Syyskuussa 2024 Yle Areenaan putkahti lyhyt dokumenttisarja, jossa norjalainen toimittaja Martha Antonette Solli tutkii pohjoismaisia ”äärioikeistolaisia” piirejä ja tapaa kansallismielisiä vaikuttajia. Tämä on dokumenttia käsittelevän Partisaanin lukijan kritiikkisarjan toinen osa.
Dokumenttisarjan jakso 2: White Boy Summer Suomessa
Sarjan toinen jakso alkaa, kun toimittaja lentää Suomeen osallistuakseen White Boy Summer ‑festivaaleille. Kuvaajana toimi suomalainen nationalisti ja videomateriaalin käsittelivät suomalaiset kansallismieliset ennen sen menoa julkaisuun. Hotellihuoneessa toimittaja ja kuvaaja lyhyesti keskustelivat festivaaleista ja turvatoimien tarpeellisuudesta. Toimittaja myöhemmin kokee pienen itsetietoisuuden hetken puhuessaan hänen ja kansallismielisten välisestä epäluottamuksesta – toivottavasti ymmärtäen syyn, miksi luottamus on ”sata astetta pakkasella”.
Dokumentaristirymän saavuttua festivaalialueelle haastateltiin lyhyesti yhtä kansallismielisistä ottelijoista ja katsottiin White Boy Summer ‑festin kuuluisia kamppailuotteluita. Kansallismielinen ottelija avasi lyhyesti kamppailulajien ja kansallismielisyyden välistä yhteyttä ja dokumentissa myös mainittiin kyseisen kamppailijan sotaveteraanistatus, jonka hän oli saanut taistelemalla ukrainalaisten nationalistien riveissä.
Seuraavaksi dokumentti leikkaa lausuntoon, jossa Sørensen väittää White Boy Summer Festin olevan ideologisen indoktrinaation työkalu. Todellisuudessahan White Boy Summer on niin ilmeisen aatteellinen tapahtuma, ettei sinne kukaan kävele vahingossa.
Mitä tulee taas lausuntoon väkivallasta, Suomen perustuslaki on yhtä mieltä kansallismielisten kanssa, eli hätävarjelussa väkivallan käyttö on sallittua ja hyväksyttävää. Vihjaus tietenkin on, että väkivaltaa käytetään laittomasti, mutta tälle väitteelle ei näytetä mitään todisteita. Harva pitää itsepuolustustaitojen ylläpitämistä erityisen hälyttävänä. Varsinkin kun kyseessä on niin vihattu alakulttuuri kuin kansallismielisyys on.
Tämän jälkeen haastateltavana on anonyyminä pysyttelevä Veren Lain edustaja. Edustaja teroittaa toimittajalle, kuinka kyse on yksinomaan itsepuolustuksesta. Tämän jälkeen haastateltiin lyhyesti juuri uimasta tullutta osallistujaa. Haastattelun ”vakavuuteen” saattoivat vaikuttaa huono englannin kielen taito ja pieni hiprakka. Journalistinen etiikka ei ilmeisesti kiellä haastateltavien näyttämistä alasti televisiossa ilman heidän suostumustaan.
Seuraavaksi siirrytään Norjaan, jossa haastatellaan nationalisteja seurannutta antropologia. Cathrine Thorleifsson kertoo festivaalien olevan täysin laillinen tapahtuma, mutta vihjaa kuitenkin festivaalien olevan potentiaalisesti kiellettävissä, sillä niitä voidaan ”käyttää rekrytointiin ja kansallismielisyyden normalisointiin”. Vihjaus on absurdi, sillä sananvapaus suojelee mielipiteiden levittämistä ja kokoontumisenvapaus sallii henkilön liittyä mihin tahansa lailliseen toimintaan. Thorleifsson puhuu myös avoimesti ”radikalisaation” estämisestä eli käytännössä kansallismielisen sanoman sensuroimisesta.
