Radikaali arkisto: Miksi kansallismielisten tulee vastustaa Israelia?

Radikaali arkisto ‑sarjan tuorein osa on alun perin 2015 julkaistu yhteenveto siitä, miksi kaikkien kansallismielisten tulee vastustaa juutalaisvaltio Israelia. Artikkeli on erityisen ajankohtainen nyt, kun gazalaiset ovat aloittaneet viime vuosikymmenten menestyksekkäimmän vastarinnan aallon Israelia vastaan.

* * *

Miehitetyn Palestiinan väkivaltaisuuksia on alettu kutsua jo kolmanneksi intifadaksi eli arabien kansannousuksi juutalaista väkivaltaa vastaan. Intifadan ovat julistaneet muun muassa vastarintaliikkeet Hamas ja Palestiinan Islamilainen Jihad (PIJ).

Palestiinalaiset ovat vaatineet yleislakkoa ja juutalaiset ovat vastanneet ampumalla arabiprotestoijia kovilla sekä kumipäällysteisillä teräsluodeilla. Kuten aina miehitetyssä Palestiinassa, suurin osa sionistien* uhreista ovat täysin sivullisia lapsia ja nuoria. Juutalaisten ilmaisku on tappanut jopa raskaana olleen äidin.

Sosiaalisessa mediassa leviävällä videolla kuoleva palestiinalaispoika makaa verilammikossa. Häntä ympäröivät juutalaiset huutavat: ”Kuole, huoranpenikka!” ja ”Ammu sitä päähän!” Vaikutusvaltainen israelilaispoliitikko Yair Lapid on puolestaan kannustanut laittomissa siirtokunnissa asuvia juutalaisaktivisteja ”ampumaan rohkeasti” uhkaavanoloiset palestiinalaiset.

Palestiina on uskonnollisen ja kulttuurillisen historiansa vuoksi aluetta, johon harva osaa suhtautua objektiivisesti. Monet kokevat uskonnolliseksi velvollisuudekseen puolustella juutalaisia terroristeja silloinkin, kun nämä teurastavat kotiaan puolustavia arabinuoria tai polttavat kristittyjä kirkkoja.

Poliittinen vasemmisto vertaa Israelia mielellään Hitlerin Saksaan, joka heille symboloi pahuuden ruumiillistumaa. Konservatiivit ja oikeisto sen sijaan mielellään väittävät, että Israel on ”kansallismielinen” valtio, joka käyttää oikeutettua voimaa ”muslimiterroristeja” vastaan.

Tulemme artikkelissa osoittamaan, ettei kummallekaan näkemykselle ole pitäviä perusteita. Sionismi ei ole kansallinen vaan kansainvälinen liike, jonka pääkaupunkina miehitetty Palestiina toimii. Saksan vertaaminen Israeliin on puolestaan poliittisesti umpimähkäistä ja ennen kaikkea loukkaavaa saksalaisten kannalta.

On myös väärin väittää, että väkivaltaisuudet Lähi-idässä johtuisivat islamin uskosta tai arabien ja iranilaisten pahantahtoisuudesta. Al-Qaidan, ISIS:n ja Talebanin kaltaiset pahamaineisimmat islamistiliikkeet olisivat jääneet mitättömiksi lahkoiksi ilman Yhdysvaltojen ja Israelin viime vuosikymmeninä Lähi-idässä sytyttämiä sotia. Syyriaa vastaan taistelevat islamistiterroristit saavat hoitoa israelilaisissa sairaaloissa, ja sionistien liittolaisvaltio Saudi-Arabia on äärivanhoillisten islamistiliikkeiden merkittävin rahoittaja.

Israel ja ääri-islam: rakkautta ensisilmäyksellä

Vaikka ääri-islamistit ovat pyrkineet kartuttamaan suosiotaan väittämällä kannattavansa palestiinalaisten itsenäisyyttä, ovat puheet ja teot täydellisessä ristiriidassa. ISIS ei koskaan hyökkää Israelia vastaan vaan murhaa ainoastaan muslimeita ja kristittyjä!

Oman ryhmänsä muodostavat islamilaisen maailmankatsomuksen omaksuneet vastarintajärjestöt, kuten Hamas, Hizbollah, PIJ, Palestiinan Kansan Vastarintakomiteat ja niin edelleen. Toisin kuin Israelin tukema ääri-islamistinen ISIS, vastarintajärjestöt eivät murhaa ”vääräuskoisia” vaan Hizbollahin tavoin monet niistä ovat liittoutuneet kristittyjen tai täysin maallisten ryhmien (kuten Baath-puolueen ja Syyrian sosiaalisen kansanpuolueen, SSNP:n) kanssa.

Oikeistokonservatiivit ovat kärppänä paikalla leimaamassa arabivastarinnan kannattajat ”islamisteiksi” ja ”terroristeiksi”. Oikeistokonservatiivit eivät joko osaa tai tahdo tunnustaa, että Lähi-idässä Israelia vihaa monenkirjava joukko opiskelijoista yrittäjiin ja eläkeläisiin sekä maltillisista muslimeista kristittyihin ja agnostikoihin.

Maalliseen esivaltaan tottuneista suomalaisista voi olla epämukavaa ajatella millaista elämä Hamasin kaltaisen voimakkaasti islamilaisen puolueen hallitsemassa maassa olisi. Ensiksi on paikallaan muistuttaa, että uskonnon merkitys ja koko valtakulttuuri arabimaissa eroavat voimakkaasti länsimaalaisesta kulttuuristamme. Jos totean kannattavani Hamasin vastarintaa Israelia vastaan, se ei tarkoita, että haluaisin Suomesta islamilaisen teokratian.

Mikä tärkeintä, Israelin vastustaminen ei Lähi-idässä ole millään tavalla kytköksissä ääri-islamismiin. Historiallisesti juutalaisvaltion suurimmat alueelliset haastajat ovat olleet maallisia nationalistihallituksia, kuten Baath-puolueiden johtamat Irak ja Syyria, Gaddafin Libya, Nasserin Egypti sekä islamistista vallankumousta edeltänyt Iran.

Israelin voimakkaimmat vastustajat ovat olleet nationalistihallituksia, jotka ovat taistelleet sionismin ja länsimaalaisten suuryhtiöiden lisäksi ääri-islamistista oppositiota vastaan.

