Kaarnan kynästä: Kuolema korjaa

Juha Kaarna Kettunen kirjoittaa tämän kuun kolumnissaan elämämme ja kulttuurimme suurimmasta mysteeristä – kuolemasta.

”Usko minua ystäväni, meitä kaikkia kerran musta kuolo päähän koppaa”
- Aleksis Kivi

Kalenterivuoden loppuun osuu ajanjakso, joista maailman eri mytologiat ja uskonnot ovat yksimielisiä: kuolema on läsnä enemmän kuin muina aikoina. Vainajia muistellaan ja palvotaan, illat pimenevät pimenemistään ja kelit kylmenevät. Hyinen sade huuhtoo viimeisetkin kesän hymyt ja haikailut pois lomilta lämpimän syksyn arkeen palanneiden puurtajien kasvoilta. Marraskuu on sananmukaisesti kuoleman, kuolemisen ja kuolevien kuukausi. Elinvoimaansa menettävä Luonto näyttää kylmältä ja luotaantyöntävältä tänä aikana, kun lumipeite ei vielä kunnolla pukenut talvista takkiaan, mutta puiden lehdet ovat jo lähes kaikki poissa.

Kannettiinpa tuossa suvun miesten kanssa vuodenajan henkeen sopivalla tavalla pitkän taipaleen kulkenut isoisäni hautaan juuri kun marraskuu oli vielä kurkistamassa olan takaa. Hänen matkansa oli pitkä ja viimeisten vuosien sairaus oli kalvanut koko aikuisiän salskeassa kunnossa olleen miehen vain varjoksi itsestään. Hänen kuolemansa tuntui oikealta, kohtuulliselta ja helpottavaltakin, vaikka hän olikin yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Suru on läsnä vain häilyvänä aavistuksena. Hän oli elänyt pitkän ja monilla tavoin mieleisensä elämän tyytyväisenä ja loppuaikoja lukuun ottamatta terveenä. Hänen savo-stoalainen ja häikäilemättömän positiivinen asenteensa on sukumme ja tuttavapiirimme kesken yleisesti ihailtua ja ihmeteltyä.

Vuosia sitten, kun hänen vaimonsa soperteli jostain itkun seasta monisanaista selvitystään ukkini saamasta muistisairausdiagnoosista, siis juuri todetusta sairaudesta, jonka luhistavan lopputuleman kaikki tiesivät, totesi ukkini jämäkästi suunvuoron otettuaan: ”Se pittää ottaa tyynesti se, mikä tulloo”, teki samalla yleismaallisen ”noniin, nyt riittää” ‑käsieleen ja hörppäsi kahvia. Se siitä. Kyllä siinä oli liikaan tunteiluun ja ajatteluun taipuvainen pojanpoikansa ihmeissään ja mietinkin, että jos edes murto-osan tuosta mielenlujuudesta joskus omistaisi, niin olisi ihan hyvä. Hitaan ja näivettävän kuolemantuomion edessä täysin tyynenä kahvin hörppiminen ja lähimmäisten huolen toppuuttelu. Ei voinut muuta kuin istua täysin hiljaa ja arvostaa. Tämä oli yksi niistä vanhan kansan tervaskannoista, jotka olivat elämään tyytyväisiä, mitä ikinä se vastaan toikaan. He vaativat vähän ja antoivat paljon. Kun katsoo ympärilleen, niin huomaa väkisinkin, että nämä asetelmat ovat nykyisien happanevien ja haurastuvien sukupolviemme osalta täysin päälaellaan.

Vaikken kristitty olekaan, päinvastoin, niin sen verran annan Jeesukselle ja Pirulle pikkusormea, että olin kirkonmenoissakin mukana kuten asiaan kuuluu. Tuli myös tempaistua ”Maa on niin kaunis” juuri hautaan laskun jälkeen. Minusta se on komea kappale, jonka muutama jeesusherradetalji siellä täällä tosin tietenkin vähän pilaa mutta mitä siitä. Ei pakanana tunnu edes kovin pahalta tipautella, että ”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, Miespolvet vaipuvat unholaan; kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan.” Siinä on jylhä ja toismaallinen tunnelma läsnä. Eurooppalainen juhlavan musiikin ymmärryshän siinä suursäveltäjien ja sanoittajien kautta jälleen puhuu, kuten olen kristinuskoa käsittelevissä teksteissäni luonnehtinut.