Takaisin Suomessa vuorossa oli tapahtuman saksalaisen osallistujan haastattelu. Saksalainen vieras nosti esiin useita hyviä pointteja haastattelussa, mutta merkittävin näistä oli se, kuinka Suomessa voi vielä olla jokseenkin avoimesti kansallismielinen. Saksassa Thorleifssonin mainitsema ”radikalisaation estämisprosessi” on viety loogiseen huipentumaansa. Saksassa holokaustin kyseenalaistaminen on rikos, josta voi saada jopa vankeutta, hakaristilippu on kielletty, Hitler-tervehdys on laiton ja valtio avoimesti harkitsee kansallismielisen AfD-puolueen kieltämistä heidän saamansa megasuosion takia. Todellisuudessahan radikalisaation estäminen on synonyymi väärinajattelijoiden hiljentämiselle, telkeämällä heidät vankiloihin, kieltämällä heidän tunnuksensa, kirjansa ja puolueensa.
Seuraavaksi haastateltiin kansallismielistä naisosallistujaa, jolla oli tähän mennessä yksi parhaista haastatteluista. Hän artikuloi syynsä liittymiselle hyvin ja perusteellisesti. Tämän jälkeen haastateltiin osallistujaa, joka kuvaili omaa aatettansa 14 sanalla. Dokumentti selittää lyhyesti, mitä 14 sanaa tarkoittaa. Tietoiskun jälkeen seuraa lyhyt pätkä Active Clubeista. Sørensonin mukaan Active Clubit ovat ”samaa fasismia ja natsismia” uudessa asussa. Tämä pitää osittain paikkansa. Olisi aika naurettavaa kuvitella nykyajan kansallissosialistit marssimassa SA:n ruskeissa univormuissa vielä tänäkin päivänä. Se mikä Active Clubeissa on olennaista, on särmän elämäntavan, liikunnan ja sivistyksen korostaminen. Dokumentti palaa haastatteluun ja kansallismielinen haastateltava selittää toimittajalle aktivismin merkitystä.
Välissä on erään nuoren osallistujan haastattelu, jonka jälkeen dokumentti taas kerran muistuttaa katsojia Anders Breivikin ja Philip Manshausenin olemassaolosta. Ikään kuin heillä olisi mitään tekemistä White Boy Summer Festeillä haastateltujen kanssa.
Seuraava kohtaus on varmaan koko dokumentin merkittävin. Siinä Siv Sørensen PST:n edustajana avoimesti myöntää, että suojelupoliisi ei edes pelkää kansallismielisten suunnittelevan terroritekoja, vaan syy sortotoimenpiteille on kansallismielisen aatteen kasvu itsessään. Tällä hän vahvistaa sen, minkä kaikki jo sisimmässään tietävät: Kansallismielisyyden uhka ei eliitin näkökulmasta ole terroriuhka. Kansallismielinen aate on sen sijaan uhka nykyisten korruptoituneiden päättäjien valta-aseman legitimiteetille. Mikä tahansa aate, joka nostaa tavalliset suomalaiset ihmiset tärkeysjärjestyksen ykköseksi on uhka niille tahoille, jotka hyötyvät etnisten suomalaisten tuhosta ja näitä suomalaisvastaisia tahoja suojelupoliisi palvelee.
Haastattelussa on myös absurdi väite 12–13-vuotiaiden rekrytoimisesta. Väitteelle ei taaskaan osoiteta mitään todisteita. Mihin toimintaan 12–13-vuotiaat voisivat edes osallistua? Mitä taas tulee kansallismieliselle sisällölle altistumiseen, lapset altistuvat internetissä kaikelle mahdolliselle, pornografiasta gore-videoihin. Kansallismielinen sisältö voi ”pahimmassa” tapauksessa radikalisoida nuoret urheilemaan ja sivistämään itseään tai jopa olemaan ylpeitä suomalaisuudestaan. Sisällöntuottajat eivät voi valita kuluttajaansa, joten on valheellista puhua lasten ”rekrytoimisesta”. Tämän jälkeen seuraa varsin huvittava vihjaus: Toimittajan mukaan kansallismieliset piilottavat ideologiansa kohteliaan ja fiksulta vaikuttavan kuoren alle. Ikään kuin he eivät oikeasti olisi fiksuja ja kohteliaita.
