituksesta] Ahtisaari järjesti Sorosille listan hyvistä suomalaisyrityksistä, joihin Sorosin kannattaisi sijoittaa rahojaan,” elämänkerran kirjoittanut Katri Merikallio lisäsi.

Puolueettomuusretoriikasta huolimatta CMI on siis kaikkea muuta kuin poliittisesti neutraali ”rauhanjärjestö”. Soros ja Ahtisaari eivät ole koskaan luottaneet rationaalisen keskustelun voimaan, vaan itsepäiset kansakunnat on pakotettu aina riviin ”rauhanpommien” avulla, kuten myöhemmin artikkelissa osoitamme.

Omavaraisuutta vastaan – liittovaltion puolesta

Muutama vuosi CMI:n syntymän jälkeen Ahtisaari ja Soros olivat perustamassa myös European Council on Foreign Relations –lobbausjärjestöä (ECFR).

ECFR:n pääjohtaja on juutalainen Mark Leonard (jolle juutalaisuus on ”identiteetin tärkein osa”), ja ryhmä viittaa jo nimellään amerikanjuutalaisten pankkiirien perustamaan Council on Foreign Relations –järjestöön, joka vannoo ”vapaakaupan” ja sotaisan ulkopolitiikan nimiin.

ECFR:n tavoite on vähemmän yllättäen EU-liittovaltiokehityksen vauhdittaminen, jotta unioni voisi ”toimia voimakkaammin niin poliittisella, kulttuurisella, taloudellisella ja – kun muut keinot eivät tepsi – sotilaallisella rintamalla”. Ei ihme, että presidenttimme voittikin muutama vuosi sitten Nobelin ”sotapalkinnon”!

Ahtisaari lobbasi presidenttikaudellaan tietysti ahkerasti EU-jäsenyyden puolesta, koska ajatus itsenäisestä kansallisvaltiosta on vastenmielisintä, mitä Sorosin sätkynukke saattaa kuvitella. Elämänkerrassa globalismia kutsutaan kauniisti valtioiden ”keskinäiseksi riippuvuudeksi”.

Ahtisaaren mukaan EU-jäsenyys ei saa kuitenkaan olla itsestäänselvyys; hän on vaatinut esimerkiksi Unkarin ja Puolan potkimista ulos unionista, koska niiden hallitukset ovat tehneet liian isänmaallista politiikkaa.

Virkakaudellaan presidentti vieraili esimerkiksi Washingtonin kansallisella lehdistöklubilla ja piti unelmoivan puheen ”yhdistyneestä Euroopasta”, jossa liberaali länsi olisi viimein onnistunut vakuuttamaan myös itäiset valtiot kulttuurimarxismin ja globalisaation auvosta.

Onkin vain loogista, että Ahtisaari on hiljattain vaatinut, että EU:sta ja Lähi-idän sionistisista sodista kriittisesti puhuneen Paavo Väyrysen täytyy vetäytyä politiikasta.

Kun Afrikan riisto naamioidaan ”rasisminvastustamiseksi”

Ahtisaari on pyrkinyt edistämään valtioiden ”keskinäistä riippuvuutta” lobbaamalla myös ahkerasti ”kehitysavun” puolesta.

Kun kehitysapukonsepti saapui Suomeen 1960-luvun alussa, ryhtyivät Ahtisaari ja hänen tuleva presidenttikauden neuvonantajansa Jaakko Iloniemi välittömästi työskentelemään aiheen parissa.

Kuten ekonomisti John Perkins on todennut, ei ”kehitysapu” suinkaan ole todellisuudessa pyyteetöntä tukea köyhille valtioille vaan huijaus, jolla kehitysmaat on alistettu kansainvälisten pankkien velkaorjiksi.