Olen pitkään kummastellut sitä, kuinka pitkään Suomessa kestää, että ihminen haudataan. Viime vuoden hautajaisissa, kun mainitun isoisäni vaimo oli lähtenyt muille mustikkamaille, arkunlasku taisi olla viisi vai jopa kuusi viikkoa kuolinhetkestä. Johtuen henkimaailman uskomuksistani, ja niitä uskomuksia edeltävien aikojenkin jonkinlaisesta perstuntumasta, tämä tuntuu erittäin väärältä. Hankaa pahasti vastakarvaan tuommoinen viivyttely. Sivustakatsojalle näyttää siltä, että verovaroilla lihotettu evlut-kirkko laiskoine tai toistaitoisine työntekijöineen ei hoida hommiaan. Tai ainakin priorisointi on pielessä. Tai ehkä he näkevät kuoleman eri tavoin kuin minä.

Kun muutamia vuosia sitten juttelin tästä pitkästä hautausajasta erään nepalilaisen kaverini kanssa, hän oli asiasta aivan ihmeissään. Heidän uskonnossaan ja tavoissaan asia hoidetaan pikimmiten; muistankohan oikein, jos sanon että seuraavana viikonloppuna tai viimeistään sitä seuraavana. Suvulle ilmoitetaan, että alkakaahan tulla ja jos sieltä tulee takaisin nahkeaa viestiä, että juuri hankalasti on pyykkivuoro varattu ja kaverin koiraa lupasin käyttää ulkona, niin ei siellä odotella, koska homma nimenomaan pitää hoitaa tietyn ajan sisällä. Siellä nähdään kuolema asteittaisena prosessina ja tätä prosessia kunnioitetaan ja arvostetaan hoitamalla vainaja oikean ajan sisällä matkalleen kohti seuraavia seikkailuita. Lähipiirillä on omanlaisensa vastuu tästä prosessista ja temppuilu ja viivyttely on vainajan seuraaville vaiheille haitallista. Olen tästä kokonaisuudesta aika lailla samaa mieltä. Se kuulostaa minusta oikealta ja kohtuulliselta, mutta sitä ei pystyne perustelemaan muuta kuin uskomuksilla, tällä mainitulla perstuntumalla ja mytologioilla, ainakaan toistaiseksi. Ehkä tulevaisuuden mittalaitteiden tarkkuuden myötä voimme todeta jälleen yhden taikauskoisen perimätiedon olevan myös tiedemiesten mielestä totta. Ehkä Kuolema ei olekaan pelkkä on/off ‑kytkimen asennon muutos, vaan elämä kuoriutuu kerros kerrokselta vähitellen pois.

”Emme me kuole kuolleiden tavoin,
taivaaseen asti on hautamme avoin,
meitä ei kahlitse kuoleman miekka,
yllämme elää hiili ja hiekka.
Aineen ryöpyssä riemuitsevassa
myrskyten kierrämme karkelemassa,
Meissä on korkea elämän laine
ikuinen, ikuinen henki ja aine.”
- Matti Kuusi

Tämä aika kuoleman ja hautajaisten välillä on kuitenkin myös läheisille epätyydyttävä ja vaillinaisen tuntuinen välitila. Kuin Limbo, kuin yllä mainittu luonto, joka on jo lehtensä pudottanut muttei saanut vielä lumipeitettä. Rauhaan ei pääse vainaja eikä lähipiirikään ennen hautaamista. Mielestäni tämä pätee uskontokäsityksistä huolimatta hyvin laajalti. Voisi kuvitella, että myös vannoutuneilla ateisteilla on tästä samansuuntainen käsitys? Johtuen siitä, että ihmisillä on luontainen ymmärrys asioiden loppuun saattamisen tärkeydelle, ja vaillinaiset ja keskeneräiset asiat painavat enemmän tai vähemmän joka askeleella kuin rutussa oleva sukka, kunnes hommat oikaistaan kuntoon. Ja tässä on kuitenkin yksi yleismaallisesti tärkeimmäksi ymmärretty etappi kyseessä.

