Kaarnan kynästä: Väkivallasta ja vallattomuudesta

Juha Kaarna Kettunen kirjoittaa tämän kuun kolumnissaan muun muassa turvallisuudesta ja väkivallasta yhteiskunnassamme sekä kulttuurissamme.

Peto saalistaa. Peto tietää, että saaliilla on jotain, jota peto tarvitsee. Ja se on väkivalloin otettavissa. Peto valikoi saaliinsa arvioimalla hyötyjä ja haittoja niin pintatajunnassa kuin alitajuisten laskukaavojen avullakin. Kannattaako? Ei? Ei vielä… ehkä… mutta nyt, kyllä! Suuren kissaeläimen kulmahampaat lävistävät pakenevasta laumasta viimeiseksi jääneen saaliseläimen niskanahan. Adrenaliini muine välittäjäaine/hormoni kumppaneineen liuottaa saaliseläimen sorkkien kovista potkuista aiheutuvan kivun etäiseksi jomotuksen tunteeksi petoeläimen tietoisuudessa. Saaliin verta pärskyvä kuolinhuuto kuulostaa pedon korvissa samalta, kuin suomalaiselle työmiehelle perjantai-illan oluen sihahdus. Ai että, viimeinkin, kohta on hyvää!

Petoeläin etsii laumasta heikoimman kohteen. Jos heikkoja saaliita on paljon, on petoeläimen saalistus kuin buffet-pöytään istumista. Kaikki on ulottuvilla. Lähes riskittä, lähes vaivatta. Petoeläin saattaa myös tottua siihen, että saalistaminen on helppoa. Se ei välttämättä helppoon saaliiseen totuttuaan oleta, että saalis voisikin olla sitkeä, nopea tai vahva. Siis jopa pedolle itselleen suoranaisesti vaarallinen. Miksi se niin olettaisi, jos kaikki aiemmat kokemukset ovat osoittaneet toista? Pedon alitajunnassa pyörii matematiikkaa suunniteltujen tekojen kannatettavuudesta. Ilmeet, eleet ja olemus joka viestii heikkoudesta, kaikki nämä rullailee laskukaavojen läpi asettaen vuoroin omat punnuksensa koko ajan tilannepäivittyvään vaakakuppiin. Siihen vaakakuppiin, jonka viisari osoittaa että vetäydytäänkö, tai milloin alkaa toiminta, milloin siirrytään tuumasta toimeen.

Petoja on maailma täynnä. Petoeläimiä ja petoihmisiä. Jonkinlainen yllämainittu laskukaava on automaatio molemmansorttisten päissä, oli kyse syöksyä kaavailevasta kalasääskestä, 6B luokan koulukiusaajasta, sprinttiä aprikoivasta gepardista tai paikallisjuna-aseman tunnelin varjoissa Air Jordaneita väijyvästä nuorisorikollisesta. Olemme länsimaiden lähihistorian saatossa yhteiskuntana kokeneet mullistavan heiluriefektin väkivaltaisista oloista rauhallisempiin oloihin ja ihmiselämää kunnioittavampiin yhteiskuntiin. Heiluri ei pysähtynyt tähän, vaan jatkoi matkaansa kohti seuraavaa ääripäätä, kohti totaalista pasifismia, kohti väkivallan ulkoistamista. Ja kohti väkivallan halveksuntaa. Erityisen huomionarvoista on, että jokaisella yhteiskunnalla ja kulttuurilla nämä väkivallan heilurit heiluvat eri tahtiin.

* * *

Pohjoismaissa, ja Euroopassa ja Länsimaissa yleensäkin, oltiin menty jo pitkän aikaa rauhallisessa loivassa liikkeessä kohti maailmanhistorian turvallisimpia oloja, kunnes yhteiskunta muuttui. Tai sitä muutettiin. Rauhaisaan Eurooppalaiseen piirileikkiin huolittiin mukaan väkeä, jotka eivät piirileikeistä välitä, eivätkä tulleet tänne leikkimään. Rauhaisa Pohjoismainen elo ei tietenkään ole, eikä ole ollut, kaikenkattava. Kyllähän täällä on nahinoitu aina, enemmän tai vähemmän. Vieraan kaupungin kanssa, kaupungin sisällä kaupunginosien kesken… ja siitä jatkaen ihan naapurin kanssa tai perhepiirissä.

