Eteenpäin pimeänä aikana?

Julkaisimme vastikään artikkelisarjan (linkit: osat 1, 2, 3) amerikkalaisen National Alliance ‑järjestön edesmenneeltä johtajalta William Luther Pierceltä.

Teksteissä pohdittiin keinoja, kuinka hänen järjestönsä ja aatteensa voisi edetä riittävällä tahdilla, jotta se ei ajautuisi umpikujaan ja jää sinne, kunnes on liian myöhäistä, kun puhutaan rodun selviytymisestä. Tämä sai kääntäjän pohtimaan myös omia näkökulmiaan asiaan.

Pierce toteaa, että tie poliittiseen muutokseen käy loogisesti ajateltuna joko väkivallan kautta tai kansalaisten kouluttamisen ja rekrytoinnin keinoin. Tahtoisinkin avata hieman näitä puolia myös omin sanoin.

Terrorilla valtaan?

Väkivallan tie on jotain, joka hyvin harvoin on onnistunut etenkään valkoisissa maissa, jotka ovat yleensä hieman kehittyneempiä kuin vaikkapa Etelä-Amerikan tai Afrikan valtiot, joissa on tapahtunut väkivaltaisia vallankumouksia: Che Guevaran vallankumoustaistelu Kuubassa tai Nelson Mandelan terrorikampanja Etelä-Afrikassa vain pari mainitakseni. Kansantermein ilmaistuna nämä valtiot ovat persläpivaltioita, joten aktiivinen terrori vain kiihdyttää muutenkin hädin tuskin pystyssä pysyvien valtioiden kaatumista ja vallan siirtymistä uusille herroille. Mainituissa taisteluissa oli toki mukana myös kansainvälistä apua – jos ymmärrätte, keihin tässä viittaan.

Asia ei kuitenkaan ole näin niissä maissa, joissa valkoiset ovat enemmistönä. Omaamme kyvyn rakentaa toimivat yhteiskunnat, joissa erilaiset instituutiot toimivat keskimäärin melko hyvin, ja terrorilla ei saada merkittävää tuhoa aikaan riippumatta siitä, kohdistuuko se infraan vai ihmisiin. Poliisi on yleensä sen verran tehokas, että tee se itse ‑terroristit jäävät kiikkiin varsin nopeasti ja potentiaalinen uhka suljetaan vankilaan. Lisäksi valkoiset eivät yleensä pidä rikollisiksi leimatuista ihmisistä, jolloin kansan tuki, joka vaaditaan muutokseen, voi olla kiven alla.

Käytännön esimerkkinä voimme nostaa tunnetun amerikkalaisryhmän, jonka kerrotaan saaneen suurimman motivaationsa Piercen kirjoittamasta Turnerin päiväkirjat ‑romaanista. Kyse on tietenkin Arjalaisesta Vastarintaliikkeestä – paremmin tunnettu nimellä The Order.

Järjestö aloitti 1980-luvulla rahankeräys- ja terrorikampanjan turvatakseen valkoisille oman elintilan Yhdysvaltojen alueelta. Se ryösti rahankuljetusautoja ja teki myös konkreettisia hyökkäyksiä, kuten pommi-iskun synagogaan sekä juutalaisen radiojuontajan murhan. The Orderin tarina kesti noin puolentoista vuoden ajan, kunnes johtaja Robert Matthews kuoli ammuskelussa FBI:n kanssa ja merkittävä osa jäsenistä vangittiin, merkittävä osa koko loppuelämäkseen. Ne, ketkä eivät jääneet kiinni, katosivat varsin pian pitämään matalaa profiilia.

Aseellisen toiminnan mielekkyydestä kehittyneessä yhteiskunnassa

The Orderin jäsenet ovat kansallisradikaalissa liikkeessä marttyyrin asemassa, sillä he tarttuivat aseisiin ja kävivät sotaan järjestelmää vastaan. Mutta oliko järjestön taktiikka toimiva? Jos järjestön saavutukset ovat jonkun verran kadoksiin jäänyttä rahaa (väitteiden mukaan pankkiryöstörahoilla olisi myös rahoitettu laillista kansallismielistä valistustoimintaa, mutta tästä ei ole olemassa todisteita), yksi kuollut juutalainen sekä parikymmentä miestä vankilassa, onko kyse menestystarinasta, joka kannatti tehdä ja pelastuiko valkoinen rotu?