Israel onkin aina pitänyt nationalistihallituksia vakavampana uhkana itselleen kuin pieniä ääri-islamistisia terroristiryhmiä. Siksi se on lobannut Yhdysvallat tuhoamaan arabinationalistiset hallitukset yksi toisensa jälkeen, mikä on johtanut veriseen lopputulokseen: väkivaltainen ääri-islamismi ja uskonnolliset jännitteet ovat kasvaneet Lähi-idässä aina Israelin perustamisesta lähtien.

Palestiinan lähihistoria heijastelee arabimaailman yleistä kehitystä. Jyrkistä kannanotoistaan tunnettu Hamas on Israelin luomus. Islamistinen Hamas syntyi 1980-luvun lopulla, ja Israel päätti tukea sitä, koska tuolloin pieni ääriuskonnollinen ryhmä vaikutti sionistien kannalta edullisemmalta vaihtoehdolta kuin suosittu PLO-johtaja Jasser Arafat. (Saman hajota ja hallitse –periaatteen mukaisesti Israel tukee nyt Hizbollahia vastaan taistelevia ISIS-terroristeja.)

Lopulta Hamas kasvoi kuitenkin PLO:n Fatah-puoluettakin vaarallisemmaksi ryhmäksi, joten nyt se on Israelin ja Yhdysvaltojen suosikki-inhokki. Israelin ystävät maailmalla väittävät, että Israel käy ”oikeutettua” olemassaolokamppailua pahoja palestiinalaisia ääri-islamisteja vastaan, vaikka todellisuudessa juutalaisvaltio vain niittää mitä se on kylvänyt.

Arabien ja iranilaisten vastarinta sionistimiehittäjää vastaan on oikeutettua käytiinpä taistelua sitten nationalismin tai islamin nimissä, kuten seuraavaksi tulemme osoittamaan. Lopulta ainut tapa kitkeä ääri-islamismi Lähi-idästä on lakkauttaa Israelin valtio, jonka koko olemassaolo on perustunut arabien keskinäisen vihanpidon ruokkimiseen.

Miksei juutalaisille riittänyt yksi kotimaa?

Israelin olemassaoloa oikeutetaan erilaisilla myyteillä ja typerryttävän mustavalkoisilla iskulauseilla: ”Kansaton maa valtiottomalle kansalle”, ”Juutalaiset saavat aavikon kukkimaan”, ”Israel on Lähi-idän ainut demokratia”, ”Vain oma valtio voi estää ’uuden holokaustin’” ja niin edelleen.

Irvileuat voivat tähän väliin kysyä, mikä saa juutalaiset pelkäämään joutuvansa välittömästi kansanmurhan uhriksi ilman omaa etnisesti puhdasta valtiota. Pitävätkö sionistit juutalaista kansaa niin inhottavana, että nämä luonnonvoiman tavoin pakottavat ympäröivät kansat suorittamaan uusia pogromeja? Miten kaikki muut maailman kansat ovatkaan säilyneet hengissä ilman Yhdysvaltojen ja Euroopan jatkuvaa sotilaallista ja taloudellista tukea? Mikä juutalaisten synnynnäinen ominaisuus ajaa heidät uudelleen ja uudellen kansanmurhan partaalle?

Israel on rakennettu valheiden perustalle. Juutalaisille perustettiin oma valtio jo kauan ennen Israelia – ja ensimmäinen juutalaisvaltio on edelleen olemassa! Maan virallinen nimi on Juutalaisten autonominen alue, mutta usein sitä kutsutaan pääkaupungin mukaan Birobidžaniksi.

Israel perustettiin 1948 vuosia jatkuneen britteihin ja arabeihin kohdistetun säälimättömän terrorismikampanjan päätteeksi. Miljoonat palestiinalaiset ajettiin pois kotoaan eivätkä he saa palata vieläkään, sillä etnisesti puhdistetut alueet ovat vain juutalaisia varten. Silmitöntä väkivaltaa ja rasismia on kautta Israelin historian perusteltu sillä, ettei juutalaisilla ollut muutakaan paikkaa minne mennä, mikä on yksi historian traagisimmista ja röyhkeimmistä valheista.

Birobidžan perustettiin jo vuonna 1934 eli lähes 15 vuotta ennen Israelia Venäjän kaukoidän eteläosaan Kiinan rajalle. Sveitsin kokoinen juutalaisalue on tunnettu rauhallisuudestaan ja luonnonresursseistaan. Sionistit ovat perustelleet Palestiinan valloittamista sillä, että juutalaiset ovat vuosituhansien ajan kärsineet väkivaltaisesta vainosta. Mikäli väkivallan pelko olisi ollut todellinen motiivi juutalaisvaltion perustamiselle, eivät juutalaiset olisi suinkaan menneet Lähi-itään murhaamaan arabeja vaan asettuneet rauhalliseen Birobidžaniin. Juutalaisten autonomisella alueella ei ole koskaan koettu antisemitististä väkivaltaa.

Logistiikankaan ei pitäisi olla ongelma, sillä juutalaisia matkustaa jatkuvasti entisen Neuvostoliiton alueilta Israeliin. Mikäli juutalaiset eivät halua elää Palestiinassa tasavertaisesti arabien kanssa, ei muuton Birobidžaniin pitäisi siis tuottaa lainkaan käytännön ongelmia.

Turvallisuutta ja vakautta vai mainetta ja mammonaa?

Miksei alkuperäinen kotimaa Birobidžan ole houkutellut turvallisuudestaan huolimatta? Toisin kuin Palestiina se ei sijaitse maailmanpolitiikan sekä öljy- ja kaasuesiintymien keskiössä. Se ei hivele niiden itsetuntoa, jotka ovat rakentaneet identiteettinsä Talmudin rasististen opetusten varaan. Birobidžan tarjoaa turvallisuutta, tasaista elämää ja ruumiillista työtä. Palestiinan väkivaltainen miehittäminen puolestaan tarjoaa vaaraa, mainetta ja mammonaa.

Sionistisen liikkeen todelliset motiivit paljastuvat sen kiistattoman gurun Theodor Herzl’in teksteistä. 1895 sionismin perustaja kirjoitti päiväkirjassaan:

”Meidän täytyy hienovaraisesti pakkolunastaa kaikki yksityinen omaisuus meille kuuluvan valtion alueella. On houkuteltava maamme köyhät vähemmistöt häipymään hankkimalla heille töitä ulkomailta – samalla estäen heidän työllistymisensä täällä. […]

Sekä omaisuuden pakkolunastus että köyhien häätäminen on suoritettava varovaisesti ja vaivihkaa. Annetaan kiinteistöjen ja maiden omistajien uskoa, että he kykenevät naruttamaan meitä ja myymään omaisuuttaan paljon niiden arvoa kalliimmalla. Me nimittäin emme tule myymään heille mitään takaisin.”