Kun vainaja on saatu haudan lepoon, asialle on saatu sinetti ja jonkinlainen rauha voi laskeutua lähipiirin surun toipumisprosessin päälle. Se on mielestäni lähellä samaa rauhoittavaa oloa, minkä yllä mainittu maan peittävä lumipeite tuo mukanaan. ”Se oli siinä”. Se oli sellainen vuosi. Se oli sellainen elämä. Mitähän seuraavaksi? Toki tämä vainajan lähipiirin elpymisprosessi on helpompi, jos yllä mainitun esimerkin mukaisesti kuolon verhon taa lähtee laajan elämänkokemuksen ja pitkän ja vaiherikkaan elämän elänyt. Sain hetki sitten tiedon tuttavapiirissä tapahtuneesta traagisesta kuolemantapauksesta, jossa menehtynyt oli vielä nuori ja jäntevä mies. Tätä on hankalampi sulattaa, vaikka hädin tuskin miestä tunsin. Ei voi välttyä pohdinnoilta, mitä hän olisi voinut olla ja saavuttaa, varsinkin kun tässä tapauksessa kyseessä oli oikein miellyttävän ja älykkään oloinen heppu, monta sellaista tulevan kunnon miehen piirrettä tai ainakin vahvasti sen mahdollisuuden omaava.

Verrattuna ensimmäiseen esimerkkiini isoisästäni, hänen päivänsä olivat täydemmät kuin tällä nuoremmalla tästä maailmasta poistuneella. Ei tarvitse arvailla mitä ukkini olisi voinut vielä liki satavuotiaana pitkällisen sairauden kalvamana tehdä, jos olisi elänyt kuukauden tai vuoden pidempään. Ei yhtään mitään. Tekemisen ja toimimisen ajat oli ja meni, ainoastaan hiljaista myötävirtaan soutelua kohti viimeistä putousta oli jäljellä. Tällainen nuoren ja mahdollisuuksia täynnä olevan lähtö pysäyttää enemmän. En tiedä onko se järkevää, koska mitä sitä tavallinen tasa-askeltaja maailmankaikkeuden näkymättömistä suunnitelmista tietää, mutta näin se vaan on, että erilaiselta tuntuu.

”Päivänmatka valon hidasta kuolemaa.
Vanhuksessa harsonohut
jo varjokin
Yksi ainoa oksa tyhjässä ilmassa
takertuu linnun varpaisiin
lentää pois”
- Kirsi Kunnas

* * *

Sen lisäksi, että Kuolema on läsnä siellä missä on elämämmekin, niin Kuolema työntää luisia sormiaan kohti kasvojamme joka ruudun läpi, jonka avaamme. Nettisivut ja televisio pauhaa kuolinluvuista Gazassa ja Israelissa, jengitapoista Ruotsissa, Ukrainan ja Venäjän sodasta, Afrikan terrori-iskuista ja luonnonkatastrofeista, Yhdysvaltojen kouluampumisista ja jengiampumisista, kaukoidän kuolonuhreja vaatineista maanjäristyksistä, kulkutaudeista ja tulvista ja mitä kaikkea vielä. Joka puolella maapalloa tulee ruumiita niin että ryminä käy ja rutina kuuluu. Ja me täällä koti-Suomessa netin ja television äärellä… me osallistumme, myötäelämme, puutumme, olemme niin helvetin huolissamme ja pahoillamme, ja olemme jämerästi mieltä.