Tarkoitukseni ei ole pienimmissäkään määrin pyrkiä vähättelemään The Orderin kaupunkisissien toiminnan urheutta ja idealismia. Sen sijaan tahdon herättää ajatuksia liittyen erilaisiin strategioihin.

Mitä, jos The Orderin jäsenet olisivat käyttäneet saman energian valkoisen separatismin edistämiseen sellaisin keinoin, jotka eivät johda vankilaan: Esimerkiksi valistuksella, rakentamalla valkoisia yhteisöjä sekä rakentamalla yritystoimintaa, jolla rahoittaa projektin etenemistä ja palkata toisia nationalisteja töihin. Nyt 40 vuotta myöhemmin nämäkin miehet olisivat varmasti saaneet aikaan aatteensa puolesta merkittävästi enemmän kuin mitä terrorikampanjansa nimissä saivat.

Oma lukunsa on toki vielä ns. Siege-ilmiön moniongelmaiset edustajat, joille väkivalta ja viiden pennin terrorikampanjat (tai lähinnä niistä haaveilu ilman konkreettista kykyä tehdä yhtään mitään, sillä tämän suuntauksen edustajat eivät keskimääräisesti ole sitä täysipäisintä sakkia) ovat enemmän itse tarkoitus kuin se, mitä niillä haluttaisiin saavuttaa.

Ukrainan opit

Jos esimerkiksi joku kuvittelee, että kolmen hengen voimin 3^d-tulostetuilla aseilla kaadetaan suomalainen yhteiskunta, pitänee luetella hieman realiteetteja.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan isosti vuonna 2022. Ukraina oli tuolloin – ja on edelleen – virkamieskoneistonsa puolesta täysin korruptoitunut ja täynnä Venäjä-mielisiä sabotöörejä. Ukraina on valtiona laho puu, jossa löysä slaavilainen elämäntapa näyttäytyy hyvin vahvana esimerkiksi valmistautumisen ja infrasta huolehtimisen suhteen. Kyseessä ei siis ole ainakaan suomalaisittain mitattuna mistään erityisen kehittyneestä yhteiskunnasta. Maassa ei käytännössä edes ollut armeijaa hyökkäyksen alussa.

Venäjä hyökkäsi maahan 200 000 miehen voimin, teknisellä ylivoimalla varustettuna ja yllättäen jopa maan presidentin. Siitä huolimatta Ukraina sai pysäytettyä hyökkäyksen, laittoi hyökkääjän perääntymään laajoiltakin alueilta pohjoisessa ja sotii edelleen vastaan. Miksi tuon tämän esimerkin esille? Jos satojen tuhansien hyökkääjien joukko ei saa terrorikampanjallaan yhtä korruption vaivaamaa valtiota polvilleen, miten joku voi kuvitella, että kehittynyt suomalainen valtio voisi kaatua kotona valmistetuilla aseilla yhden käden sormilla laskettavan ryhmän ansiosta?

Mikäli terroriajatukset konkretisoituisivat muuhunkin kuin postilaatikon ja kissan ampumiseen, kuvitteleeko joku, että kansalaiset hurraisivat Siege-väen temppuja sankarillisina herättäjinä? ”Hei kiitos, että tuhosit sähkömme ja saitte sen avulla talomme homehtumaan, nyt ymmärrämmekin, että valkoinen vallankumous on se, mitä tarvitsemme” tuskin on se reaktio, mikä toiminnasta seuraa.

Kun The Orderin toiminta oli sotilaallista, ammattimaista ja strategista (vaikka en kannatakaan taktiikoita, jotka eivät toimi), on Siege-ilmiössä kyse ainoastaan valtaosin mielenterveysongelmaisten ja älyllisesti sekä sosiaalisesti kehitysvammaisten päähänpistoista, jollaisten olemassaolo on valkoisille vihamieliselle järjestelmälle siunaus; mikä onkaan parempaa kuin päästä moraaliposeeraamaan, kun joku Internetin syvässä päädyssä liikaa aikaa viettänyt hylkiö on tehnyt terrori-iskun. Samalla voidaan painostaa ja mustamaalata viranomaisvoimin laillisia kansallismielisiä järjestöjä, kuten Suomessakin on tehty.

Rakentavammat keinot

Myös Pierce tekee sen johtopäätöksen, että rakentavampi keino valkoisille edullisen yhteiskunnallisen muutoksen edesauttamiseksi ei ole rikolliset keinot, vaan laillinen kansalaisvaikuttaminen, jota tehdään suunnitelmallisesti ja läpi vuosikymmenten. Kansallinen herätystyö on vuosikymmenten mittainen projekti, ei mikään lyhytaikainen harrastus. Kestävät muutokset eivät yleensä tapahdu yhdessä yössä.