Israelin ensimmäisen pääministeri David Ben-Gurionin neuvonantaja Uri Lubrani puolestaan totesi, että ”palestiinalaiset on alistettava metsureiksi ja tarjoilijoiksi”. Muun muassa Jewish Agency –järjestössä ja Jewish National Fundissa työskennellyt Israelin etnisen puhdistuksen pioneeri Yosef Weitz kirjoitti 1940:

”Meidän kesken on painotettava, että tässä maassa ei ole tilaa kahdelle kansalle. Emme tule saavuttamaan tavoitettamme, mikäli pienessä maassamme asuu arabeja. Ei ole muuta keinoa kuin siirtää kaikki arabit naapurimaihin. Jäljelle ei saa jäädä yhtään kylää tai heimoa.”

Ben-Gurion itse on antanut ehkäpä paljastavimman lausunnon juutalaisvaltion todellisista motiiveista. Look-lehdessä 1962 hän totesi:

”Jerusalemissa Yhdistyneet kansakunnat (todellinen Yhdistyneet kansakunnat) tulevat rakentamaan profeettojen pyhäkön.

Pyhäkössä palvellaan kaikkien mantereiden yhdistämishanketta. [Jerusalemin pyhäkön] valtaistuin kuuluu ihmiskunnan korkeimmalle oikeudelle, joka tulee hallitsemaan kaikkia mantereita, kuten [juutalainen profeetta] Jesaja on ennustanut…”

Mikäli sionismin kehittäjään ja Israelin ensimmäiseen pääministeriin on siis uskominen, ei juutalaisvaltion perustamisessa ollut koskaan kyse rauhallisesta yhteiselosta tai nationalismista. Sen sijaan sionismin isät puhuivat etnisestä puhdistuksesta, arabien orjuuttamisesta ja kansainvälisestä liittovaltiosta, jota sionistit hallitsevat Israelista käsin.

Koko aate kuulostaisi liian megalomaaniselta ja sairaalta ollakseen totta, elleivät sionismin nimekkäimmät oppi-isät olisi itse kertoneet tavoitteistaan avoimesti. Ikävä kyllä Ben-Gurionin ja Herzl’n rasistisella ja ääriuskonnollisella aatteella on laaja kannatus, sillä juutalainen valtavirta maailmalla on tehnyt selkeän valinnan Israelin ja Birobidžanin välillä.

Juutalaiset eivät saaneet aavikkoa kukkimaan

Sionistien yleinen argumentti Palestiinan miehittämisen puolesta on se, että arabit ovat ”sivistymättömiä” ja ”alikehittyneitä”. Väitetään, että kun juutalaiset saapuivat arabien asuttamille karuille tunkioille, aavikko alkoi kukkia.

Tänä keväänä Helsingin juutalainen seurakunta järjesti sionistisen tilaisuuden, jossa puhui palestiinalaissotilaiden omaisten raiskaamista ehdottanut Mordechai Kedar sekä Israelin suurlähettiläs Dan Ashbel, jotka molemmat syyllistyivät tyypilliseen palestiinalaisvastaiseen vihapuheeseen. Kedar vertasi palestiinalaisia Italian mafiaperheisiin ja totesi, etteivät nämä edes kykenisi ylläpitämään kansallisvaltiota.

Ashbel puolestaan imarteli juutalaista yleisöä, kehui Israelia juutalaisen työmoraalin taidonnäytteeksi ja panetteli palestiinalaisia: ”Vastaavia ’national-building’-ponnisteluja ei palestiinalaisten ja heidän johtajiensa kohdalla ole tähän päivään mennessä ollut nähtävissä.”

Mitä Ashbelin rehvastelema ”national-building” tarkalleen ottaen on? Kenen rahoilla Israel perustettiin? Kenen aseilla sitä puolustetaan?

Entä kuka sai aavikon kukkimaan? Eivät juutalaiset vaan saksalaiset. 1860-luvulla Saksassa perustettiin Temppeliyhdistys, jota johti pietistitaustainen teologi Christoph Hoffmann. Hoffmann oli osallistunut politiikkaan kotimaassaan muttei ollut saavuttanut tahtomaansa muutosta Saksassa. Hän päättikin perustaa Temppeliyhdistyksen kohdistaakseen energiansa pyhään maahan. Muutamassa vuodessa sanoista siirryttiin tekoihin ja temppeliaktiivit olivat jo rakentamassa siirtokuntia Palestiinaan.

Temppeliyhdistys oli Palestiinan todellinen uudisraivaaja. Siirtokuntaponnisteluita jatkettiin malariasta ja erittäin vaikeasta soisesta maastosta piittaamatta. Saksalaiset kuivattivat soita, kylvivät peltoja ja toivat modernit maanviljelytekniikat Palestiinaan. He perustivat ensimmäiset hotellit ja apteekit.

Toisin sanoen he tekivät kaiken sen työn, josta sionistinen liike on myöhemmin yrittänyt omia kunnian itselleen. Jopa Jaffa-appelsiinit olivat Temppeliyhdistyksen aikaansaannos! BBC:n haastattelema stuttgartilainen historioitsija Jakob Eisler totesikin:

”Kun juutalaiset saapuivat, saksalaiset olivat jo tuoneet maanviljelyn ja modernin teollisuuden teknologian Palestiinaan. Ilman temppeliliikkeen apua juutalaisen siirtokuntaliikkeen olisi ollut paljon vaikeampi asettua maahan.

Jos vertaa 1880–90-lukujen juutalaisia siirtokuntia saksalaisten siirtokuntiin, saksalaiset olivat selvässä johtavassa asemassa.”

Nolointa sionistien kannalta on kuitenkin se, että Temppeliyhdistyksen jäsenet perustivat ennen toista maailmansotaa kansallissosialistisen puolueen Palestiinaan! Sionistinen liike juurtui Palestiinaan saksalaisten siivellä. (Maailmalla levinneet kuvat vehreistä juutalaisalueista olivat sitä paitsi Jewish National Fund –nimisen sionistijärjestön propagandaa, jolla ”viherpestiin” palestiinalaisten etninen puhdistus metsitetyillä alueilla.)