Kun Saska Saarikoski tivasi pää kallellaan vuonna ‑91 haastattelussa mestari Pentti Linkolalta että ”miten me voidaan sulkea tältä silmät ja korvat?!”, kun kyseessä oli jokin Afrikan nälänhätäkriiseistä, niin Linkola toteaa pienen epäuskoisen tuhahtelun ja aidon hämmennyksensä jälkeen lyhykäisesti että ”Miten niin. Suljetaan ne silmät ja korvat.” Linkola luonnehti miten voimme valita laittaa vastaanottimet kiinni, koska eihän ne toisella puolella maailmaa olevat asiat ja ongelmat meille kuulu millään tavoin, halusimme tai emme. ”Kun Somaliassa ja Etiopiassa on jatkuva nälänhätä, niin pitääkö meidän antaa heidän kuolla sinne?!” kysyy järkyttynyt Saska samaisessa haastattelussa ja antaa samalla oivan esimerkin shampanjasosialistien kaikkivoipuuden tunnosta, kun on kyse oman auttavan käden vahvuudesta. Aivan kuin Afrikan ongelmille mitään mahtaisimme, vaikka haluaisimmekin. Tähän kysymykseen ”annetaanko heidän kuolla” mestari Linkola toteaa ykskantaan: ”No kyllä aivan varmasti. Ei se kuulu maapallon toisella puolella asuville ihmisille”. Samoin kuin vastavuoroisesti meidän ongelmamme eivät kuulu toiselle puolelle maapalloa ratkottavaksi, jatkaa hän luonnehdintaansa. Tämä on mielestäni erittäin terve ja yleisesti ottaen paras mahdollinen suhtautuminen suurimpaan osaan maapallomme kriiseistä.

Toki kun kyseessä meihin kansana suoranaisesti vaikuttavat asiat, kuten välittömien naapurimaidemme suuret ongelmat, kuten Venäjän imperialistiset sotapullistelut ja Ruotsin maahanmuutosta ja kommunisminpunaisen ja feminisminpinkin marxismin eri sävyistä tulehtunut yhteiskunta, on Suomen syytä olla tarkkana ja pitää molempien yhteiskuntien tapahtumia tiukasti silmällä. Mutta kun kuolemaa työnnetään värikkäänä tulvana vastaanottimista olohuoneisiimme, voisi olla hyvä tiedostaa, että sama viikatemies voi heilua samaisen television seinän takana, viereisen taloyhtiön parkkipaikalla tai huomisessa aamuruuhkassa. Ei tänne tarvitse kuolemaa ja huolta tuoda muodikkaana import-tuotteena koko planeetan halki, sitä on omasta takaa suunnilleen se määrä mikä on tarvittukin.

Mitä taas tulee Afrikan, Lähi-idän, Kauko-idän ja Amerikkojen ongelmiin, meidän olisi tervettä myöntää, ettei tähänkään mennessä tehdyistä surkuhupaisista, kalliista ja omahyväisistä auttamispyrkimyksistämme ole hyötyneet kuin sosialististen yhdistysten humpuukihyväntekeväisyyden nimissä tuhdilla kuukausipalkalla maailmaa halailevat konsultit ja muut puuhastelijat, ja kaukomaiden korruptoituneet virkamiehet ja järjestäytynyt rikollisuus.

Ymmärrämme täällä Pohjolan perukoilla kyllä, ettei alkoholistia voi auttaa kukaan, ellei alkoholisti itse halua parantua. Kuinka emme voi hyväksyä sitä, ettei kokonaista valtavaa maanosaakaan, kuten Afrikkaa, voi täältä käsin väkisin halata tai lahjoa hyvinvoivaksi ja oikeudenmukaiseksi? Siellä kuoleman viikate korjaa näennäisen mielivaltaisesti ja länsimaisesta vinkkelistä katsottuna epäoikeidenmukaisuus hallitsee. Emme me voi näitä syvään juurtuneita piirteitä sieltä shoppailla etämyyntityyliin pois rahaa työntämällä. Ainoastaan jonkin sortin demari voi kuvitella tällaisen valtavan ja äärimmäisen monisyisen ongelmavyyhdin poistuvan työntämällä johonkin ilmiliekeissä olevaan yhteiskuntaan summittaisesti setelinippuja.