”Kehitysavun” kohteet pakotetaan ottamaan niin suuria lainoja, ettei takaisinmaksu ole käytännössä mahdollista. Tämän jälkeen velkojat ottavat uhrinsa poliittisen järjestelmän ja taloudelliset resurssit haltuun ”velkajärjestelyiden” varjolla. Tyypillistä soroslaista politiikkaa.

Kehitysapuun liittyy Euroopassa erottamattomasti niin sanottu valkoisen miehen taakka. Pankit painostavat länsimaita tukemaan kehitysapuhuijausta valehtelemalla, että Afrikan köyhyys olisi kollektiivisesti rotumme syytä. Pankit ovat jo vuosikymmenten ajan pukeneet riistopolitiikkansa ”maailmankansalaisuuden” ja ”rasisminvastaisuuden” kaapuun miellyttääkseen suuria puolueita oikealta vasemmalle.

Sorosin suomalainen oppipoika onkin oppinut puhumaan sujuvaa koronkiskojan kieltä. CMI:n lobbaama kehitysmaiden riisto naamioidaan ”tasa-arvoksi” sekä ”uusnatsismin” tai ”rasismin” vastustamiseksi (1, 2).

Ahtisaaren mielestä esimerkiksi Olli Immonen ei ole kunnon ”kansalainen”, koska tämä vastustaa monikulttuurisuutta. Kuten tulemme kuitenkin artikkelissa huomaamaan, on Ahtisaari itse vahingoittanut tavallisia afrikkalaisia paljon verisemmin kuin yksikään suomalainen maahanmuuttokriitikko.

Rauhaa ja tasa-arvoa vai verta ja ruutia?

Kuten rauhantutkijat Johan Galtung, Håkan Wiberg ja Jan Öberg ovat todenneet, eroavat Ahtisaaren ”rauhaa” ja ”tasa-arvoa” korostavat puheet radikaalisti ruudin- ja verenkatkuisesta käytännöstä.

Rauhantutkijakolmikko arvosteli ankarasti Ahtisaaren Nobel-palkintoa todeten, että presidentin ”välittäjäntaidot” perustuivat lähes kokonaan Naton tulivoimaan ja raakaan ”voimapolitiikkaan, jossa ei ole sijaa ammattimaiselle välittäjätoiminnalle tai konfliktienratkaisulle”.

Rauhantutkijoiden mukaan Ahtisaaren politiikka on ”epäoikeudenmukaista, älyllisesti köyhää ja pidemmän päälle mahdotonta”. Kolmikko summasi, että Ahtisaari ajaa vain ”länsimaiden lyhytjänteistä poliittista etua, mikä tulee johtamaan epävakauteen, kärsimykseen ja – mitä todennäköisimmin – väkivallan lisääntymiseen”.

Koska Ahtisaaren politiikka perustuu uraauurtavien rauhantutkijoiden mukaan Naton tulivoimaan, ei ole ihme, että presidentti on ahnaasti vaatinut Suomen liittämistä sotilasliittoon (1, 2, 3).

Nato-jäsenyys palvelisi myös Ahtisaaren soroslaisia väestöllisiä tavoitteita, sillä sotilasliitto on määritellyt eurooppalaiset nationalistit ja maahanmuuttokriitikot sotilaalliseksi vihollisekseen.

Ahtisaari on päättänyt käyttää Nato-lobbauksessa hyväkseen myös valtamedian lietsomaa Venäjä-hysteriaa. Kunnon elitistin tavoin presidentti on julistanut, että Nato-jäsenyydestä ei tule kuitenkaan järjestää kansanäänestystä, sillä junttimainen kansa saattaisi tehdä väärän päätöksen.

Broilereiden, pankkiirien ja byrokraattien tulisi tehdä päätös Nato-jäsenyydestä visusti lukittujen ovien takana.

Jugoslavia: rauhanpommeja ja monikulttuurisuuden ilosanomaa

”Euroopassa ei ole enää sijaa etnisesti puhtaille valtioille. Se oli todellisuutta ehkä 1800-luvulla, mutta nyt siirrymme 2000-luvulle. Tämä on monirotuisten valtioiden aikakausi.”

