Haastattelu Euroopan tulevaisuudesta ja Ukrainan sodasta Gabriele Adinolfin kanssa

Gabriele Adinolfi, yksi Euroopan kolmannen tien mallin oppi-isistä ja Italian lyijyn vuosien veteraani, antoi hiljattain mielenkiintoisen haastattelun maanosamme tulevaisuuteen liittyen. Partisaani julkaisee siitä käännöksen.

* * *

Aloitetaan peruskysymyksellä: kuinka eurooppalaisen kolmannen tien tulisi vastata Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan?

Hyvin selkeällä tavalla. Meidän tulee tukea kansaa, joka taistelee itsenäisyytensä ja oman historiallis-juridisen identiteettinsä puolesta, jota Moskovan imperialismi yrittää hävittää.

Mitä sota Ukrainassa merkitsee Euroopalle? Mikä on Venäjän hyökkäyksen geopoliittinen ulottuvuus?

Venäjä on valinnut asettua Eurooppaa vastaan. Ei ainoastaan Ukrainassa, jossa se on toiminut tekaistuilla verukkeilla ja teeskennellen olevansa hyökkäyksen kohteena, vaikka todellisuudessa Venäjä on hyökkääjä, vaan myös Libyassa ja Malissa. Muuttaessaan maailman tasapainoa Venäjä haluaa hidastaa Euroopan kasvua ja käyttää ainoaa kykyään, eli lihasvoimaa, pysyäkseen mukana pelissä Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä, jotka, toisin kuin Venäjä, ovat todellisia globaaleja voimia.

Venäjä, lamaannuttaen Euroopan roolia Ukrainassa, nostaa jännitteitä sekä kaasun ja öljyn hintoja, mikä tekee amerikkalaisesta öljytuotannosta kannattavampaa. Mutta se tekee myös enemmän: se omii Donbassin hillitäkseen Euroopan innovatiivista autoteollisuutta, joka on jopa vahvempi kuin amerikkalainen. Lisäksi käyttämällä maissia aseena se näännyttää Afrikan nälkään ja valmistaa massiivisia siirtolaisvirtoja Eurooppaan etelästä. Malin kautta Venäjä rikkoi Sahelin padon ja uhkaa humanitaarisesti koko Välimerta Libyan suunnasta.

Kuka ikinä Putinia sitten ajoi hyökkäykseen, on kuitenkin muistettava, että sota suosii Amerikan etuja Euroopassa ja Afrikassa, eikä ole kyse Yhdysvaltojen ja Venäjän välisestä yhteenotosta, vaan Venäjän ja Euroopan kansakuntien välisestä taistelusta, joka ei ole hyväksi kummallekaan. Yhdysvallat sen sijaan hyötyy tästä valtavasti.

Mikä on Ukrainan tulevaisuus? Voiko Ukraina maana, joka on viime vuosina tehnyt sankarillisia ponnisteluja Venäjän imperialismia vastaan, olla laboratorio uusille eurooppalaisille ideoille?

Ukrainan tulevaisuus on hyvin epävarma. Valekansanäänestys miehitetyillä alueilla ja uhka niiden puolustamisesta ydinaseilla saattavat johtaa alueen jakautumiseen ja pitkään asemasotaan, joka maksaa kaikille eurooppalaisille paljon. Kansa, joka taistelee tunkeutujaa vastaan, voi todellakin toimia esimerkkinä eurooppalaiselle uudelleensyntymälle.

Nykyään Euroopassa näemme kaksi erilaista reaktiota Ukrainan sotaan: Keski- ja Itä-Euroopan tai Skandinavian maiden rohkea ja radikaali reaktio, joka liittyy suoraan Venäjän uhkaan, sekä Länsi-Euroopan maiden, kuten Saksan ja Benelux-maiden, vähäinen ja välinpitämätön reaktio. Miten yhteinen eurooppalainen vastaus Venäjän aggressioon voidaan kehittää?

Valitettavasti vuosien materialistinen elämä on erottanut ihmiset ja kansat heidän intressiensä mukaan. Kansat, jotka ovat olleet Venäjän vallan alla ja jotka tuntevat sen läheltä, ovat oikeutetusti närkästyneitä ja huolestuneita. Ne, jotka ovat kauempana, ovat huolissaan omasta hyvinvoinnistaan ja kaasun hinnasta. Kaasun hinta ei kuitenkaan ole noussut pelkästään sodan tai pakotteiden takia, vaan se alkoi nousta jo aiemmin, ja tärkeässä roolissa ovat finanssikeinottelijat, jotka pelaavat kaasufutuureilla Amsterdamissa.