Puhunkin siis siitä, että vuosituhannen taitetta edeltävät vuosikymmenet Pohjoismaissa olivat monella mittarilla mitattuna tiedetyn maailmanhistorian rauhallisimmat koko planeetalla. Tällä hetkellä Länsinaapurissamme on sotatilanne, nimittäin jengisotatilanne. Ettei joku siellä olisi syöttänyt päättäjille hapanta snöreniä siitä, että koko maailma haluaa olla kuten me? Demokraattinen, suvaitsevainen, moderni, arvorelativistinen, sosialistinen, pasifistinen, feministinen? Jotenkin näyttäisi nimittäin siltä että ei halua, vaikka rahat ja muut hyödykkeet kelpaavatkin.

* * *

Kuten olemme saaneet huomata, sosialistit ja feministit kieroutuneine ihanteineen ovat edesauttaneet muun sonnan ohella ennennäkemättömän nyhverön miessukupolven syntyä. Yllä mainitussa Ruotsissa ollaankin jo melkoisen syvällä perseessä. Muut pohjoismaat ja myös muut länsimaat ovat seuranneet perästä. Punaisten lasien takaa nähdyn maailmankuvan sokaisemien edesauttamana on auennut ovi Afrikan ja Lähi-Idän maahanmuuttajille, ja heidän vanhoillinen ja väkivaltaisempi kulttuuri on pyyhkinyt hiekkavarpaitaan feminismin ajamiin arvoihin jo pitkän aikaa. Me kaikki tiedämme miten paljon tämä järki-ihmiselle ilmiselvänä näkyvä epäloogisuus on kulttuurimarxisteja haitannut. Eli: eipä juurikaan. Tällä hetkellä nämä vanhoillisten kansojen vesat käyttävät systemaattista väkivaltaa Pohjoismaista kulttuuria kohtaan, tätä meidän kulttuuria kohtaan, joka ei enää väkivaltaa juurikaan ymmärrä, eikä sen kieltä puhu. Tässä vaiheessa ei kysytä onko väkivalta oikein vai väärin, nyrkki tulee jo kohti naamaa.

Feminismisekoiluilla kastroidut miehet eivät ymmärrä tilannetta, eivätkä uskalla puolustautua sanallisesti tai muutenkaan. Pelkästään tällaisen tilanteen aikaansaanti yhteiskuntaan on ehdottoman tuomittavaa. HI-viruksen kaltainen kulttuurimarxistinen ideologia ja woke-uskonto on ajattelemattomuuttaan pyyhkinyt pois vastustuskyvyn ulkoisille uhkille. Naiset menettävät vahvat miehensä, ja miehet vahvat naisensa. Yhteiskunta veltostuu. Pohjoisesta on tullut heikko ja kaikkihan sen tietää, että ”heikot sortuu elon tiellä”.

Vallalla oleva kumma oletus on, että rajojen yli saapuvat huomaavat heti suvaitsevaisien Pohjoismaisten yhteiskuntiemme hienouden, ja näin ollen ymmärtävät muuttua samanlaisiksi kuin me. Aika ylimielistä. Ja sen lisäksi kertoo myös moisen ideologian kannattajien täydellisestä sokeudesta todellisille kulttuurieroille – eli monikulttuurisuudelle. Että on kai tässä muitakin eroja kuin että pidetäänkö kuinka värikkäitä vaatteita ja että laitetaanko kanelia vaikkei ole jouluruoka. Yksi tärkeimmistä eroista on juuri suhtautuminen väkivaltaan.

Länsimaisille hallituksille ja heidän alaisuudessaan oleville koneistoille tämä Euroopan miehiä emaskuloiva femakointi tietenkin käy paremmin kun hyvin. Näin he ainakin lyhytnäköisyydessään luulevat. Henkisen kastroinnin kautta miehet – ja siis nimenomaan tavalliset tallaajat, ”kadunmiehet” – muuttuvat vaarattomammiksi ja helpommiksi ohjailla. Valtaapitävät voivat tietenkin olla samanlaisia päärynänmuotoisia leuattomia paskasäkkejä kuin aina ennenkin, heidän väkivaltapotentiaalinsa on välillistä ja tapahtuu aseman, rahan ja muun ”laillisen vallan” kautta.