Näin Naton juutalainen komentaja Wesley Clark perusteli Serbiaan kohdistettua terroripommituskampanjaa, joka synnytti valtavia kansainvälisiä protesteja sekä toisaalta intohimoisia suosionosoituksia esimerkiksi Sorosilta ja Ahtisaarelta. Mistä oli kyse?

Serbian johtama Jugoslavia oli kuin pieni mutta hyvin ärsyttävä kivi globalisoituvan Euroopan kengässä (1, 2). Kansallinen identiteetti, etniset raja-aidat, taloudellinen protektionismi (1, 2) ja perinteiset perhearvot olivat Jugoslaviassa kunniassa.

Alue oli viimeisiä alkuperäisen eurooppalaisuuden linnakkeita kosmopoliittiseksi bordelliksi muuttuneella mantereella. Eliitti pelkäsi, että Serbian esimerkki voisi kannustaa myös muita eurooppalaisvaltioita vaalimaan jälleen nationalismia, jonka luultiin kuolleen toisen maailmansodan jälkeen.

Serbialle kuuluvan Kosovon ryöväämistä ja alueen kansallisomaisuuden yksityistämistä tutkineen Norjan kansainvälisten suhteiden instituutin Rita Augestad Knudsenin mukaan IMF, Maailmanpankki, Yhdysvallat ja EY alkoivat erityisesti 1980-luvulta lähtien vaatia Jugoslavian rikkauksien myymistä ulkomaille.

Pankkiirien mielestä oli epäoikeudenmukaista, että valtion resurssit jaettiin kansalaisille eikä globalistisille koronkiskojille. Uuden pankkiirisodan merkit olivat siis ilmassa, ja noin 10 vuotta myöhemmin globalistit lopulta hyökkäsivät täydellä voimalla Jugoslaviaa koossa pitänyttä Serbiaa vastaan.

Jugoslavian murskaamisen tekosyynä käytettiin Serbian hallituksen sotaa erilaisia separatisti‑, mafia- ja terroristijärjestöjä vastaan. Niistä suurimpia olivat muun muassa äärivasemmistolainen huume– ja prostituutiokartelli ”Kosovon vapautusarmeija” KLA/UCK sekä bosniakkijohtaja Alija Izetbegovićin ääri-islamistijoukot, joilla oli yhteyksiä muun muassa verenhimoiseen terroristijärjestö al-Qaidaan (1, 2).

”Kansainvälisen yhteisön” (eli pankkiirien) mukaan serbeillä ei ollut oikeutta puolustaa Jugoslaviaa stalinistien, huumekauppiaiden ja ääri-islamistien separatismia vastaan, minkä vuoksi Naton pommikoneiden oli puututtava peliin.

Tukea Amerikan juutalaiselta ulkoministeriltä

Presidentinvaaleihin valmistautunut Ahtisaari osallistui 1993 Geneven Jugoslavia-konferenssiin, jossa globalistit suunnittelivat täysin avoimesti Jugoslavian silloisen hallituksen murskaamista ja uusien valtioiden perustamista sen raunioille.

Tilanne jatkoi kärjistymistä vielä muutaman vuoden, ennen kuin Naton pahamaineiset pommitukset alkoivat.

Toukokuun 5. 1999 Ahtisaari sai puhelun Amerikan varaulkoministeri Strobe Talbottilta. Yhdysvaltojen juutalainen ulkoministeri Madeleine Albright oli henkilökohtaisesti vakuuttunut, että Ahtisaari olisi oikea mies kiristämään Serbiaa, joka ei ollut valmis tinkimään Kosovo-kysymyksessä.

