Kansallissosialistinen kasvatus ja opetus Saksassa, osa 5

12. Työpalvelu kasvatustekijänä.

Työpalvelun avulla kehitetään aivan uusi ajattelutapa työn arvosta ja merkityksestä kasvatustekijänä kansanyhteisyyden palveluksessa vastakohdaksi pelkästään mammonaa palvelevalle ajattelulle, itsekkäille tarkoitusperille ja itsekkäälle pyrkimykselle, kuten Müller-Brandenburg korostaa. Sen avulla luodaan uusi työmieli yhteisin voimakkain elämyksin, liitetään ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät yhteiseen, palkattomaan ruumiilliseen työhön ehjän yhtenäisen kansankokonaisuuden luomiseksi.

Työpalvelun suurin merkitys piileekin siinä, että sen leireissä, joissa nuoret yksilöt elävät yhdessä työn, palveluksen, leikit ja urheilun kuten juhlaillatkin, kokonaisuutta hajottava luokkataistelu ja yksilöitä erottava sääty ylpeys käyvät merkityksettömiksi ja mahdottomiksi. Työpalvelu aateloittaa työn saattamalla ruumiillisen työn jälleen kunniaansa ja arvoonsa sekä poistaen sen halveksumisen ja häpeän, johon työn rangaistuksena ja kirouksena pitäminen oli johtanut varsinkin koneellistumisen aikakautena.

Koska kansallissosialismi on korostanut naisen ja miehen luonteen ja elämäntehtävän erilaisuutta vastakohtana naisliikkeen samanlaistuttamispyrkimyksille, on myös tyttöjen työpalvelu kaikille yhteisten periaatteitten puitteissa saanut ankarasti naisellisia erikoispiirteitä. Silmällä pitäen naisten tärkeätä asemaa kodin hoitajana, äitinä ja lasten kasvattajana tytöt saavat maaseudulla 6 kk. työleirillä ollessaan olla 7 tunnin ajan päivässä jossakin talonpoikaistalossa auttamassa emäntää kaikissa talon toimissa ja lasten hoivaamisessa; samalla he myöskin kaikki pääsevät osallisiksi täysin naisruumiin edellytysten mukaisesta liikuntakasvatuksesta. Siten tytötkin ovat kansankokonaisuuden palveluksessa ilman aineellista korvausta, sillä heidän suorittamansa työ ei tapahdu heidän itsensä, ei heidän perheensä eikä raha-ansion vuoksi.

Yllä mainitunlaisella työpalvelulla on sosiaalisessa ja sivistyksellisessä katsannossa oleva erittäin suuri kasvatuksellinen merkitys tulevaisuuden uudessa Euroopassa. Sen useitten oivallisten kasvatusominaisuuksien toteaminen ja yleinen hyväksyminen onkin jo saattanut useat Euroopan kansat toteuttamaan sitä samansuuntaisessa muodossa, mutta soveltaen kunkin kansallisen olemuksen peruspiirteisiin.

13. Eri oppiaineiden opetuksesta.

Kiinnitämme esityksessämme huomiota vain kansallissosialismin korostamiin opetusopillisiin erikoispiirteisiin.

Hitler tähdentää, että tähänastisen opetuksen yhtenä suurena puutteena oli, että ei pystytty kohottamaan eri opetusaineiden joukosta kuivan asiallisen esityksen sen yläpuolelle sellaista, mikä on Saksan kansalle kunniakkainta, eikä kehittämään kaikissa koettelemuksissa kestävää, varmaa yhtenäistä isänmaallista mielialaa eikä sytyttämään kansallisylpeyttä, loistavien esimerkkien avulla. 

Tätä silmällä pitäen opetuksen tuli perustua kansalliselle pohjalle. Niinpä oppikoulujen opetussuunnitelmissa on saksan kieli, historia, taidehistoria, maantiede ja biologia liitetty erikoiseksi yhdistelmäksi kansallisella pohjalla. Keskeisinä ovat tiedot Saksasta ja sen kansasta, kulttuurista ja historiasta, ja omasta maasta siirrytään opetuksessa sitten vieraisiin maihin.