Monet Euroopan maat ovat vahvasti riippuvaisia Venäjän energialähteistä. Esimerkiksi Saksa ja Alankomaat ovat käytännössä täysin riippuvaisia niistä. Mitä pitäisi tehdä, jotta Eurooppa tulisi energiariippumattomaksi Putinin ja hänen oligarkkiensa hallinnasta?

Ensinnäkin, Venäjä on riippuvaisempi Euroopasta, koska sen talous perustuu tähän, eikä se ole koskaan rakentanut mitään tehokasta. Maailman suurimmalla maalla on sama BKT kuin Espanjalla! Lisäksi riippuvuus Venäjän kaasusta on vähäisempää kuin yleisesti luullaan.

Eurooppa suunnitteli omaa energiariippumattomuuttaan, jonka täytyy kulkea ydinvoiman kautta. Juuri tämä itsenäisyyden mahdollisuus, joka oli ollut esityslistalla vuodesta 2020 lähtien, saattoi ajaa Putinin hyökkäämään.

Nationalistit ja populistit eri maissa Euroopassa esittävät erilaisia näkemyksiä Ukrainan sodasta. Mitä meidän pitäisi tehdä, jotta eurooppalaiset identitaariliikkeet yhtyisivät vastustamaan Venäjän imperialismia ja syntyisi maanosan geopoliittinen tietoisuus? Onko tämä edes mahdollista?

Valitettavasti liikkeet elävät materialistisessa maailmassa, erityisesti lännessä. Spektaakkeliyhteiskunnassa monet toimivat, mutta heiltä puuttuu sielu.

Monet liikkeet koostuvat syrjäytyneistä ja turhautuneista ihmisistä, jotka ottavat kantaa pelkästään vastustaakseen. Kaikki, mitä heidän hallituksensa tuomitsee, on heidän mielestään hyvää. Heillä on myös Oidipus-kompleksi länttä kohtaan. Näistä syistä jotkut näkevät Putinin hallinnon vainoharhaisena mallina eivätkä sellaisena kuin se todellisuudessa on: mafiamaisena järjestelmänä, jossa oligarkia ja kommunismi ovat naimisissa. Se on anteeksiantamaton patologia, joka saa heidät sulkemaan silmänsä todellisuudelta ja jahtaamaan sairasta unelmaa. He teeskentelevät olevansa todellisia antiamerikkalaisia, mutta ajattelevat ja käyttäytyvät täsmälleen samalla tavalla kuin Amerikan syrjäytyneimmät yksilöt. He eivät ole täysin menetettyjä tapauksia, mutta heille ei pidä myöskään antaa liikaa painoarvoa: he ovat vaarallisia vain itselleen.

Ukrainan sota ja sitä seuraavat konfliktit ympäri maailmaa osoittavat, että eurooppalaisten usko ikuiseen rauhaan, melkein kuin Kantin kirjoituksista, on illuusio. Millainen Euroopan puolustusjärjestelmän tulisi olla, sekä kokonaisuutena että yksittäisissä maissa?

Eurooppa tarvitsee vahvan armeijan, jolla on yhteinen komento, mutta sitä ei voida saavuttaa niin kauan kuin yksittäisten kansakuntien kapitalistiset intressit ovat esteenä. Tämän vuoksi meidän on toimittava kulttuurivallankumouksen puolesta, osallistavamman Euroopan puolesta, joka voi saavuttaa yhteisen tahdon, joka perustuu oikeaan arvohierarkiaan. Tie on pitkä, mutta Ukrainan kansan puolustussota voisi olla käännekohta.

Vaikka sota Ukrainassa koskee vanhaa mannerta, näemme kuitenkin, että maailmanlaajuinen kilpailu siirtyy Tyynenmeren alueelle. Miten Eurooppa voi osallistua tähän kilpailuun toimijana eikä ulkopuolisten valtojen toimien objektina?