Nato oli pommittanut Serbiaa ja Kosovoa jo 43 päivää, mutta juutalainen ulkoministeri uskoi, että Jugoslavian presidentin Slobodan Miloševićin säikäyttämiseksi tarvittiin vielä Ahtisaaren kaltainen humanitaarinen ”neuvottelija”. Ahtisaari tarttui Talbottin ja Albrightin tarjoukseen.

Valtamedia on levittänyt vähintäänkin siloteltua kuvaa siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Suomalainen enemmistö kuvittelee edelleen, että Ahtisaari kävi puhumassa serbeille kauniisti demokratiasta ja ihmisoikeuksista, minkä seurauksena Milošević ymmärsi, että Serbian oli aika siirtyä nationalismista liberaaliin pankkikapitalismiin. Tämä on valhe.

Ahtisaari myöntää jopa elämänkerrassaan, että hänen Miloševićille luovuttama paperi oli ”uhkavaatimus”, vaikka ”emme me sitä suoraan sanoneet”. Ahtisaaren sanat jättävät kuitenkin liikaa varaa tulkinnalle.

Pommitusten raunioittamassa Jugoslaviassa vieraillut tutkija Gregory Elich on kirjoittanut Suomen ja Jugoslavian presidenttien tapaamisesta huomattavasti yksityiskohtaisemmin:

”Kokous kesäkuun 2. päivänä. Ahtisaari aloitti kokouksen julistamalla, että ’emme ole täällä keskustelemassa tai neuvottelemassa’.

Milošević otti paperit vastaan ja kysyi: ’Mitä tapahtuu, jos en allekirjoita näitä?’

Ahtisaari teki kädellään eleen pöydän päällä ja otti kukka-asetelman pois pöydältä. Sitten hän sanoi: ’Belgrad tulee olemaan kuin tämä pöytä. Aloitamme Belgradin mattopommittamisen välittömästi.’

Ahtisaari teki pyyhkäisyeleen uudelleen ja uhkasi: ’Näin me teemme Belgradille!’ Kaikki olivat hetken hiljaa. Sitten Ahtisaari lisäsi: ’Puoli miljoonaa ihmistä tulee kuolemaan ensimmäisen viikon aikana.’”

Ei ihme, etteivät rauhantutkijat Galtung, Wiberg ja Öberg pitäneet Ahtisaaren neuvottelumenetelmiä järin edistyneinä!

Ahtisaari olisi tutkijoiden mukaan voinut halutessaan asettua Kosovossa vaikuttaneen väkivallattoman kansalaisoikeusliikkeen taakse, mutta sen sijaan tämä liittoutui äärimmäisen väkivaltaisen KLA/UCK:n kanssa.

Ahtisaari yritti kumppaneineen perustella silmitöntä väkivaltaa valehtelemalla, että Serbia suunnitteli 1,5 miljoonan albaanin etnistä puhdistusta, vaikka rauhantutkijat muistuttavat, ettei tästä ole lainkaan todisteita!

Kosovo luovutettiin terroristi- ja mafiajohtajien haltuun

Uskottavuutta Ahtisaaren sadistiselle uholle toi juutalaisen Nato-komentaja Clarkin summittainen siviili-infrastruktuuria moukaroinut pommitusstrategia. Clark itse kuvasi Naton toimintaa Jugoslaviassa ”maksimaaliseksi väkivallaksi” – eikä suinkaan kriittisessä sävyssä.

Ahtisaaren ja Naton tavoite oli luovuttaa Kosovo KLA/UCK:n haltuun. UCK-terroristit käyttivät Naton luomaa sekasortoa hyväkseen sekä murhasivat tai karkottivat pommitusten aikana kodeistaan tuhansia serbejä. Naton sotilaat eivät puuttuneet UCK-väkivaltaan edes silloin, kun näkivät sitä. Serbia oli syyllistynyt nationalismin syntiin ja nyt oli rangaistuksen aika.