Kansallissosialistisessa historianopetuksessa ei rajoituta vain kertomaan, kuvailemaan ja tutkimaan, vaan sen on lisäksi arvioitava ja otettava kansallinen asenne. Sen avulla on vaikutettava tunteeseen ja tahtoon yhtä paljon kuin järkeen. Sen tulee kasvattaa, herättää kansallista ylpeyttä ja ennen kaikkea lujittaa uskoa ja luottamusta omaan kansaan ja sen tulevaisuuteen. Mutta kansallisellakin pohjalla jokaisen arvioinnin täytyy olla oikeudenmukainen, eikä se saa koskaan ylittää asiallisuuden ja totuudellisuuden rajoja. 

Myöskin Adolf Viernow korostaa totuuden ja selvyyden merkitystä historianopetuksessa, mutta samalla hän tähdentää, että siinä on arvioitava menneitten aikojen tapahtumia nyky- ja tulevanajan näkökannalta eikä vain niiden omalta näkökannalta. Friedrich Fliedner korostaa, että nykyisen ja vastaisen historianopetuksen päämäärät eivät ole niin paljon tieteellisiä, vaan enemmänkin käytännöllis-pedagogisia, sillä sen on kasvatettava oppilaita saavuttamaan sisäistä karakteeria.

Historianopetuksen on siis oltava – kuten herbartilaisetkin vaativat – tiedollisen opetuksen ohessa luonnetta kasvattava tekijä. Sen on herätettävä oppilaissa rakkautta sukuun, kansaan sekä kotiseutuun ja isänmaahan. Joskin oppilaalta vaaditaan varmoja tietoja, niin on vähintänsä yhtä tärkeätä, että hän saa elävän käsityksen velvollisuudesta, vastuuntunnosta, kunniasta ja uskollisuudesta omaa kansaansa ja maatansa kohtaan. 

Nuorisohan tahtoo saada ihanteita ja esikuvia. Tässä suhteessa Saksan historia tarjoaa lukuisasti hyviä esikuvia, mutta on sallittua valikoida niitä myös vieraiden kansojen historiasta. Viime ajan saksalaisista persoonallisuuksista on koulujen opetussuunnitelmissa eritoten mainittu Hitlerin ohessa von Hindenburg, Leo Schlageter ja Horst Wessel. Näiden ja muiden suurmiesten persoonallisuus ja suurteot on osoitettava nuorisolle niin vaikuttavalla tavalla, että näistä tulee järkkymättömän kansallistunnon ja kansallisylpeyden tukipylväitä.

Äidinkielen opetuksessa kiinnitetään erikoista huomiota puhutun ja kirjoitetun kielen virheettömyyteen. Oppilaiden tulee päästä selville siitä, että kieli elää, kehittyy ja muuttuu, jonka vuoksi oppikoulujen ohjelmistossa on myös keskiajan saksaa.

Oppilaiden vapaita esityksiä käytetään luokkaopetuksessa runsaasti, sillä heidän tulee niissä osoittaa kykenevänsä keskittymään tiettyyn tehtävään, erottelemaan pää- ja sivuseikat sekä vapaasti ja luonnollisesti käyttämään puhdasta kieltä. Esitelmien aiheina voivat olla oppilaiden omat, vapaassa luonnossa saamat kokemukset ja elämykset tai jotkin historiaa, kirjallisuutta jne. käsittelevät aiheet.

Äidinkielen ja historian opetuksen rinnalla on biologian opetuksella tietojen lisäämisen ohessa etualalla luonteen kasvattaminen, ennen kaikkea rotu- ja perinnöllisyysopin välityksellä.

Eräissä lukioissa varataan yksi päivä viikossa käytännöllistä opetusta varten, jolloin luokan opetus tapahtuu suotuisan ilman vallitessa ulkona luonnossa. Täällä elintarvikepussein varustettuina samoiltaessa voi luonnontieteitten täydentyvä opetus tapahtua biologisen elämänyhteisöllisyysperiaatteen mukaisesti, käsittäen kotiseudun elävän luonnon elimellisenä kokonaisuutena.