Pierce itse ymmärsi tämän ja hän käyttikin elämästään noin 40 vuotta kansallissosialistisen aatteen edistämiseen. Vielä viimeisinä elinvuosinaankin hän ymmärsi esimerkiksi ryhtyä hyödyntämään Internetiä heti verkon alkuaikoina sekä ostamalla levy-yhtiön, joka tuotti kansallisradikaalia musiikkia nuorisolle, vaikka tuolloin lähes 70-vuotias Pierce tuskin oli NSHC‑, NSBM- ja RAC-yhtyeiden kohdeyleisöä taikka suurin fani.

Hän havaitsi huomattavasti toimivammaksi taktiikaksi kulttuurivallankumouksen edistämisen yhdessä järjestelmästä hyville paikoille pääsyn kanssa sekä kansalaisten massojen valistamisen. Käytännössä tämä siis tarkoitti sitä, että Pierce suuntasi National Alliance ‑järjestönsä sanomaa etenkin akateemisemmalle väelle, joiden voidaan olettaa saavan vaikutusvaltaisia työpaikkoja suurissa firmoissa, sillä hyvässä asemassa oleva nationalisti voi oikealla hetkellä auttaa asiaansa yllättävilläkin tavoilla.

Kansalaisia Pierce valisti järjestön aktivismin, julkaisujen ja omien radiolähetystensä kautta. Hän myös tuki kulttuuria esimerkiksi julkaisemalla kirjoja sekä kirjoittamalla niitä itse (tunnetuimpana teoksenaan Turnerin päiväkirjat), minkä lisäksi hänen ostamansa Resistance Records julkaisi musiikkia, joka leviää vielä tänäkin päivänä pitkin maailmaa nuorille radikaaleille, vaikka itse firmaa ei olekaan enää olemassa.

Rekrytoinnin dilemma

Mutta kuten Piercen teksteistä näemme, tuskaili hänkin hitaan kasvun kanssa. Hän tiedosti, että todellinen muutosvoima tarvitsee ympärilleen vähintään satoja tuhansia ihmisiä, mutta National Alliance oli Piercen kuoleman aikaan alle kahden tuhannen jäsenen järjestö.

Yksi ongelma oli luultavasti varsin valikoiva rekrytointi. Mukaan pyrittiin saamaan ainoastaan korkeakoulutettuja ihmisiä, ja moni muuten hyvä jäsen käännytettiinkin pois. Tämä on ongelma hyvin monissa järjestöissä: liian kovat standardit, jotka kuvastavat lähinnä vetäjiensä omaa sosiaalista mukavuusaluetta.

Esimerkkinä voimme kaivaa NSDAP:n rekrytoinnista joitain huomioita. Puolueella oli valtaannousunsa aikaan noin kaksi miljoonaa jäsentä. Myös SA-joukoissa oli miljoonia jäseniä. Mainittakoon, että NSDAP on oikeasti noussut valtaan, eikä vain öyhöttänyt pienessä piirissään unelmiaan valtaannoususta.

Olikohan jokainen puolueen jäsen puhdasoppinen kansallissosialisti, jota kiinnostivat kansallissosialismin esoteeristen vivahteiden ekologiset yksityiskohdat? Yhdelläkään jäsenellä ei varmaankaan ollut mitään henkilökohtaisia ongelmia kotona, päihteiden kanssa tai ylipäätään minkään muunkaan asian kanssa?

Vai voisiko olla, että miljoonien jäsenten joukkoon mahtui kaikenlaista vipeltäjää, mutta Hitlerkin ymmärsi, että kokonaisuus merkitsee – ja se kokonaisuus oli, että puolue etenee kohti valtaa. Toisin sanoen liian autistinen puhdasoppisuuden metsästys jätettiin etenkin rivijäsenten kohdalla huomioimatta (johtaja-asemat ja erityisesti SS olivat tietysti aivan toinen tarina). Jäsenten massat toivat ympärille hyvää lihasvoimaa, propagandamateriaalia, jäsenmaksuja, aktiivisia käsiä, siis kaikkea sellaista, mitä kasvava puolue tarvitsee.

Jos puolue olisi ryhtynyt vaatimaan jäseniltään täydellisyyttä, ei valtaa olisi koskaan saavutettu. Massoja tavoittelevat tahot joutuvat väkisinkin astumaan ulos omalta sosiaaliselta mukavuusalueeltaan ja olemaan tekemisissä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole henkisesti samalla tasolla sinun kanssasi.