Ahtisaaren uhkavaatimuksen myötä Kosovoa alettiin väkisin irrottaa Serbiasta, ja YK perusti alueelle UNMIK-nimisen väliaikaisen siviilihallinnon. Käytännössä Kosovo ja alueen rikkaudet luovutettiin UCK:n korruptoituneiden sotaherrojen haltuun.

2006–2008 UCK-terroristi Agim Çeku nousi jopa Kosovon pääministeriksi, vaikka hän ehti syyllistyä sodan aikana hirvittäviin siviilimurhiin, kuten Medakin motitukseen 1993. UCK:n väkivalta on kuitenkin pankkiirien ja Ahtisaaren mielestä ilmeisesti ”parempaa väkivaltaa”, minkä vuoksi Çekun nimitys ei johtanut Kosovon diplomaattiseen eristämiseen.

Pankkiireille ja Sorosin kaltaisille suursijoittajille Kosovon ”itsenäistyminen” sopi mainiosti, sillä Ahtisaaren välittämissä ”rauhanehdoissa” vaadittiin muun muassa ”Kosovon talouden avaamista vapaalle kilpailulle” eli monikansallisille monopoleille ja suurille pankeille. Nato ja IMF vuodattivat Kosovon verta kilpaa Ahtisaaren heiluttaessa tahtipuikkoa.

Knudsenin raportissa muistutetaan, että Kosovon kansallisomaisuutta yksityistettiin järjestelmällisesti kansainvälisessä hankkeessa vuosina 1999–2008. Tätä kutsuttiin julkisuudessa ”valtionrakentamiseksi” ja ”yhteiskuntarauhan turvaamiseksi”, vaikka tosiasiassa kyse oli Knudsenin mukaan julkisen omaisuuden myymisestä ulkomaalaisille pankeille pilkkahintaan.

Knudsen kirjoittaa raportissaan, että Kosovon ”valtionrakentamishanke” voi hyvinkin olla historian laajin, mikäli väestömäärä suhteutetaan ulkomaalaisiin rahavirtoihin. Vaikka valtamedia levitti propagandaa Kosovon ”demokratisoimisesta”, päätti monikansallinen UNMIK-hallitus käytännössä diktaattorin ottein ”kaikista kysymyksistä, jotka ovat yleensä kansallisen hallituksen vastuulla”.

Kosovolle lupailtiin itsenäisyyttä, mutta todellisuudessa siitä tehtiin pankkien orja.

Kosovon ”vapauttaminen” merkitsikin vain kansallisomaisuuden ryöstöä

Jugoslavian talous oli perustunut omintakeiseen julkisomisteisten yhtiöiden järjestelmään, joten oli luontevaa, että UNMIK alkoi välittömästi yksityistää yhtiöitä ja myydä niitä ulkomaille.

Kuten kriittiset tarkkailijat ennustivat jo hyvissä ajoin, ei kansallisomaisuuden ryöstö johtanutkaan taloudelliseen kukoistukseen Kosovossa.

Kun Knudsenin raportti julkaistiin 2010, kosovolaisista ”44 prosenttia eli köyhyydessä, 14 prosenttia eli äärimmäisessä köyhyydessä ja 58 prosenttia naisista sekä 30 prosenttia miehistä kärsi työttömyydestä”. Luvut olivat samanlaisia kuin Naton pommituskampanjan alkaessa. Raportin johtopäätökset olivat tylyjä:

”Todistusaineisto viittaa siihen, että [yksityistämis-] hanke on kaventanut Kosovon sosioekonomisia mahdollisuuksia. Hanke on vaikeuttanut yritysten toimintaa, minkä lisäksi yrityksiä on pakkomyyty alihintaan.

Työntekijöitä on estetty työskentelemästä, kun yksityistämispäätöksiä on haudottu. Heille ei ole tarjottu lainkaan yksityistämisen jälkeistä taloudellista tai sosiaalista turvaa.

Kansainvälisesti johdettu yksityistämishanke vaikuttaa vain pahentaneen Kosovon työttömyystilastoja […] 2002 noin 50 000–60 000 työpaikkaa oli vaarassa UNMIK:n yksityistämispolitiikan vuoksi.”