White Uprisingin haastattelussa nuoret bändin jäsenet selittävät omaa maailmankatsomustaan toimittajalle ripauksella rock-kulttuuriin kuuluvaa nuoruuden angstia. Circle of Dawnin konserttikohtauksessa ei puhuttu niinkään asiaa, vaan sarjan juontajat syytävät enimmäkseen samaa propagandaa, jota dokumentti oli tähänkin asti suoltanut.
Lopussa on muutama haastattelunpätkä, joissa taas kauhistellaan kuinka White Uprisingin nuoret sanovat olevansa valmiita puolustamaan ystäviään, ja festivaaleille osallistunut nainen kertoo tekevänsä rotunsa eteen sen, mikä on tarpeen. Varsin normaaleita lausuntoja, mutta Sørensen käsittelee näitä lausuntoja todisteena radikalisaatiosta. Kukaan haastateltavahan ei sanonut käyttävänsä väkivaltaa vähemmistöryhmiä kohtaan tai hyväksyvänsä terroristista toimintaa. Mitä tulee lausuntoon ”Väkivalta hyväksytään, käsittämällä se itsepuolustukseksi”, lähestulkoon jokainen hyväksyy väkivallan itsepuolustustilanteessa. Onko enemmistö väestöstä mukaan lukien perustuslain kirjoittajat, radikalisoitunut? Mitä tulee kommentteihin muiden vahingoittamisesta, tästä ei annettu yhtäkään esimerkkiä, joka ei olisi ollut kansallismielisen yhteisön paheksuma niin sanottu yksinäinen susi.
Samaisessa haastattelussa Sørensen mainitsee ajatuksen omaan rotuun kohdistuvasta uhasta olevan radikalisoiva tekijä. Entä jos tämä uhka onkin todellinen? Maapallon päällä ei ole ainuttakaan valkoista valtiota, jossa valkoisten osuus ei laskisi ja ei-valkoisten osuus nousisi. Ei tarvitse olla matemaatikko ymmärtääkseen, mihin tämä johtaa.
Jakson loppupuolella toimittaja kertoi, ettei hän voinut väitellä kansallismielisten kanssa festareilla. Ikään kuin keskiverto kansallismielinen ei olisi murskannut häntä väittelyssä. Kansallismielisyys perustuu ilmiselville tosiasioille, jotka jokainen, joka omistaa silmäparin ja arkijärjen, tietää. Annan toimittajalle pisteet siitä, että hän mainitsi, etteivät kansallismieliset ole yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä kummajaisia, vaan tavallisia ihmisiä, joilla on työpaikat, perheet ja kaverit, aivan kuten kaikilla muillakin.
Jakson loppuosa kuitenkin kohteli kansallismielistä yhteisöä kuin jotain kulttia, jossa kyseenalaistaminen on kiellettyä. Todellisuudessa, jos haluaa väitellä kansallismielisten kanssa tai vain tutustua heihin, paras keino on osallistua kansallismieliseen tapahtumaan ja tulla kysymään kysymykset suoraan. Kansallismieliset juttelevat mielellään ei-kansallismielisten kanssa, joita aate kiinnostaa.
Jakson loppuhuipennuksena oli kansallismielisyyden vertaaminen Kreikan mytologian Hydraan, ja Sørensen epäsuorasti kertoo tahtovansa tuhota kansallismielisyyden, mutta valittelee hankkeensa hankaluutta. Sørensen taisi unohtaa, että suojelupoliisin pitäisi olla edes pintapuolisesti puolueeton. Kansallismielinen Hydra kuitenkin elää ja voimistuu, joten Sørensenin työ ei varsinaisesti vaikuta kantavan hedelmää.
Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.