Samalla voidaan yhteisin elämyksin todeta, mitenkä esivanhemmat ovat sukupolvesta sukupolveen uutteralla ja uhrautuvalla työllään aikaansaaneet siinä kulttuuria. Täällä myös samalla voidaan käydä jossakin puutarhassa, kalanviljelyslaitoksessa ja muissa lähiympäristössä sijaitsevissa biologisissa laitoksissa. Tällä tavoin myös hankitaan kouluille joukko opetusmateriaalia mikroskooppitutkimuksia varten, kivennäiskokoelmia jne. Näillä retkillä opitaan myös tekemään luonnontieteellisiä havaintoja ja yleensä liikkumaan avoimin, tarkkaavaisin silmin luonnossa, huomioimaan ja arvostamaan sen kauneuksia sekä rakastamaan sitä ja kotiseutua. Samalla opitaan myös liikkumaan ja käyttäytymään metsissä ja puistoissa luontoa säästäen ja suojellen sekä välttämään kaikkea tarpeetonta luonnon turmelemista ja raiskaamista.

Perustana koulun evankeeliselle uskonnonopetukselle ovat Uusi testamentti, Lutherin vähäkatekismus ja jotkin valitut osat Vanhasta testamentista. Mutta muuten on uskonnonopetus, jota kansakouluissa annetaan 2–3 tuntia ja korkeimmissa kouluissa 1–2 tuntia viikossa joutunut eräitten uudistusten kohteeksi, jotka tähtäävät kansanyhteisyyden säilyttämiseen ja sopusointuisuuden luomiseen eri uskontunnustuksiin kuuluvien lasten keskuudessa. Siten kunnissa, joissa katolisia ja protestanttisia lapsia opetetaan yhdessä, siirrytään vähitellen tunnustuskouluista yhtenäisyyskouluihin, jolloin oppilasten uskonnollista yhtenäisyyttä vahingoittava opetusaines karsitaan pois, ts. opetus muodostetaan tunnustuksettomaksi, joka seikka varsinkin katolisessa papistossa on osittain herättänyt vastustusta.

Samalla ovat kaikki jumalattomuutta edistävät yhdistykset ja koulut kielletyt, kuten weimarilaistasavallan aikaisten marxilainen vapaa-ajattelijain perustamat koulut ja yhdistykset, raamatuntutkijain seurat, antroposofien ja weissenbergiläisten yhdistykset. Myöskin pelastus armeija on kielletty, tietenkin sen englantilaisen ylijohdon takia; sen sijaan baptistit, metodistit ja muut sellaiset uskontokunnat saavat vapaasti harjoittaa uskonnollisseurakunnallista tointaan.

Mutta kaikilta uskonnollisilta yhdyskunnilta on kielletty poliittinen toiminta. Uskontoa ja politiikkaa ei saa sekoittaa toisiinsa. Uskonto on kokonaan yksityisasia, ja valtiomiehet vaativat, että saavat hoitaa valtion asiat ilman kirkon taholta tapahtuvaa sekaantumista. Papit, jotka saarna ja opetustuolista arvostelevat valtiota ja sen laitoksia, katsotaan sen vihollisiksi. Etenkin katoliset papit katsovat tämän loukkaavan heidän perinteellistä tapaansa sekaantua politiikkaan. Myöskin se katolinen käsitys, että kirkon auktoriteetti on valtion yläpuolella ja lastenkasvatuksen suhteen myös perheen yläpuolella, on antanut aihetta erimielisyyksiin valtion ja kirkon välillä.

Joskaan kiistaa dogmeista ei pidetä suotavana, on kansallissosialismin suhtautuminen kristinuskoon myönteinen. Sitä osoittavat mm. seuraavat käytännössä noudatetut periaatteet: Säännöllistä uskonnonopetusta annetaan. Suodaan tilaisuutta pyhään rippiin ja herranehtoolliseen. Samoin annetaan tilaisuutta ottamaan säännöllisesti osaa pyhään koulumessuun. Jokaisessa koulusalissa riippuu risti. Oppitunnin alussa ja lopussa luetaan rukous.

Tämä oli artikkelisarjan viimeinen osa. Lue sarjan edelliset osat: 1, 2, 3, 4.