”Kansainvälisten valtiorakentajien argumentit yksityistämisen pakollisuudesta eivät ole uskottavia […] sillä talous on vain taantunut yksityistämisen myötä.”

”30.12.2009 Kosovon yksityistämishanke oli tuottanut 451 041 297 euroa. […] Rahat tulevat pysymään ulkomaisten pankkien tileillä eikä niitä tulla sijoittamaan Kosovon kansantalouden elvyttämiseen. […] Tämä on johtanut kansantalouden supistumiseen.”

2007 STT uutisoi epäilyksistä, joiden mukaan albaanimafiosot olivat palkinneet Ahtisaaren tästä hyvästä miljoonien eurojen lahjuksilla. Amerikkalaisdiplomaatti Frank Wisner puolestaan julisti Nato-verilöylyn jälkeen, että ”amerikkalaiset ovat aina tienneet, ettei heillä voisi olla Ahtisaarta parempaa ystävää”.

Kuten todettua, myös Soros avasi kukkaronsa nyörit presidentin CMI-järjestöhankkeelle heti, kun Serbia oli tuhottu.

Etelä-Afrikka: kidnapattujen lapsisotilaiden voimalla valkoista hallitusta vastaan

Ahtisaari oli tunnettu nimi kansainvälisessä politiikassa jo ennen Jugoslavian katastrofia, sillä hän oli tukenut näyttävästi mustien kommunistiterroristien toimintaa Afrikassa.

Erityisen mielellään presidentti muistelee Namibian ”itsenäistymistä” sekä edesmennyttä ystäväänsä, sarjamurhaaja Nelson Mandelaa. Mandela johti mustan eteläafrikkalaisen ANC-puolueen aseellista siipeä Umkhonto we Sizweä (MK), joka murhasi valkoisia siviilejä vuosikymmenten ajan kommunismin nimissä ja käynnisti lopulta täysimittaisen valkoisten kansanmurhan (1, 2).

Ahtisaari ei ole kiistänyt sitä, etteikö hänen ystävänsä Mandela olisi ollut terroristi. On olemassa kuitenkin hyvää terrorismia ja pahaa terrorismia. Mikäli mustat tappavat valkoisia, on terrorismi hyvää. (Tämän tietää myös Ahtisaaren ystävä Soros, joka on rahoittanut kymmenillämiljoonilla dollareilla mustien huligaanien väkivaltaisia mellakoita Yhdysvalloissa.)

Ahtisaari omisti monta vuotta elämästään SWAPO-nimiselle namibialaiselle mustien kommunistien terroristijärjestölle. Ryhmä kävi veristä rotusotaa Etelä-Afrikan valkoista hallitusta vastaan. Ahtisaari tutustui Neuvostoliiton tukemaan SWAPO-johtajaan Sam Nujomaan Helsingissä jo 1960-luvun lopulla.

Neuvostoliiton aseistaman Nujoman terroristiryhmä tappoi valkoisia armottomaan tahtiin, mikä teki jostain syystä syvän vaikutuksen Ahtisaareen. The Washington Post uutisoi 1984, että SWAPO sai 90 prosenttia aseistaan ja 60 prosenttia rahoituksestaan kommunistivaltioilta, mutta monien muiden mustien järjestöjen tavoin se nautti samalla myös YK:n tukea. Kun kyse oli sodasta valkoista sivilisaatiota vastaan, globaalikapitalistit ja kommunistit tekivät mielellään yhteistyötä.

Presidentin elämänkerrassa myönnetään, että SWAPO ”värväsi” uusia sissejä kidnappaamalla lapsia öisin ja pakottamalla nämä tappajiksi. Tämäkään ei heikentänyt Ahtisaaren ihailua järjestöä kohtaan.