Israel elää lahjoituksilla

Saksalaisten hyväksikäyttö ei suinkaan loppunut toiseen maailmansotaan. Varsinainen rahankiristys itse asiassa alkoi vasta sodan jälkeen, kun liittoutuneiden alistamat saksalaiset veronmaksajat pakotettiin kustantamaan juuri perustetun Israelin rakentaminen. World Jewish Congressin pitkäaikainen johtaja Nahum Goldman myönsi 1976:

”Ilman saksalaisia korvausrahoja Israelissa olisi vain murto-osa sen nykyisestä infrastruktuurista. Kaikki Israelin junat ovat saksalaisia. Laivat ovat saksalaisia. Sähköverkko on saksalainen ja niin on myös suuri osa koko maamme teollisuudesta […] puhumattakaan rahoista, joita saksalaiset maksavat yksittäisille [toisen maailmansodan juutalaisille] selviytyjille.”

Kuten olemme uutisoineet, saksalaiset tulonsiirrot juutalaisille ovat vain kasvaneet viime vuosina eikä kiristykselle näy loppua. Kansainvälisen juutalaisjärjestö Claims Conferencen mukaan juutalaiset saivat viime vuonna 760 000 000 dollaria ilmaista rahaa Saksan ja Itävallan veronmaksajilta. Tänä vuonna summa nousee CC:n arvioiden mukaan 900 000 000 dollariin!

Israelin todellinen henkivakuutus on kuitenkin Yhdysvallat, joka hyökkää tunnollisesti sionistien vihaamia hallituksia vastaan ja lahjoittaa joka päivä 8 miljoonaa dollaria veronmaksajien rahaa juutalaisvaltiolle. Merkittävä osa lahjoituksista ohjataan suoraan sionistiselle sotakoneistolle. Israelin olemassaolo perustuu kokonaan valkoisista länsimaista saatuihin lahjoituksiin. Mikäli rahavirrat katkaistaisiin, joutuisi Israel viimeinkin vastaamaan vuosikymmeniä jatkuneista sotarikoksista arabeille ja Iranille.

Sionistiliike ei siis saanut aavikkoa kukkimaan vaan saapui saksalaisten valmiiksi rakentamaan maahan. Lopulta toisen maailmansodan voittajien kanssa liittoutuneet sionistit riistivät koko maan itselleen ja alkoivat kutsua sitä Israeliksi. He eivät kuitenkaan kyenneet rakentamaan ja puolustamaan ”maataan” itsenäisesti, joten kaikki tehtiin ja tehdään edelleen länsimaisten veronmaksajien piikkiin.

Israel ei siis suinkaan ole ylpeä nationalistivaltio vaan kansainvälinen hyväksikäyttäjä, joka imee elinvoimansa muista valtioista. Siksi Israelia on verrattu jopa ISIS-terroristijärjestön perustamaan kalifaattiin; ovathan molemmat lännen tukemia ja uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisesti perustettuja ”valtioita”. Israelissa toisen luokan kansalaisia ovat ei-juutalaiset, kalifaatissa sen sijaan sorretaan ei-muslimeja.

Holokaustikiristys

Israelin kutsuminen nationalistivaltioksi olisi siis väärin, koska juutalaiset eivät itse rakentaneet sitä. He eivät myöskään taistelleet saadakseen sitä. Kuten valtavirtainen historiakin nykyään myöntää, juutalaiset saivat Palestiinan käymällä kauppaa liittoutuneiden kanssa. ThiemeMeulenhoff-kustantamon Lähi-idän yhteiskuntia käsittelevä lukiokirja kertoo juutalaisvaltion perustamisesta:

”Brittihallitus tarvitsi kipeästi rahaa ensimmäisen maailmansodan aikana. […] Juutalaiset pankkiirit ottivat hallitukseen yhteyttä ja kertoivat voivansa myöntää huomattavan lainan, mikäli britit olisivat valmiit antamaan juutalaiselle kansalle vastapalveluksen.”

Kauppojen taustalla olivat muun muassa World Zionist Organization, lordi Rothschild ja Alfred Mond. Diili tehtiin, minkä jälkeen 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour ilmoitti, että englantilaiset tukivat sionistien hanketta perustaa juutalaisvaltio Palestiinaan. Juutalaiset pankkiirit olivat lobanneet maan itselleen vuodattamatta tippaakaan omaa verta tai hikeä.

Toisen maailmansodan jälkeen ”holokaustista” on tullut Israelin tärkein tekosyy olemassaolonsa oikeutukseksi. Kuten olemme useissa artikkeleissa kirjoittaneet, ei juutalaisten joukkotuhonnalle ole lainkaan historiallisia todisteita. Hyvän johdannon aiheeseen tarjoavat artikkelit ”Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään” osat 1 ja 2, ”Kriittistä holokaustitutkimusta” sekä ”Kiista ’holokaustin’ todenperäisyydestä”.

Palestiinan juutalaisille luovuttaneet liittoutuneet antoivat saksalaisille mielivaltaisia tuomioita ”rikoksista”, joista ei ollut lainkaan todisteita. Leimaamalla saksalaiset epäinhimillisiksi hirviöiksi liittoutuneet lakaisivat kätevästi omat sotarikoksensa maton alle. (Toisen maailmansodan aikana Ukrainan juutalaisreservaattiin siirretty rabbi Josef Burg todisti 1988 Kanadassa Zündel-oikeudenkäynnissä, että ”holokausti” oli sionistisen liikkeen kehittämä valhe, jolla pönkitettiin Palestiinan kaappausprojektia.)

Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden tuomari Harlan Fiske Stone on kuvannut Nürnbergiä saksalaisten ”lynkkaustapahtumaksi”. Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamiskirjan artiklassa 19 todetaan: ”Tuomioistuin ei tarvitse teknisiä todisteita tuomioidensa perusteiksi.” Artiklassa 21 puolestaan sanotaan: ”Tuomioistuin ei tarvitse todisteita asioista, jotka ovat yleisesti tiedossa langettaakseen näiden perusteella tuomioita.” Syyttäjänä toimineen Thomas J. Doddin mukaan peräti 75 % Nürnbergin henkilöstöstä oli juutalaisia, minkä hän pelkäsi syövän uskottavuutta tuomioilta.

Kansallissosialistit eivät kiistäneet etteivätkö he olisi pyrkineet siirtämään juutalaisia pois Saksan alueelta. Syitä tähän oli muun muassa juutalaisten osuus Saksan turvallisuutta uhanneessa vallankumouksellisessa kommunistiliikkeessä, rappiollisena pidetyssä kulttuurimarxismissa sekä järjestäytyneessä rikollisuudessa. Kun Hitler nousi valtaan 1933, kansainvälinen juutalaisyhteisö julisti jopa sodan Saksaa vastaan.

