William Pierce: Eteenpäin pimeänä aikana, osa 1

Julkaisemme edesmenneen kansallissosialistiaktivisti William Piercen artikkelisarjan noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Hän käsittelee teksteissään sitä, miten voimme edetä toiminnassamme. Tekstit on alun perin julkaistu National Alliance ‑järjestön radio-ohjelmassa. Tekstit saattavat sisältää joitain viittauksia silloisiin ajankohtaisiin aiheisiin. Tarkoituksemme on kuitenkin herättää lukijoissamme ajatuksia, joita he toivottavasti jalkauttavat positiiviseen työhön.

Vuosi, joka on edessämme, on täynnä tavoitteita, jotka meidän on saavutettava. Tarkastellaanpa tilannetta, jossa olemme, ja tapaa, jolla olemme tähän mennessä vastanneet siihen.

Ehkä helpoin tapa aloittaa on viitata elokuvaan, jonka katsoimme viime sunnuntaina, Tahdon riemuvoittoon. Elokuva näytti meille valtavan ja sankarillisen tahdonvoiman tuloksen, jonka idealistinen ja henkistä eliittiä edustava vähemmistö Saksan kansasta saavutti vapauttaakseen itsensä sionistisesta tyranniasta ja parantaakseen itsensä sionistisesta taudista.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen juutalaisilla oli Saksa juuri sellaisessa tilanteessa, jossa he sen halusivat olevan. Se oli hävinnyt, lannistunut, köyhä ja nälkäinen — toisin sanoen alhaalla, ja viholliset alkoivat potkia sitä. He käynnistivät onnistuneen kommunistisen vallankumouksen Baijerissa Kurt Eisnerin johdolla. Koko Saksassa he alkoivat hankkia itselleen sanomalehtiä, jotka eivät vielä olleet heidän hallussaan. Kun talous romahti, he ottivat haltuunsa yhä enemmän saksalaisia yrityksiä, koteja, maatiloja, kauppoja ja tehtaita. He parjasivat saksalaisia sotilaita, jotka olivat tehneet sankarillisen uhrauksen rintamalla, samoin kuin he ovat kiihottaneet oman maamme hemmoteltua ja ajattelematonta väestön pohjasakkaa kaikkea tervettä ja vahvaa vastaan.

Ja kaikkialla he levittivät liberalismin myrkkyä, edistäen kaikkia paheita ja rappiota ”vapauden” nimissä. Homoseksualismi, huumeet, prostituutio, pornografia, musta musiikki, rappeutunut taide — kaikkia näitä asioita tuotiin Berliiniin ja muihin Saksan suurkaupunkeihin siinä määrin, että sionistit ja liberaalit muistelevat yhä nostalgisesti rappiota niin sanotussa Weimarin tasavallassa, joka oli Saksa vuosina 1919–1933.

Vastarinta nousee

Mutta saksalaisilla oli yhä vahva ja terve vähemmistö, joka ei antanut periksi juutalaiselle vaikutukselle. He uhmasivat lakia — he uhmasivat juutalaisia ja pettureita, jotka olivat ottaneet vallan heidän maassaan — ja he hankkivat salaa aseita, kouluttautuivat ja taistelivat niitä rikollisia vastaan, jotka tuhosivat heidän kansansa. Juutalaiset, kuten Eisner ja Rathenau, ammuttiin kadulla kuin koirat. Eräs johtavista kommunisteista, juutalainen nainen nimeltä Rosa Luxemburg, murskattiin kiväärin perällä ja hänen ruumiinsa heitettiin jokeen.

Hitler ja hänen kanssaan työskennelleet rakensivat taistelevan liikkeen, joka lopulta sai suuren osan Saksan kansasta taakseen, ja he pelastivat Saksan sionistien ja liberaalien käsistä. Elokuva, jonka näimme viime viikolla, oli 14-vuotisen taistelun tulos ja uuden saksalaisen yhteiskunnan rakentamisen alku — vahvan, elinvoimaisen, terveen saksalaisen yhteiskunnan, jolla on sama hengellinen perusta kuin meillä järjestössämme tänään.

Hitler ei saavuttanut voittoaan 14-vuotisessa taistelussaan juutalaisia ja heidän liittolaisiaan vastaan kompromisseilla tai kiertelemällä. Hän ei teeskennellyt olevansa ”konservatiivi” tai ”oikeistolainen”. Hänellä ei ollut mitään ovelaa suunnitelmaa ”yllättääkseen” juutalaiset. Hän taisteli heitä vastaan avoimesti ja suoraselkäisesti. Hän kutsui vihollisiaan tuholaisiksi, loisiksi ja valehtelijoiksi. Hän ilmoitti aikovansa vapauttaa kansansa heidän vaikutusvallastaan — ja hän teki sen.