Kosovo oli vain Etelä-Afrikan toisinto

Ahtisaaren kampanja Etelä-Afrikkaa vastaan johti samanlaisiin – vaikkakin vielä verisempiin – tuloksiin kuin myöhempi kampanja Serbiaa vastaan, kuten osoitettiin laina-artikkelissamme ”Etelä-Afrikka: apartheidin kaatuminen ja juutalaisten rooli”:

”’Rasisminvastustajat’ menettivät mielenkiintonsa Etelä-Afrikkaa kohtaan välittömästi mustien päästyä valtaan. Heitä ei kiinnosta yli 70 000 valkoisen hengen vaatinut rasistinen kansanmurha, alati yleistyvät valkoisten pakolaisleirit, valkoisten nälänhätään johtanut hallituksen rasistinen työpaikkasyrjintäohjelma tai se, että maan mustat poliitikot laulavat julkisuudessa rasistista ’Tappakaa buurit!’ ‑laulua.”

”Apartheidin isäksi kutsutun tohtori Hendrik Verwoerdin valtakaudella maan bruttokansantuote kasvoi kuuden prosentin vuosivauhdilla. Vuosina 1950–1970 teollisuustuotanto kuusinkertaistui samalla, kun muissa Afrikan maissa hallitukset kaatuivat yksi toisensa jälkeen väkivaltaisissa kansannousuissa, jotka johtivat valkoisten pakolaisaaltoihin. Etelä-Afrikassa kasvusta hyötyivät myös mustat.

Apartheidin kaatumisen syitä tutkineen Sam Davidsonin mukaan mustan väestön lukutaito kehittyi huomattavasti rotuerottelujärjestelmän aikana ja yhä useampi musta alkoi käydä koulua. Johannesburgissa sijaitsi Afrikan mantereen suurin värillisiä palvellut Baragwanath-sairaala.

Vuosien 1970–1976 välisenä aikana mustien reaalitulot nousivat 51,3 prosenttia! Mielenkiintoisen asiasta tekee kuitenkin se, että samana aikana valkoisten reaalitulot lisääntyivät vain 3,8 prosenttia. Tämäkö oli pahamaineista eteläafrikkalaista ’rotusortoa’?

Kun valkoisten ’rasistinen’ hallitus kaadettiin, kärsivät mustat keskivertokansalaiset siitä vähintään yhtä paljon kuin valkoiset. Etelä-Afrikan tuloerot ovat maailman suurimmat. Verwoerdin aikana mustien työttömyysprosentti oli 5, mutta nykyään se on ANC-hallituksen virallistenkin arvioiden mukaan 25.

Etelä-Afrikan hallitus tunnetaan korruptiosta ja numeroiden kaunistelusta, ja todellisuudessa mustien työttömyyslukemat ovat vieläkin rumemmat – [Etelä-Afrikan keskuspankin entisen johtajan Stephen] Goodsonin mukaan jopa 40 prosenttia.

Apartheidin aikana maa oli lähes omavarainen ja se tuotti itse kansalaisten käyttämät elintarvikkeet ja myi ylijäämän ulkomaille. Valtio sijoitti rohkeasti tieteelliseen tutkimukseen ja oli saavuttamassa siksi myös energiaomavaraisuuden.

Etelä-Afrikan puolustusvoimat kuuluivat kansainväliseen kärkikaartiin ydinaseineen. Mustien ANC-puolueen noustessa valtaan 1994 Etelä-Afrikan valtionvelka oli kansainvälisten talouspakotteiden vuoksi 294 miljardia randia. Mustien valtakaudella velka on kuitenkin räjähtänyt käsiin ja se on jo yli 1,7 biljoonaa randia!”

Ahtisaaren tukema terrorismi johti siis paitsi valkoisten kansanmurhaan myös sosioekonomiseen katastrofiin mustien kannalta. Ahtisaari ei ole idiootti, joten hän varmasti ymmärsi myös itse, mihin mustien rasististen sarjamurhaajien tukeminen tulisi johtamaan. Miksi hän sitten jatkoi terrorin tukemista?