Mitä tästä voimme oppia on se, että pienellä ryhmällä ei saa aikaan todellista muutosta yhteiskunnassa, vaikka sillä saisikin jotain melua aikaan. Melu ei kuitenkaan ole se, mitä tavoittelemme, vaan kotimaa, jossa poliittinen valta on kansallismielisillä, jotta valtio voi turvata valkoisten suomalaisten jatkuvuuden tulevaisuudessakin.

Aatteesta muoti-ilmiö

Tässä ajassa, jossa me elämme, on kulttuurielämä raiskattu täysin kulttuurimarxistien työkaluksi. He ovat vuosikymmenten yli kestäneellä toiminnallaan saaneet haltuun käytännössä kaikki asemat, joissa verorahoja jaetaan kulttuurillisille hankkeille. Tervettä kulttuuria edustavan on siis turha haaveilla julkisista tuista omalle projektilleen.

Tämän avulla valkoisten vastaiset ajatusvirrat (”antirasismi”, feminismi, transuideologia ja niin edelleen) saatiin tehtyä jopa muodikkaaksi ja hekin, jotka eivät todellisuudessa välittäneet asiasta, sanoivat vastustavansa rasismia, koska ympäristön ryhmäpaine ”pakottaa” siihen. Tämä rasisminvastainen muoti sekä ryhmäpaine on tosin kääntymässä takaisin parempaan suuntaan; koko ajan tulee muodikkaammaksi sanoa vastustavansa maahanmuuttoa ja olevansa ylpeästi valkoinen.

Työtä on tietenkin vielä paljon tehtävänä, mutta nationalismin tekeminen muoti-ilmiöksi on osa sitä kulttuurivallankumousta, jota tahdomme edistää. Ihmisten massat ovat mukavuudenhaluisia ja materialistisia; mikäli voimme luoda sosiaalisen mukavuusalueen massoille sillä, että he tunnustavat olevansa kansallismielisiä, voimme saavuttaa todellisia yhteiskunnallisia muutoksia. Muutokset lähtevät kulttuurista, josta ne jalkautuvat poliittiseen päätöksentekoon.

Pitkä projekti

Kansallista herätystyötä voikin helpommin arvioida kymmenen vuoden sykleissä lyhyempien aikavälien sijaan ja pohtia sitä, onko välissä tapahtunut positiivista kehitystä. Minkälainen oli kansallisradikaalin aatteen tila Suomessa tai maailmalla vuonna 2014 ja mitä se on tänään? Entä vuonna 2004? Kun pitkään aktiivisesti politiikkaa seuranneet huomaavat, että esimerkiksi antisionismin, maahanmuuttovastaisuuden ja rotuerot hyväksyvän nationalismin kasvu näillä aikaväleillä on aivan todellista ja valtavaa, luulisi sen herättävän toivoa. Poliittinen aktivismi ei missään nimessä ole turhaa, vaikka se joskus saattaakin turhauttaa.

Jos puhuit vuonna 2004 nationalistisista teemoista työpaikallasi, julkisuudessa tai missä tahansa, olit luultavasti suhteellisen yksin, minkä lisäksi pienempää oli helpompi pilkata ihan vain nauramalla hiljaiseksi. Aivan kuten tänä päivänä suurten eduskuntapuolueiden on helppoa nauraa eduskunnan ulkopuolisille puolueille, että olette pieniä – tilanne voi kuitenkin muuttua, mikäli nämä pienemmät tekevät suunnitelmallisesti töitä asiansa eteen kymmenen, kahdenkymmenen vuoden ajan.

Tänä päivänä radikaalimpienkin suuntauksien edustajilla on huomattavaa näkyvyyttä ja potentiaalia ympäristönsä muuttamiseen, sillä maasto on jo pehmennettynä meidän eduksi. Seuraavalle 30-luvulle tultaessa tulemmekin varmasti näkemään ihan oikeita kansallisradikaaleja merkittävilläkin yhteiskunnallisilla paikoilla – tämä vaatii toki aktiivista toimintaa kansakunnan herättämisen eteen.

Joten viestini lukijoille on: olkaa aktiivisia ympäristössänne, keskittykää valistamaan ihmisiä ympärillänne älkääkä tehkö mitään sellaista, joka estää sinua työskentelemästä aatteesi puolesta.