Toinen viime kuun alussa taas päätään nostanut länsimaisen äimistelyn ja moraalimiekkailun klassikkoaihe, eli Lähi-itä vs. Israel on toinen hyväkäs, suorainen energiasyöppö itselleen haitallisuuteen asti hyväsydämiselle ja hyväuskoiselle Suomen kansalle. Tässäkin kriisissä suomalaiset omahyväisyyttään tai tietämättömyyttään luulevat saavuttavan jotain ottamalla puolia tai jopa suoraan äänekkäästi tukemalla toista tai vastaavasti ilkkumalla toista osapuolta. Siis kriisiin, joka on meistä tuhansien kilometrien päässä, eikä kuulu meille millään tasolla. Ei maantieteellisesti, ei kulttuurillisesti, ei historiallisesti. Ainoa kansainvälisen politiikan reaktio mitä Suomen pitäisi tähän kriisiin antaa, olisi jonkinlainen poliittinen vastine Kummelin ”tonnin seteli” – ilmeelle molemmille itseaiheutettua hätäänsä ja eläimellisen väkivallan käytön oikeutusta limakalvot lepattaen huutavalle osapuolelle. Tämä asia ei Suomelle kuulu sitten pätkääkään, niin ”suljetaan ne silmät ja korvat” heidän huitomiselta ja huudoltaan tässäkin tapauksessa kuten viisas Linkola yllämainitusti totesi.

Tällaisia mielipiteitä julkituodessaan syyllistyy joidenkin tahojen mielestä nihilismiin tai julmuuteen, mutta minusta on realismia todeta niin yksilötasolla kuin yhteiskuntienkin tasolla, kun taho vain on kertakaikkisesti avun ulottumattomissa. Ja sitten kuulee ne samat argumentit pakkohuolestumisen puolesta kuin että ”Lähi-idän pakolaisvyöry tulee vaikuttamaan meihin”. Niinpä niin. Turha sitä on silti vain seurailla ja huokailla. Jos laittaisimme maan lait ja rajavartioston ohjeistuksen kuntoon, olisi Suomelle aivan sama olisiko tulossa 10 vai 10 000 kamelikansojen nuorukaista. Voitaisiin sanoa lukumäärästä riippumatta että ”nyt ei pääse” ja siinä se. Toistan: kun oma lainsäädäntömme olisi ajantasainen ja kriisit huomioon ottava, olisi aivan yksi lysti seuraammeko perushuolestuneena kansana sydän myttyrällä, että ammutaanko nyt Hizbollahin kantaseudulla, israelilaisilla festareilla vai Gazan rajanylityspaikalla.

Ongelmaseudun lähialueet kohottelevat olkapäitään, kuten Jordania, tai viis veisaavat koko hommasta, kuten muut arabimaat esim. Saudit. Lähiseutujen Syyria, Irak ja Iran ovat saaneet vuosien varrella sisäiset ongelmansa ja keskinäiset välinsä niin tulehduksiin, ettei Palestiinan pakolaisia enää mukaan mahdu. Egypti, sanoo suoraan että ”ei kiitos Palestiinalaisia, he tuovat ongelmat mukanaan”. Tätä kirjoittaessa liikkuu huhuja, että Israelin hallitus on suunnitellut jo hyvän aikaa Gazan kahden miljoonan asukin siirtoa länsimaihin, erityisesti Kanadaan ja Keski- Eurooppaan. Huomionarvoista on, että Gazan väestön ikäpyramidi on erittäin painottunut nuoriin. Noin miljoona heistä on teini-iän ja parin kympin välillä. Hamas-koulutuksen jo nuorena saatuaan on ilmiselvää, että he osaavat järjestää viikatemiehelle töitä myös länsimaissa, joihin heidän mahdollisesti annetaan siirtyä vastenmielinen uskontokäsitys ja ideologia huivin alla kihisten.