Etelä-Afrikalle tapahtui lopulta juuri samalla tavalla kuin Kosovolle – itsenäisyyden sijaan kansa sai terroristijärjestön johtaman hallituksen sekä tarjouksen, josta ei ollut lupaa kieltäytyä: vastineeksi ”itsenäisyydestä” valtion oli myytävä kansallisomaisuutensa ulkomaisille pankeille:

”Lopulta apartheid kaatuikin kansainväliseen painostukseen. 1980-luvulla murenemisen merkit alkoivat näkyä. Poliittisia uudistuksia ja vangitun Mandelan vapauttamista alkoivat vaatia äänekkäimmin kansainvälisesti verkostoituneet juutalaiset liikemiehet, kuten Harry Oppenheimer ja Tony Bloom.”

”Ennen apartheidin kaatumista Mandela oli ehtinyt julistaa, että valtaan päästyään kommunistipuolue ANC tulisi muun muassa kansallistamaan kaikki pankit ja ajamaan tinkimätöntä sosialistista politiikkaa. Tämä paljastui kuitenkin valheeksi. Kun Mandela pääsi vankilasta, Oppenheimerin kaltaiset juutalaiset kapitalistit näyttivät hänelle kaapin paikan.

Mandela pakotettiin syömään kaikki mustille antamansa lupaukset, ja ANC:n noustua valtaan valtio alkoi myydä omaisuuttaan yksityisille. Jopa keskuspankki yksityistettiin.

Etelä-Afrikka menetti omavaraisuutensa ja siitä tuli kansainvälisten lainoittajien orja. Valkoisten johtama rodullinen nationalismi oli ollut Etelä-Afrikan itsenäisyyden ja kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin tae. Apartheidin kaatumisesta hyötyi vain pieni juutalaisten kvartaalikapitalistien eliitti.”

”Sorosit” tarvitsevat ”ahtisaaria”

Ahtisaari on luonut uransa siis John Perkinsin sanoin eräänlaisena taloudellisena palkkamurhaajana, jonka uhreja ovat olleet omavaraisuutta globalisaation sijaan suosineet hallitukset.

On vain loogista, että hän kannatti sotaa myös Irakia vastaan sekä Syyrian presidentin Bashar al-Assadin syrjäyttämistä. Elämänkerrassaan hän kertoo iloinneensa ”arabikeväästä”, joka johti lopulta Israelin havittelemaan Syyrian veriseen sisällissotaan.

Vaikka Ahtisaari on brändännyt itsensä ”tasa-arvon” ja ”vapauden” esitaistelijaksi, ovat tavalliset Kosovon albaanit ja mustat eteläafrikkalaiset siis kärsineet hänen politiikastaan lähes yhtä paljon kuin serbit ja valkoiset eteläafrikkalaiset.

Käsittelimme Ahtisaaren menneisyyttä lyhyesti syksyn artikkelissa ”Tekopyhyyden esiinmarssi: poliittinen eliitti, väkivalta ja ’ääriliikkeet’”. Tuolloin totesimme, että on vähintäänkin outoa, että hallitus pyrkii kieltämään Suomessa kansallismielisten järjestöjen toiminnan, kun todellisten ääriliikkeiden edustajat palkitaan presidentin viralla.

Euroopan pakolaiskriisiä tietoisesti ruokkivan Sorosin kaltaiset rosvoparonit olisivat täysin voimattomia, elleivät he voisi palkata likaisilla rahoillaan Ahtisaaren kaltaisia poliitikko- ja diplomaattirenkejä.

Renkien tehtävä on edistää valkoisten valtioiden väestönvaihtoa sekä varmistaa kansallisomaisuuden ryöstöhankkeiden lunnailla, ettei Sorosin koplalta lopu raha tulevaisuudessakaan.