Se, mitä hän teki Saksassa, inspiroi varmasti meitä kaikkia. Ihmiskunnan historiassa on vain harvoja, jos yhtään, yhtä kauniita ja sankarillisia ajanjaksoja kuin Saksan vuodet 1919–1945 — kansallissosialismin nousu ja voitto. Siksi elokuvalla on niin voimakas vaikutus meihin kaikkiin. Ja voimme oppia monia asioita Saksan taistelun tutkimisesta.

Saksa 1900-luvun alussa ja nykypäivä

On kuitenkin myös joitakin merkittäviä eroja historiallisen Saksan tilanteen ja meidän nykyisen tilanteemme välillä. Ensinnäkin saksalaiset, edes Weimarin ajan rappeutuneimpina vuosina, eivät koskaan vajonneet niihin moraalisiin ja hengellisiin syvyyksiin, joihin länsimaalaiset ovat nyt vajonneet. Sionisteilla ei ollut tuolloin televisiota hallussaan, joten he eivät kyenneet luomaan yhtä tiukkaa julkisen mielipiteen yhdenmukaisuutta Saksassa kuin he ovat pystyneet luomaan omana aikanamme. Saksalaisilla oli pitkä ja ylpeä perinne vastustaa ulkomaista vaikutusvaltaa, jota meillä ei yksinkertaisesti ole tällä hetkellä.

Ja saksalaisilla ei ollut keskuudessaan noin 100 miljoonaa mustaa, mulattia, mestitsoa, arabia, aasialaista ja kaikenlaista ei-valkoista tai puoliksi valkoista tai kolmeneljännestä valkoista sekoitusta, kuten meillä on täällä. Saksalaiset olivat kaikki valkoisia, ja heillä oli keskuudessaan vain yksi vihollinen, johon keskittyä.

No, huolimatta suurista fyysisistä ja moraalisista eroista kahden tilanteen välillä, olemme tähän mennessä aloittaneet taistelumme täällä hyvin samalla tavalla kuin saksalaiset aloittivat omansa — eli paljastamalla ja hyökkäämällä avoimesti ja suoraan sionisteja sekä rotupettureita vastaan. Emme ole koskaan kiertäneet tai tehneet kompromisseja. Olemme sanoneet niin selkeästi ja äänekkäästi kuin osaamme, mikä täällä on vialla ja mitä sille on tehtävä.

Mutta emme saa omalta kansaltamme samanlaista vastausta kuin saksalaiset kansallissosialistit saivat omalta kansaltaan. Kasvamme liian hitaasti, ja se on erittäin vaarallista. Emme rekrytoi uusia jäseniä läheskään tarpeeksi nopeasti; emme laajenna yleisöämme tarpeeksi nopeasti; emme lisää resurssejamme tarpeeksi nopeasti varmistaaksemme, että pystymme kehittymään todella elinkelpoisiksi ennen kuin on liian myöhäistä.

Strateginen tavoite

Meidän on pyrittävä saavuttamaan piste, jonka jälkeen järjestömme, henkinen yhteisömme ja sen ilmentämä totuus voivat selviytyä pitkällä aikavälillä riippumatta siitä, mitä tapahtuu – riippumatta siitä, kuinka huonoksi olosuhteet käyvät tai mitä vihollinen yrittää meitä vastaan. Meidän on saavutettava tämä kynnys ennen kuin sionistit ”pysäyttävät meidät solassa”, niin sanotusti.

Se tarkoittaa, että vaikka olemme nyt pitäneet puolemme — vaikka voisimme jatkaa painettua jäsenlehteämme ja pitää kokouksiamme määrättömästi — meidän on tehtävä jotain muuta. Meidän on saavutettava sola ennen kuin sionistit tekevät sen. Kysymys kuuluu: miten? Miten voimme kasvaa nopeammin kuin kasvamme nyt?

Olen miettinyt tätä kysymystä pitkään ja hartaasti, ja olen kuunnellut monia ehdotuksia jäseniltämme sekä täällä että ympäri maata. Olen löytänyt vain kaksi mahdollista vastausta.

Ensimmäinen vastaus olisi fyysisesti hyökätä vihollisiamme vastaan. Mutta nykypäivän yhä militarisoituneemmassa poliisi- ja valvontavaltiossa emme ole tarpeeksi vahvoja tekemään sitä toiveikkaana voitosta, joten se olisi täysin turha keino, vaikka kuinka hyvältä tuntuisi vihdoin ryhtyä taisteluun vihollisiamme vastaan.

Kaiken, mitä teemme, on sovitettava mahdollisimman tarkasti strategiaamme tavoitteidemme saavuttamiseksi — tässä tapauksessa ylittääksemme elinkelpoisuuden kynnyksen. Olen vakuuttunut siitä, että väkivalta ei auttaisi meitä saavuttamaan tuota kynnystä.