Juutalaisia pidettiin sisäisenä turvallisuusuhkana, josta haluttiin eroon. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt kansanmurhaa vaan väestönsiirtoa pois Euroopasta. Tämän vahvistavat esimerkiksi Hitlerin päämajassaan 23.1.1942 (kolme päivää pahamaineisen ”Wannseen konferenssin” jälkeen!) antamat lausunnot: ”Kolmen tai neljänsadan vuoden päästä juutalaiset uskaltavat jälleen palata Eurooppaan. Heistä ensimmäiset ovat kaupparatsuja, ja lopulta muut seuraavat perässä.”

Onkin ironista, että monet juutalaiset kuolivat väestönsiirto- ja työleireillä omaa jääräpäisyyttään. ”Holokaustia” vuosikymmenten ajan tutkinut insinööri Friedrich Berg on todennut, että merkittävin juutalaisia tappanut tekijä olivat pilkkukuumeen kaltaiset vaaralliset kulkutaudit.

Saksalaisten ylläpitämillä leireillä hygieniavaatimukset olivat tiukat, mutta monet juutalaiset vastustelivat Bergin mukaan peseytymistä niin ankarasti, että sillä oli tappavia seurauksia. Berg toteaa, että tämän vahvistivat saksalaisten lisäksi puolalaiset, amerikkalaiset ja englantilaiset lääkärit. Jopa Varsovan gheton juutalainen johtaja Adam Czerniaków kirosi päiväkirjassaan 29.5.1942:

”Ghettoa ei voida pitää siistinä, sillä yhteisö ei ole tarpeeksi sivistynyt. Ikävä kyllä kaikki täällä käyttäytyvät kuin siat. Vuosisatojen saastainen elämäntapa kantaa hedelmää.”

Kylpyjä, vaatteidenpesua, käymälöihin ulostamista ja siivoamista vastustaneet puolanjuutalaiset olivat niin saksalaisten kuin liittoutuneiden mukaan välitön uhka kaikille, sillä taudti levisivät sota-aikana nopeasti. Tämä oli toisen maailmansodan todellinen ”holokausti”.

Uhrimyytti politiikan työkaluna

Kansainvälinen sionistiyhteisö oli jo ennen ”holokaustia” levittänyt maailmalla joko paisuteltuja tai täysin väärennettyjä tarinoita juutalaisvainoista kartuttaakseen varallisuuttaan ja diplomaattista valtaansa. Nobel-palkittu Aleksandr Solženitsyn on kirjoittanut erittäin kriittisesti siitä kuinka juutalaisjärjestöt yrittivät käyttää Venäjän pogromeja poliittisena aseena tsaaria vastaan.

Huhtikuussa 1903 Chișinăun kaupungissa syntyi väkivaltaisuuksia juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä. Yhteenottoja tutkinut Solženitsyn totesi, että hallitus ei millään tavalla osallistunut väkivaltaisuuksien aloittamiseen. Maailmalla useat juutalaisjärjestöt kuitenkin syyttivät tsaaria, mitä Solženitsyn piti todisteena siitä, että juutalaisjärjestöt yrittivät uhria esittämällä saada vaikutusvaltaa ja kaataa poliittisen vihollisensa – Venäjän ”antisemitistisenä” pidetyn hallitsijan.

Chișinău-propagandaa on jopa kutsuttu toisen maailmansodan holokaustivalheiden kenraaliharjoitukseksi.

Sama kaava toistuu edelleen: hampaisiin asti aseistettu Israel puolustelee hyökkäyksiään palestiinalaiskouluja vastaan sillä, että pienet militanttijärjestöt ampuvat toisinaan juutalaisalueille umpimähkäisiä raketteja, jotka eivät vahingoita edes rakennuksia. Murhatut palestiinalaislapset painuvat unholaan siinä missä juutalaisten pahoinpitelemät ja murhaamat venäläiskristityt 1900-luvun alussa. (Kyllä, kuten Solženitsyn kirjoittaa, myös juutalaiset aloittivat pogromeja – niistä vain ei näytetä Ylellä koskaan dokumentteja!)

Myytti ”holokaustin” tuhkista nousseesta ”demokratiasta”

Israelin oikeuttamispropagandaan kuuluu vahvasti ajatus ”Lähi-idän ainoasta demokratiasta”, joka nousi Feenix-linnun tavoin barbaarisen Euroopan murhaamien juutalaisten tuhkasta. Israelin korkein johto ulko- ja pääministeriä myöten syyttelevät jatkuvasti eurooppalais- ja arabivaltioita ”fasistisiksi” ja ”antisemitistisiksi”.

Implisiittinen viesti on, että ilman Israel-majakan näyttämää valoa ihmiskunta vajoaisi loputtomien holokaustien kierteeseen.

Mutta onko Israel demokratia? Ei. Se on etnokratia. Demokraattiset oikeudet on taattu ainoastaan Israelin juutalaiselle väestölle. Juutalaisuutta ei määrittele israelilaisten uskonnollisuus (yhä useammat kansalaisista ovat ateisteja) vaan heidän geeniperimänsä.

Pääministeri Benjamin Netanjahun kanslia vahvisti 2013, että Israel voi tehdä DNA-testejä juutalaisiksi itseään väittäville itäeurooppalaisille, jotka haluavat muuttaa Israeliin. Samana vuonna maailmalle vuosi tieto, että Israelin hallitus oli steriloinut mustia etiopianjuutalaisia maahanmuuttajia näiden ”epäpuhtaan” syntyperän vuoksi. Olivatpa etiopianjuutalaiset kuinka uskonnollisia tahansa, on heidän rodullinen perimänsä Israelin hallituksen mukaan väärä.

Geneettisesti juutalainen voi saada Israelin kansalaisuuden vaikka hän olisi hepreaa osaamaton ateisti. Sen sijaan miljoonilla juutalaisten kotoaan häätämillä arabeilla ei edelleenkään ole oikeutta muuttaa takaisin Palestiinaan.

2003 julkisuuteen vuosi The Luntz Research Companies- ja The Israel Project –nimisten pr-firmojen laatima mediastrategia Israelin julkisuuskuvan parantamiseksi. Dokumentti paljasti millä tavoin sionistit järjestelmällisesti pyrkivät julkisuudessa peittelemään Israelin epädemokraattista politiikkaa, laittomia siirtokuntia sekä sotarikoksia. Mediastrategian mukaan yksi Israelin tehokkaimmista viesteistä on ollut se, että maa on ”Lähi-idän ainut demokratia”. Strategia kehottaa sionisteja toistamaan lyhyitä iskulauseita uudelleen ja uudelleen julkisuudessa yleisen ilmapiirin muuttamiseksi.