Oli asian traagisuudesta tai oikeutuksesta mitä hyvänsä mieltä, asialla ei siis pitäisi olla suomalaiselle olemiselle mitään merkitystä. Tai ei tarvitsisi, se ei ole minkäänlainen välttämättömyys. Me emme tuolle täysin loputtomalle Lähi-idän räjähdysherkälle umpisolmujen maanosan inhimilliselle murheelle mitään mahda, eikä asia meille millään tasolla kuulu. Pitäisikö keskittyä mieluummin vaikka näihin omiin ongelmiin? Maamme on täynnä köyhyyttä, kurjuutta ja kipua. Avun tarvitsijoita on tuhatkertainen määrä verrattuna auttajiin. Joulu on tulossa ja moni talous kamppailee saadakseen edes jonkinlaisen juhlatunnelman arvokkaaseen keskitalven juhlaamme. Lapsia kasvatetaan kieroon, nuoriso oppii ulkomaiden tavoille ja voi informaatiomyrskyssä pahoin. Aikuisväestö joko kärsii työttömyydestä tai ylityöllisyydestä pois lukien onnekkaiden, lahjakkaiden ja korruption kautta –tai jollain näiden kolmen yhdistelmällä – toimeen tulevien pieni kansanosa. Iäkkäämmät kohtaavat rapautuneet terveyspalvelut. Ja koko kansan päälle ripotellaan tasaisesti masennusta ja muita mielenterveysongelmia.

Olisiko siis paikallaan kuitenkin avustaa mieluummin köyhyydestä kärsivää tai kuolemantapauksen kohdannutta oikeaa tuttavaa, kuin tuijottaa televisiosta poliittisten mainosmiesten viimeiset vinkit avustusrahoille? Tai edes keskittyä naapurimaidemme ongelmiin, eli Venäjä-Ukraina ‑kriisin etenemiseen ja Ruotsin ähläm-jengitilanteeseen. Ne ovat lähempänä arkipäiväämme kaikella mahdollisella tavalla. Koska sitähän kaikki mediapommitus netin uutisotsikoissa ja televisiossa on. Energiamme varastamista. Huomiomme varastamista. Aikamme varastamista. Rahojemme havittelua. Vaikka hyväsydämistä kansaa olemmekin, empatiakyyneleemme kuten kukkarommekin on rajallinen. Mikäli vieraat kansat saavat liian suuren osan, kuljemme entistä kylmempänä ja välinpitämättömämpänä lähimmäistemme ja oman kansamme kärsimyksen ohi. Kuka meistä suomalaisista huolen pitää, ellei suomalaiset itse? Kuolema, elämä ja syntymä ovat etappeja ja prosesseja, jotka ovat koko ajan käynnissä miljardeissa eri olomuodoissa ympäri maailmaa jo pelkästään ihmismuodossa. Maailmassa kuolee joka päivä noin 150 000 ihmistä. Siinä ei ole mitään uutta, eikä mitään ihmeellistä. Ei vaikka Lähi-idässä mittari aina silloin tällöin hieman ylävireeseen värähtäisikin.

Sanotaan nyt vielä yksi itsestäänselvyys. Kai me tiedostamme, että tämänkin konfliktin molemmat osapuolet, niin juutalaiset kuin muslimitkin, pitävät yleisesti ottaen suomalaisia jonakin pohjoisen joutavana paskasakkina, vääräuskoisina typeryksinä. Ja näitä aavikon tappelupukareita sitten pitäisi suomalaisten täältä Pohjolan perukoilta asti yrittää hampaat irvessä väkisin auttaa ja riitoja sovitella, vaikka menisi rahat ja henki? Ei tietenkään. Suljetaan ne silmät ja korvat. Ei kuulu meille. Meillä on omat ongelmat, omat surut ja murheet. Ja kuolemaa ihan riittämiin.

* * *

Mutta mikä sitten tuo ja tekee elämän, josta aikanaan poistua kuolon mustan verhon taa pystypäin, tyytyväisenä, hyvillään? Tämä kysymys on niin suuri ja vakava, ettei se tällaisen todennäköisyyslaskelmien mukaan noin puolivälissä taivaltaan olevan miehen suuhun tai aivoon vielä kovin hyvin sovi. Voisi kuitenkin esittää varovaisia arvauksia pohjaten joihinkin huomioihin, mitä lähipiiristä tai muista piireistä kuulopuheiden mukaisesti poistuneet ovat sanoneet tai tehneet tai jättäneet sanomatta ja tekemättä. Samoin kuin jonkinlainen viileä hyväksyntä asioiden tolalle, positiivisuus, sitkeys ja tyytyväisyys on herättänyt yleistä kunnioitusta, on joidenkin tahojen loppuun asti viety ahneus, katkeruus ja kostonhimo, ja ponneton välinpitämätön luovuttaminen näyttäytynyt jotenkin erityisen murheelliselta.