Toinen syy on se, että tilanne täällä on niin erilainen kuin Saksassa, mitä tulee yleisön asenteisiin ja siihen, millaista reaktiota voisimme odottaa. Emme todellakaan halua rynnistää liekehtivään glorifioituun tuhoon. Haluamme olla täällä kymmenen vuoden päästä, sadan vuoden päästä, kymmenen tuhannen vuoden päästä. Kysymys, joka on käsillä, on aivan liian tärkeä turhille eleille.

Kouluttamista, agitaatiota, rekrytointia

Jos suljemme pois ensimmäisen vaihtoehdon, meidän on käännyttävä toisen vaihtoehdon puoleen, ja se on se, että meidän on keskityttävä enemmän perustamme rakentamiseen kuin aiemmin. Tämä tarkoittaa painopisteen siirtämistä vihollista vastaan hyökkäämisestä opettamiseen, agitaatioon ja rekrytointiresurssiemme kehittämiseen. Se tarkoittaa vähemmän painotusta negatiiviseen, vähemmän painotusta välittömiin ongelmiin ja provokaatioihin sekä enemmän painotusta positiiviseen, pitkän aikavälin tavoitteeseemme, joka on valtaan pyrkiminen.

Tämä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, koska se, mitä meidän täytyy tehdä, on saavuttaa lyhyen aikavälin tavoitteemme, eli ylittää elinkelpoisuuden kynnys — ja meidän on tehtävä se mahdollisimman pian, mikä tarkoittaa, että meidän on kasvettava nopeammin kuin kasvamme nyt. Kun edessä on kiireellinen ongelma, akuutti ongelma, luonnollinen taipumus on alentaa vaatimustasoa, unohtaa pitkän aikavälin ongelmat ja keskittää kaikki energiansa välittömiin asioihin. ”Mitä aiomme tehdä presidentille?” on tärkeä kysymys lyhyen aikavälin ajattelijalle. Mutta ”Mitä aiomme tehdä varmistaaksemme, että rotumme säilyy ja kehittyy ikuisesti?” on tärkeä kysymys meille.

Totta kai vihollisen tarjoamat päivittäiset provokaatiot ovat hyvin vaikeita jättää huomiotta. Sallia niiden ihmisten, jotka kirjoittavat valheita valtamediassa, jäädä rankaisematta, jättää ryhtymättä toimiin niitä degeneraatteja vastaan, jotka edistävät rotujen sekoittumista ja perversioita sähköisissä viestimissä, tuntuu kunniattomalta. Kun näkee rotujen sekoittuneen pariskunnan julkisuudessa, tuntee moraalisen velvollisuuden tehdä jotain.

Resursseja ja organisoitumista

Vaikka ei ottaisi fyysisiä toimia näissä tapauksissa, tuntee olevansa pakotettu huutamaan tunteitaan julkisuuteen, paljastamaan ja tuomitsemaan pahansuopuuden, ahneuden ja typeryyden, jotka tuhoavat rotumme. Tuntee, että on pakko varoittaa ihmisiä yhä uudelleen ja uudelleen. Tuntee, että on haastettava tilanne, jossa kaikki mätä ja rappeutunut nostetaan jalustalle ja kaikki oikea, hyvä ja jalo tuomitaan.

Mutta juuri sitä olemme tehneet suurimman osan ajastamme ja energiastamme tähän mennessä, ja riippumatta siitä, kuinka kiitettävää tai oikeutettua tällainen toiminta saattaa olla, se ei riitä tehtävän suorittamiseen tarpeeksi hyvin tai tarpeeksi nopeasti. Tarvitsemme syvemmän ja perustavanlaatuisemman lähestymistavan.

Meidän on päästävä siihen pisteeseen, jossa kosmoteistiset (kosmoteismi on William Piercen kehittämä metafysiikkaa ja rotuoppia yhdistelevä filosofia, Suom. huom.) ajattelijat voivat ohjata sadan tuhannen National Alliancen ja Kosmoteistisen yhteisön jäsenmaksua maksavan perheen, ehkä puolen miljoonan ihmisen, resursseja ja uskollisuutta. Sitten voimme käynnistää kestäviä kampanjoita, joita voidaan pitää yllä, vaikka vihollinen käyttäisi meitä vastaan täyttä voimaansa.

Tämä on toteutettavissa seuraavien vuosien aikana, jos kaikki meistä, myös jokainen teistä, joka lukee lehteämme, tekee oman osansa. Puolikas tästä määrästä jo lukee lehteämme, mutta liian harvat ovat tunteneet velvollisuudekseen toimia vastuullisesti ja omistautua kokonaan tukemaan, rahoittamaan sekä auttamaan meitä. Tämä on se, mitä tarvitaan. Tämän ajan kryptokommunismin aikana se on todennäköisemmin saavutettavissa kuin koskaan aiemmin eläessämme.

Yksi syy siihen, ettei tätä ole vielä tapahtunut, on pelko. Ja puhumme siitä, kuinka voittaa tuo pelko, sarjan seuraavassa osassa.