”Lähi-idän ainut demokratia” on kuitenkin ontto ja valheellinen iskulause. Vaikka Israelissa elävillä arabeilla on muodollinen oikeus äänestää vaaleissa, luokittelee yhteiskunta heidät virallisesti Ö‑luokan kansalaisiksi. Adalah-ihmisoikeusjärjestö onkin todennut:

”Israel ei koskaan edes pyrkinyt integroimaan palestiinalaisväestöä. Sen sijaan heitä on kohdeltu kakkosluokan kansalaisina ja heidät on pyritty eristämään yhteiskunnan näkyvistä asemista. Israel syrjii palestiinalaisia järjestelmällisesti: palestiinalaisten omistamia maa-alueita pakkolunastetaan juutalaisille […]

Palestiinalaisia ei virallisesti luokitella vähemmistökansaksi, vaikka YK:n päätöslauselma 181 tätä vaatii. Palestiinalaiset eivät ole virallinen vähemmistö vaan ’israelinarabeja’, ’ei-juutalaisia’, ’muslimeja’ tai ’kristittyjä’.”

Israel ei ole siis demokratia, vaikka palestiinalaisille on kirjoitettu sivurooli parlamentaaristen vaalien teatterissa. Israel on etnokratia, jossa hallitseva etninen ryhmä – juutalaiset – nauttii vapaudesta samalla, kun ei-juutalaiset kärsivät pakotetusta köyhyydestä ja rasistisesta väkivallasta. Äänestysoikeuskin on miljoonille palestiinalaisille vain symbolinen. Kevään vaaleissa juutalaissotilaat estivät arvioiden mukaan noin 4,5 miljoonan palestiinalaisen pääsyn vaaliuurnille!

Elämä väkivaltaisten siirtokunta-aktivistien ja mielivaltaisesti voimaa käyttävien sotilaiden ikeessä ei ole demokraattista. Demokraattinen yhteiskunta ei ylläpitäisi rotuerottelujärjestelmää, jonka nojalla palestiinalaiset on asetettu ankaran sotilastuomioistuimen alaisiksi ja juutalaiset lempeän siviililainsäädännön alaisiksi. Demokraattinen yhteiskunta ei pakkolunastaisi palestiinalaisalueiden kaasua, vettä ja muita luonnonvaroja juutalaisväestön käyttöön. Se ei myöskään saartaisi palestiinalaisalueita ja kontrolloisi ”Ö‑luokan kansalaisten” päivittäistä kalorimäärää.

Kolmannen valtakunnan vastakohta

Kumosimme siis oikeistokonservatiivien hellimän myytin ”Lähi-idän ainoasta demokratiasta”. On aika siirtyä vasemmalle: Onko Israel ”natsivaltio”?

2013 julkaistussa The Gatekeepers –kohudokumentissa Israelin tiedustelupalvelu Shin Betin johtajat arvostelivat hallituksen väestöpolitiikkaa ja vertasivat maataan kansallissosialistiseen Saksaan. 1981–1986 tiedustelupalvelun johtajana työskennellyt Aavraham Shalom esimerkiksi totesi, että ”olemme raakoja miehittäjiä – kuten saksalaiset toisessa maailmansodassa”. (Tästä huolimatta esimerkiksi Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto syytti Yleisradiota ”antisemitismistä”, kun Varsovan ghettoa verrattiin radiossa juutalaisten Libanonissa ja Palestiinassa miehittämiin alueisiin.)

Shalomilla ja hänen kollegoillaan on toki syytäkin hävetä. Shalom itse joutui eroamaan sen jälkeen, kun häntä syytettiin palestiinalaisvankien murhista ja murhatodisteiden hävittämisestä. Artikkelissa ”Israel – terrorismin ja salamurhien suurvalta” olemme käsitelleet tarkemmin juutalaisvaltion väkivaltaa paitsi palestiinalaisia niin myös amerikkalaisten kaltaisia liittolaisia vastaan.

Israelilaissotilaat ja ”-poliisit” alistavat palestiinalaisia muun muassa kidnappaamalla näitä. Pieniä lapsiakin voidaan kaapata keskellä yötä kotoaan ilman perusteltuja rikosepäilyjä. Pelkästään tämän vuoden syyskuun aikana juutalaiset kidnappasivat yhteensä 562 palestiinalaista.

Palestiinan ihmisoikeustilannetta seuraavan International Middle East Media Centerin (IMEMC) mukaan seksuaalinen väkivalta ja jopa pedofilia ovat arkea juutalaisvaltion pidätysselleissä. 2014 Gazan kansanmurhan aikana ja sen jälkeisenä syksynä juutalaiset kidnappasivat IMEMC:n mukaan jopa 600 palestiinalaislasta. 40 % kaapatuista kärsi sukupuolisesta väkivallasta pidätysaikana.

2013 YK julkaisi ihmisoikeusraportin palestiinalaisten vainosta. Raportti sai juutalaisjärjestöt suunniltaan, sillä sen sisältö oli karua luettavaa. Se esimerkiksi paljasti, että juutalaissotilaat käyttävät palestiinalaislapsia ihmiskilpinä, vaikka Israelin propagandan mukaan ihmiskilvet ovat Hamasin heiniä. YK:n mukaan juutalaispoliisit syyllistyvät järjestelmällisesti muun muassa seuraaviin rikoksiin kaappaamiaan palestiinalaislapsia vastaan:

”[Pidätetyt palestiinalaislapset] kärsivät järjestelmällisestä fyysisestä ja verbaalisesta väkivallasta, nöyryyttämisestä, kivuliaisiin asentoihin pakottamisesta ja pään huputtamisesta.

Heille kerrotaan, että heidän perheenjäsenensä tullaan murhaamaan, pahoinpitelemään tai raiskaamaan. Syömistä, juomista ja ulostamista kontrolloidaan epäinhimillisesti.”

Totuus Saksasta

YK:n raportit tuovat totisesti mieleen Hollywood-elokuvat ”natsi-Saksasta” ja etenkin pahamaineisesta Gestaposta, ”Hitlerin oikeasta kädestä”. Kun otamme Hollywood-lasit pois silmiltä ja tutustumme Gestapon todellisiin menetelmiin, huomaamme, että Israel-rinnastus on äärimmäisen halventava saksalaispoliisia kohtaan.