En ole itse katkeruudesta tai kostonhimosta vapaa ja olenkin tuntevinani jo näillä vähäisilläkin vuosilla, että niillä on hintansa. Esimerkkien perusteella näyttäisi siltä, että tämä hinta kasvaa jyrkkää korkoa vuosien vieriessä ja kuolinvuoteella lasku olisi melkoisen kohtuuton verrattuna alkuperäiseen summaan. Vaikka katkeruus tai kostonhimo olisi millä tahansa mittapuulla oikeutettua ja kohtuullistakin, ajan kuluessa ja laskun kasvaessa korkoa yllä mainitulla tavalla se alkaa silti näyttäytyä epäsuhtaisen kalliilta. Henkilökohtaisen tason valinnat kuten perintötaistelut ja tuppisuuna kuolinvuoteella sovintoesityksistä kieltäytyminen voivat levitä sukuriidoiksi ja aina verikostoihin, heimoriitoihin ja sotiin asti.

Tämä voi kuulostaa ehkä hieman liioitellulta hyppäykseltä, mutta historiaa tutkivat ja tietävät voinevat myötäillä näkemystäni siitä, että lähes kaikki pienemmät ja isommat konfliktit sisältävät juuren, jossa muutamalla henkilöllä meni sukset ristiin ja näkemyserot pääsivät fermentoitumaan katkeruuden ja kostonhimon myötä aikojen saatossa aivan omiksi olomuodoikseen. Vilkaistaan vaikka tässä vaiheessa vielä tuonne Lähi-idän suuntaan, mistä melske taas kuuluu. Juuri tätähän se siellä on ollut ja tulee olemaan. Pikkumaisuuksista isoihin sotiin.

Vaikuttaisi siltä, että useat kansallismielisten ja traditionalistien yleisesti hyvinä pitämät arvot tuottavat erityisesti nykyajan hapuilevassa arvojen ja elintapojen melskeessä terveen itsetietoista, rikasta ja arvokasta elämää. Oman kansan, perheen, suvun ja heimon kunnioittaminen ja puolustaminen, maan luontoarvon, sen ainutlaatuisuuden ja puhtauden ymmärtäminen, terveyden, vahvuuden, taitojen, rohkeuden ja viisauden arvostaminen ja niihin pyrkiminen vaikuttaisi olevan elämää elähdyttäviä ja vakaita polkuja, joita myöten kulkea. Myös jonkinlainen kansallispiirteenomainen omanarvontietoisuuden ja vaatimattomuuden välillä seilailu, suorasanaisuus vailla töykeyttä, turhan rehvastelun välttäminen ja oikeaksi näkemiensä asioiden eteen raataminen ja jopa uhrautuminen näyttää reseptiltä, jonka kanssa voisi itse kuvitella astuvansa itsekin sitten joskus kuoppaansa, kun aika on täysi.

- K.

”Virta venhettä vie
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
kaikki, kaikk’ katoaa –
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin:
Viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää
– Vaiko valhetta lie?”
- Eino Leino

Lue myös kirjoittajan aiemmat tekstit Partisaanista:

Kaarnan kynästä: Väkivallasta ja vallattomuudesta

Kaarnan kynästä: Vesi vanhin voitehista

Kaarnan kynästä: Tonnin seteli

Kaarnan kynästä: Saunaan, saunaan suomalaiset

Kaarnan kynästä: Kansat kahlitsevat taikasanat

Kaarnan kynästä: Pohjolan pidot

Kaarnan kynästä: Himmeneekö Runo-Suomen kimallus?

Kaarnan kynästä: Mestari Linkolan erehdykset (2 kappaletta)

Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Toinen sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Haastattelussa Ukraina-tukilevyn julkaissut Juha Kaarna Kettunen

Kaarnan kynästä: Muutamia työkaluja aavikkouskonnosta irtautumiseen