Toni Jalosen puhe Suomi Herää ‑tapahtumassa

Mitä me olemme unohtaneet? … Mitä me olemme unohtaneet?

Me olemme unohtaneet suomalaisen kansallistunteemme. Puhun ehkä väärälle yleisölle sikäli, kun suuri osa meistä täällä läsnä olevista kyllä tietävät mitä se on – mutta tarkoitan, että me olemme kansana unohtaneet kuinka puhaltaa yhteen hiileen yhteiseksi hyödyksi. Tälläkin hetkellä suomalaisia repivät erilleen kaikenkarvaiset kysymykset maahanmuutosta koronavirukseen, eikä loppua ole näkyvissä. Meidänkin isänmaata juhliva kulkueemme sai osakseen vastustusta sekä ideologiselta vastapuolelta, että myös joiltakin maltillisuuden nimeen vannovilta omilta. Missä on yhteinen taisteluhenkemme, jota nähtiin parhaimmillaan muun muassa talvi- ja jatkosodan aikana? Se on haudattu viimeisen Mannerheim-ristin ritarin mukana. Aikamme vitsaukset, kuten globalismi, liberalismi ja materialismi jylläävät vapaasti. Kaikella on nykymaailmassa hintansa, mutta millään ei ole arvoa. Tämä kuulostaa synkältä toteamukselta ja moni teistä nyökytteleekin vakavana tässä kohtaa. Vaan onko tosiaan kuvailemallani tavalla?

Tiedän varsin hyvin, että moni kansallismielisesti ajatteleva on lähellä luopua uskosta kansakuntamme ja koko maanosamme tulevaisuuden suhteen. Tilanne totisesti näyttää paikka paikoin hyvinkin synkältä, sillä tämä langennut maailma on yhä kauempana täydellisyydestä. Eräskin helsinkiläinen kertoi jättävänsä tämän kulkueen väliin, jotta pääsee kaljalle – aivan kuin vuodessa ei olisi kolme ja puoli sataa muuta päivää juoda kaljaa. Jos tämä on kansallismielisyyden tila Suomessa, niin eihän se hyvältä näytä. Mutta minä sanon teille; meidän ei tule antaa periksi. Katsokaa, miten paljon meitä on tullut paikalle, vaikka muutama kaljanjuoja porukasta puuttuisikin ja vaikka koronarajoitusten piiska kuinka sivaltelee kasvojamme. Me emme saa pelätä. Pelko on mielen tappaja. Pelko on pieni kuolema, joka tuo täydellisen sammumisen. Katsokaamme pelkoamme suoraan. Antakaamme sen kulkea ylitsemme ja lävitsemme. Ja kun se on mennyt ohi, käännämme sisäiset silmämme näkemään sen tien. Mistä pelko on kulkenut, siinä ei ole mitään. Vain me pysymme.

Isossa Kirjassa, tarkemmin ottaen Matteuksen evankeliumissa, Jeesus vertaa hänen sanansa kuulevia ja niiden mukaan tekeviä ymmärtäväiseen mieheen, joka rakensi huoneensa kalliolle. Rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu. Tämän vastakohtana on tyhmä mies, joka rakensi huoneensa hiekalle. Se puolestaan sortui, ja sen sortuminen oli suuri. Olemmeko me kansakuntana rakentaneet huoneemme kalliolle vai hiekalle? Tuleeko se sortumaan rankkasateen, tulvien ja tuulien alle, vai pysyykö se pystyssä maailman myrskyissä?

On totta, että kansallismielisyys kohtaa suurta vastustusta tällä hetkellä valtaapitävien, sekä myös muiden eksytettyjen kansalaisten taholta. Se raivoisa taistelu, joka riehuu sen ympärillä todistaa, että jotain suurta on tapahtumassa. Suomalaiset ovat hiljalleen, mutta varmasti, heräämässä kansallismielisyyteen – ja jo valmiiksi kansallismieliset alkavat nähdä mistä tässä kaikessa on kysymys ja millaista toimintaa ajan haasteet kaipaavat. Enää vähään aikaan ei ole riittänyt vain kritisoida joitakin mitättömiä kustannuksia ja perustella asioita excel-kaavioilla. Ihmismassojen päitä ei saa ikimaailmassa kääntymään käyttämällä faktoja ja logiikkaa. Jos näin olisi, niin eduskuntamme näyttäisi hyvin erilaiselta. Yksittäisiin ihmisiin voivat tilastot ja kaaviot vaikuttaa, mutta massoihin vetoaa vain suuret tunnetilat. Kansallismielisen vaikuttajan tulee siis kulttuurisotaa käydessään olla suuri rakkaudessa ja suuri vihassa. Jos todella rakastaa kansaansa, niin luonnollisesti myös vihaa kaikkea, mikä uhkaa sitä – oli kyseessä sitten vaikkapa globalismi tai liberalismi.

Kun nyt mainitsin Suomen kansaa uhkaavat asiat, niin pakko on myös sanoa pari sanaa itänaapuristamme – etenkin tällä päivämäärällä. Lainaan siis tässä kohtaa tulisieluista pappismiestä ja talvisodan sankarivainajaa, Elias Simojokea. Hän julisti seuraavasti:

”Me emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella. Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militarisoidun suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokonekaaderit pommittavat Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa vetää sieraimiinsa vihollisen kaasulaboratorioiden viimeisten keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa hätähuuto, mutta se näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle: Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä.”

Tämä sitaatti on oman aikakautensa näköinen, mutta itse perusajatus pätee edelleen. Meidän tulee muistaa, että Venäjän federaatio on meille edelleen mitä varteenotettavin sotilaallinen uhka ja meidän tulee myös muistaa toimia sen mukaisesti. Se lienee kaikille läsnä oleville selvää, että sotiemme sankarivainajat ja veteraanit velvoittavat meitä siihen, puhumattakaan meidän jälkeemme tulevista sukupolvista.

Kansamme kollektiivi on siis päässyt unohtamaan nämä asiat: kansan yhtenäisyyden ja taistelutahdon. Kansamme nukkuu eräänlaista unta vielä toistaiseksi. Mutta toivossa on hyvä elää: nukkuja tulee heräämään ja se uskon sen tapahtuvan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin!

“Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa
Yön uhka karkoitettu on jo pois
Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
Kuin itse taivahan kansi sois
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa
Sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa”

Hyvää itsenäisyyspäivää!