Historiantutkija Vincent Reynouard on selvittänyt Gestapon toimintatapoja paneutumalla alkuperäisiin asiakirjoihin, kuten Nürnbergin sotarikostuomioistuimen sekä Ranskassa 1944–47 Gestapon avustajia vastaan käytyjen oikeudenkäyntien pöytäkirjoihin. Niistä selviää, että toisin kuin Israelissa, saksalaisten miehittämillä alueilla kansalaiset eivät menettäneet perusoikeuksiaan, jos salainen poliisi otti heidät kiinni.

Ranskan oikeudenkäyntipyötäkirjat kertovat lukuisista tapauksista, joissa kansalaiset haukkuivat julkisesti Gestapon johtoa, tekivät valituksia poliisin kotietsinnöistä ja kieltäytyivät noudattamasta viranomaisten käskyjä. Nämä rikkovat täydellisesti median luoman kauhukuvan poliittisesta poliisista, joka murskasi opposition säälimättömästi ja jota kukaan ei uskaltanut kritisoida.

Toisin kuin palestiinalaisia vainoava Israelin väkivaltakoneisto, Gestapo ei ollut ideologinen tai ”rasistinen”: Ranskan Gestapon johdossa työskenteli esimerkiksi Henri Oberschmuckler, joka oli… juutalainen!

Gestapon erotti Israelin ”poliisista” myös se, etteivät saksalaiset raiskanneet pidätettyjä. Voimakeinoja käytettiin muutenkin sotaolosuhteisiin nähden erittäin kitsaasti. Edes saksalaisia terrorisoineen vastarintaliikkeen jäseniä ei pahoinpidelty, mikäli nämä suostuivat puhumaan kuulustelijoille. Gestapo-oikeudenkäyntien pöytäkirjat siis osoittavat, että kansallissosialistisen Saksan ja Israelin salaiset poliisit erosivat toisistaan kuin yö ja päivä: saksalaiset eivät käyttäneet poliisia kollektiivisen etnisen terrorin välikappaleena.

Israelin erottaa Saksasta myös se, että saksalaiset puolustivat itse itseään eikä heillä ollut Yhdysvaltojen kaltaista isoveljeä, jonka selän taakse juosta. Saksalaiset puolustivat omaa kotimaataan Neuvostoliiton tukemaa kansainvälistä vallankumouksellista kommunismia vastaan. Israel sen sijaan alistaa palestiinalaisia, jotka vain tahtovat palata kotiinsa.

Israelin johtajat puhuvat mielellään juutalaisista ”valittuna kansana”, jolla on yliluonnollinen oikeutus alistaa arabeja. Retoriikkaa on usein verrattu saksalaisten kansallissosialistien harvakseltaan käyttämään Herrenvolk-käsitteeseen. Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä harvinainen Herrenvolk-käsite nostettiin arvoon arvaamattomaan ja käännettiin ”hallitsijaroduksi” vaikka tarkka käännös on ”isäntäkansa”. Saksassa kansalaiset tahtoivat olla oman maansa isäntiä, sillä ensimmäisen maailmansodan myötä heidät oli alistettu kansainvälisten pankkien sotakorvausorjiksi.

Sen sijaan Israel perustettiin, kun sionistinen liike tunkeutui vieraaseen maahan, ajoi alkuperäiskansan kodeistaan ja perusteli tätä vetoamalla asemaansa ”valittuna kansana”!

Israel – kristillisten arvojen linnake?

Olemme nyt kumonneet myytin siitä, että Israel olisi ”nationalistinen” valtio, jolla olisi oikeutus puolustautua palestiinalaisia vastaan. Voi kuitenkin olla, ettemme vieläkään ole onnistuneet vakuuttamaan kristillisiä sionisteja, joille Israel edustaa uskonnollisia hyveitä ja vastavoimaa ”pahoille natseille ja arabeille, jotka yrittävät hävittää kristillisen perinnön”.

Mitään todisteita kristittyjen sionistien maalaamille kauhukuville ei tietenkään ole. Esimerkiksi kansallissosialisteille uskonnonvapaus oli niin tärkeä arvo, että se kirjattiin puolueohjelmaan. Kuten laina-artikkelissamme ”Kansallissosialistinen Saksa oli kristitty valtio” puolestaan todettiin, ei Hitlerin puolue koskaan käynyt taistelua kirkkoa vastaan. Poikkeuksen tietysti muodostivat liberaalit ja sionistiset papit, jotka yrittivät verhota politiikkaansa uskon kaapuun.

Israelissa tilanne on täysin toinen. Juutalaisryhmät ovat vain koventaneet väkivaltaansa palestiinalaiskristittyjä vastaan viime vuosina. Kirkkoja poltetaan, pappeja pahoinpidellään, kristittyjen asuntoihin ja autoihin maalataan herjoja ja uhkauksia. Äärijuutalaiset johtajat saavat julkisesti vaatia kristittyjen murhaamista ja kirkkojen tuhoamista – heillä on tuomioistuimen lupa. Kuten kirjailija Craig Nielsen on todennut, ”Israel vastustaa kristinuskon julistamista rajojensa sisällä voimakkaammin kuin kommunistinen Kuuba koskaan on tehnyt”!

Pääministeri Benjamin Netanjahu on ilmoittanut tahtovansa, että Talmudista tehtäisiin Israelin perustuslaki. Talmudin kanta kristinuskoon on yksiselitteinen, alla muutama esimerkki:

• Sanhedrin 45a, 52a‑b, 106a: Kuvaa kolmea niistä neljästä menetelmästä, joilla Jeesus [‘Balaam’] tapettiin (kivittäminen, polttaminen, kaulan katkaiseminen, kuristaminen). Kivitettäessä raskas kivi pudotettiin Jeesuksen rinnan päälle niin että se murskaantui. Poltettaessa Jeesus laskettiin lantaan kainaloita myöten, sitten hänen kaulansa ympärille kiedottiin kangas, jonka päitä vedettiin sen jälkeen vastakkaisiin suuntiin, niin että suu aukesi. Sulaa lyijyä kaadettiin suusta sisään, niin että sisälmykset paloivat (näin tahdottiin polttaa sielu). Kuristaminen samalla systeemillä, kiristämällä lujasti kankaan päitä. Kaula katkaistiin miekalla.
• Shabbath 116a: Kristillisiä kirjoja [mm. Uusi testamentti] ei tule pelastaa tulelta, kuten ei myöskään rakennuksen romahdukselta, vedeltä tai miltään muulta joka ne tuhoaisi; kristittyjen kirjoja tulee polttaa; Uusi testamentti on kuin tyhjä paperi. – – Missään olosuhteissa ei saa mennä kristityn taloon.
• Gittin 57a: Jeesus [‘Balaam’] lähetettiin rabbien moittimisen vuoksi helvettiin, jossa häntä rangaistaan keittämällä häntä kiehuvassa ulosteessa. Jeesus luettiin yhdeksi niistä kolmesta suurimmasta “Israelin synnintekijästä” (Jeesus, Bileam, Tiitus), jotka Israel on koskaan tuntenut.