Maailman strateginen keskus on nykyään Tyynellämerellä. Ukrainan sota, johon Eurooppa osallistuu, uhkaa kaventaa pelin Tyynenmeren alueella vain kahden suuren pelaajan välille: Yhdysvallat ja Kiina. EU on edelleen maailman johtava kauppavoima ja sillä on suuri diplomaattinen kyky. Venäjän hyökkäys palvelee myös tätä tarkoitusta: luoda liiallista jännitettä Tyynellämerellä, mikä ei ole kenenkään edun mukaista. Vähiten Kiinan, joka (vaikka se esittää tukevansa Venäjää) vastustaa sitä jossain määrin, koska Venäjän imperialistinen sota voi palvella Yhdysvaltain etuja, mutta ei varmasti Kiinan.

Ranska ja Saksa ovat viime vuosina pelanneet erittäin arvokasta diplomaattista ja taloudellista roolia eskalaation estämisessä. Venäjän hyökkäys heikentää Euroopan roolia myös siellä.

Miten nykyeurooppalaisten pitäisi suhtautua venäläisiin? Ovatko he kadotettuja veljiämme?

Voimme erottaa hallinnon ja kansan, mutta emme voi unohtaa historiaa, joka toistaa itseään: venäläiset hyökkäävät aina Eurooppaan ja heillä on meihin alemmuuskompleksi, paljon kaunaa ja paljon kateutta. Kun he vapautuvat nykyisestä mafia‑, oligarkki- ja neuvostohallinnosta, voivatko he muuttua? Toivomme niin, mutta meidän täytyy testata heidät ensin.

Julkisuudessa keskustellaan usein visioista Putinin syrjäyttämisestä tai länsimielisen opposition noususta Venäjällä. Onko sellainen edes mahdollista? Jos Venäjän federaatiossa tapahtuisi jonkinlainen vallanvaihdos, kuinka Euroopan tulisi reagoida?

Putin ja hänen joukkonsa valehtelevat propagandassaan. Kuten hänen entiset proeurooppalaiset neuvonantajansa (Ivanov, Kortunov) kirjoittavat, Venäjällä ei ole vaihtoehtoista mallia, jolla vastata lännelle, mutta se taistelee, koska se on tajunnut hävinneensä vertailussa muihin toimijoihin, mukaan lukien Turkki.

Kaikki Venäjän Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin kohdistamat syytökset (LGBT, huumeet, sijaissynnytykset, materialismi) tulevat väärältä suunnalta, koska Venäjällä asiat ovat pahemmin näissä asioissa kuin niissä maissa, joita se kritisoi. Lisäksi sillä ei ole lähes mitään Euroopan hyveitä. He puhuvat moraalisista miehistä, jotka rikastuvat Venäjän yksityistetyillä resursseilla ja lähettävät miljardeja veroparatiiseihin tai länteen, ja kuten Putin, ilmoittavat vaatimattomia tuloja veroviranomaisilleen.

En tosin tiedä, onko Venäjän oppositio länsimielinen, mutta se on varmasti järkevämpi.

Venäjän federaation vääjäämättömien tappioiden myötä monilla alueilla, joita pidetään sen luonnollisina vaikutusalueina, voidaan havaita erkaantumisliikkeitä emosta. Voisiko Venäjän vaikutusvallan heikkeneminen maissa kuten Kazakstanissa ja Armeniassa sekä Venäjän puolustusliiton auktoriteetin romahtaminen merkitä Venäjän hegemonian loppua entisillä neuvostoalueilla?

Tätä en voi sanoa. Venäjän säilyminen tai hajoaminen ovat kaksi yhtä todennäköistä vaihtoehtoa. Hajoaminen on kuitenkin vaarallinen skenaario, koska rikolliset, joilla on ydinaseita, eivät epäröisi käyttää niitä pelastaakseen itsensä. On toivottava välimuotoa näiden kahden skenaarion välillä.

Perinteemme mukaisesti viimeinen sana kuuluu haastateltavalle. Millä viestillä haluaisit jättää lukijamme?

Jatkamme taistelua Puolan ja Euroopan ylpeyden puolesta ja otamme omaksemme tunnuslauseen ”Slava Ukraini!”

Kiitos haastattelusta.

Haastattelu on julkaistu alunperin puolalaisella 3 Droga-sivustolla.