2009 lehdistössä kuohui, kun rabbi Yitzhak Shapiron kirja The King’s Torah nousi bestselleriksi Israelissa. Kirjassa todettiin, että on oikein murhata ei-juutalaisia (olivatpa nämä sitten vauvoja tai aikuisia) vaikka nämä eivät aiheuttaisi suoraa fyysistä vaaraa juutalaisille. Kirja järkytti maailmalla paitsi sisältönsä vuoksi niin myös siksi, että sen julkaiseminen ylipäätään sallittiin.

Tämä on jälleen yksi tekijä, joka erottaa Israelin kansallissosialistisesta Saksasta. Kansallissosialistit esimerkiksi kielsivät kirjailijalegenda Louis-Ferdinand Célinen juutalaisvastaisen pamflettisarjan, koska sen sisältö oli liian vihamielistä. Sen sijaan Israelissa äärijuutalaiset saavat rauhassa julistaa rasististen murhien ilosanomaa!

Arabinationalismia vai väkivaltaista ääri-islamismia?

Kansallissosialisteja, alkuperäisiä kristittyjä ja muslimeja on aina yhdistänyt yksi erityisen voimakas yhteiskunnallinen arvo: koronkiskonnan vastustaminen. Yhteinen arvopohja tuli esiin mielenkiintoisella tavalla, kun kansallissosialistit pohtivat, minne juutalaiset tulisi siirtää Euroopasta.

Yksi mahdollisista kohteista oli Palestiina. Palestiina-vaihtoehdosta kuitenkin luovuttiin pian. Juutalaisasioista vastannut ulkoministeriön virkamies Eberhard von Thadden kirjoitti syyn tälle muistioonsa: ”Saksan hallitus ei voi sallia toimia, jotka antavat juutalaisille mahdollisuuden ajaa Palestiinan ylväät ja hyveelliset kansalaiset pois isänmaastaan.” Samaa mieltä oli SS-johtaja Heinrich Himmler:

”Ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää […] siirtää juutalaisia Palestiinaan. Tiedämme, että arabit eivät pidä juutalaisista lainkaan enemmän kuin me saksalaiset. Emme tule sallimaan, että Palestiinaan lähetetään enää ollenkaan lisää juutalaisia…”

Sionistisessa propagandassa Israelia kiivaasti vastustaneet arabinationalistit leimattiin välittömästi kristinuskon ja uskonnonvapauden vihollisiksi – aivan samoin kuin Hitlerkin oltiin leimattu. Kuten artikkelin alkukappaleissa jo kuitenkin muistutimme, Israelin voimakkaimmat viholliset ovat aina olleet arabimaailman uskonnollisesti suvaitsevaisimmat valtiot.

Ennen Yhdysvaltojen ja Israelin synnyttämiä sotia Baath-puolueiden hallitsemien Irakin ja Syyrian suurkaupungeissa naiset saivat liikkua ulkona ilman huntuja, uskontoryhmien väliset avioliitot olivat yleisiä ja kristityt eivät pelänneet mennä kirkkoon. Nyt pelkäävät. Nationalismi Lähi-idässä on kuolemaisillaan Syyrian myötä. Kansallisaatteen paikan ovat ottaneet sitä vastustavat aatteet – sionismi ja ääri-islamismi.

Hizbollah, Syyrian sosiaalinen kansanpuolue ja muut Israelia vastustavat aseelliset ryhmät ovat arabikristittyjen viimeinen toivo. Mutta milloin kristityt sionistit ymmärtävät tämän?

Sionismi on kansainvälinen liike siinä missä kommunismi

”Juutalaiset ja rasismi” –sarjan kolmannessa osassa tahdoimme osoittaa, että juutalaisvaltio Israel on a) rasistinen valtio, jonka kansalaisuutta hakevien on varauduttava DNA-testeihin ja toisaalta b) antinationalistinen valtio, jonka olemassaolo perustuu kokonaan kansainväliseen rahoitusjärjestelmään ja ulkomaalaiseen apuun.

Samalla todistimme, että eurooppalaisten turvallisuuden kannalta olisi paljon edullisempaa, että Israel lakkautettaisiin ja uskonnollisesti maltillinen arabinationalismi elvytettäisiin taistelemaan al-Qaidan kaltaisia terroristijärjestöjä vastaan. Erityisen tärkeää tämä on Lähi-idän kristittyjen vähemmistöjen turvallisuuden kannalta.

Israelin ensimmäinen presidentti Chaim Weizmann luonnehti New Yorkissa 3.12.1942 pitämässään puheessa sionistista liikettä ”troijalaiseksi hevokseksi vihollislinnakkeessa” ja jatkoi: ”Tuhannet Euroopassa elävät juutalaiset takaavat, että vihollisemme tulee tuhoutumaan.” Weizmannin lausunnot tukevat lainaamiamme Ben-Gurionin suunnitelmia kansainvälisestä liittovaltiosta, jonka keskus Israel olisi. Israelin ensimmäinen pääministeri ja ensimmäinen presidentti olivat yhtä mieltä siitä, että sionismi on bolševismin tavoin kansainvälisyysaate – ei kansallismielinen.

Ei olekaan ihme, että Israelin perustamisen jälkeen diasporaan on jäänyt elämään merkittävä määrä juutalaisia, jotka tukevat Israelia Euroopasta ja Yhdysvalloista käsin. World Jewish Congressin ja sen jäsenjärjestö Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvoston kaltaiset ryhmät vaativat Israelin säilymistä juutalaisvaltiona mutta monikulttuurisuutta Eurooppaan (1, 2).

Miksi kansallismielisten tulisi siis Suomessakin vastustaa Israelia? Koska Israel on monikulttuurista Eurooppaa vaativan World Jewish Congressin kaltaisten järjestöjen taloudellisen ja poliittisen vallan keskus. Sen sijaan Muammar Gaddafin kaltaiset rehelliset arabinationalistit tiedostivat varsin hyvin, ettei Eurooppa tahdo hukuttautua pakolaistulvaan.

Mutta Gaddafi on kuollut. Libyan tuho oli voitto Israelille, mutta kohtalokas Euroopalle, joka kohtaa nyt historian tuhoisimman siirtolaistulvan.