Ilmoille viljellään valtamedian ja koulujärjestelmämme avulla ivallisia ennakkoasenteita perinteisiä maskuliinisia piirteitä kohtaan, aivan kuin esimerkiksi fyysinen voima olisi kääntäen verrannollinen älykkyyteen niin, ettei molempia sama mies voi koskaan tavoittaa. Väkivaltaa halveksutaan, pelätään ja paheksutaan, ja omaa parempaa ihmisyyttä ja älykkyyttä korostetaan kilpailemalla siitä, kuinka uhrautuvasti olisi valmis toimimaan, kunhan vain ei tarvitse alentua väkivaltaisen neanderthal-miehen tasolle. Aikaansa seuraavaa pohjoismaista ihmistä fyysisen voiman käyttö toista ihmistä kohtaan kuvottaa. Punaiset aatteet ovat näillä keinoillaan edesauttaneet länsimaisen miehen ja naisen alennustilaa, ja heikentäneet kokonaisia historiallisen ylväitä kansakuntia sekaviin houreisiin.

Tätä heikkoa hetkeä käyttää hyväkseen se taho, jolla on siihen tahto ja kyky. Tällä hetkellä siis maihin virtaavat maahanmuuttajat, ja oman maan kansalaisista valtaa (edelleenkin, kuten aina) pitävät miehet, jotka ovat tarpeeksi ahneuden huumaamia, että haluavat pitää kansansa miehet mukavana lauhkeana marimekkopaitaisena läjänä, joka vaan tekee niin kuin käsketään. Asiaa ei myöskään auta se, että arvorelativistit post-moderneine ajatusmaailmoineen ovat viime vuosina ottaneet koko käsitteen ”väkivalta” yhdeksi lempikohteistaan. Siitä on yritetty vääntää niin loukkaavan kielenkäytön kuin muunkin henkisen vahingoittamisen ja vahingoittumisen synonyymiä. Woke-porukan mielestä ”kielen käyttökin voi olla väkivaltaa” ja kuten tiedämme, tämä porukka voi loukkaantua ja pahoittaa mielensä aivan mistä vain. Kuten muukin ajattelematon käsitteiden ja termien haalistaminen, tämä tarkoittaa sitä, että koko sana menettää merkitystään. Jos puukotus ja kokijan mielestä väärin sukupuolittaminen ovat molemmat samaa väkivaltaa, ollaan tietenkin jo jossain sateenkaarikansan houreiden höyryissä jo pitkällä.

Suomen ikävää tilannettahan voi halutessaan katsoa hieman haihattelevasti, laskelmoivasti ja ivallisestikin sinivalkoisten lasien läpi näin: Mikäli kansallismieliset yleisesti ottaen saavat itseään ja lähipiirinsä olemusta hankalammaksi maaliksi, kääntyy petoeläinten katse heikompaan ainekseen aivan automaattisesti, yllä useaan kertaan mainitun pedon mielen laskukaavan mukaisesti. Näin ollen välinpitämättömät ja Suomelle epäedullista kehitystä punavihreitten pilvilinnojensa ohella rakennelleet joutuvat itse uhriksi. Kun niitä uhreja kuitenkin vääjäämättä tulee, tämä kuulostaisi aivan oikeudenmukaiselta. Ehkä ajatus on kuitenkin liian kaunainen kansallemme hyvää tarkoittavalle, en tiedä.

Aikaansa seuraava kansallistietoinen ja/tai yhteiskuntakriittinen ei tietenkään päästä unohtumaan, että jonkinasteinen kaaos on aina hyvästä valtaapitäville. He ovat viimeisiä, jotka kohtaavat kaaoksen tuomat ongelmat, joten kaaos saa olla koko yhteiskunnan kaatava, ennenkuin se heitä haittaa. Kaikki pienemmät versiot vaan lisäävät valtaa yhteiskunnan pelkorefleksin ja kaaoksella perusteltujen pakkokeinojan muodossa. Siitä syystä konfliktien pelko olisi pidettävä niin yksilötasolla kuin yhteiskunnan tasollakin minimissä. Joskus konflikteja tulee, joskus ne ovat jopa vääjäämättömiä. Jos ihmiset alkavat pelkäämään, he alkavat myös keksiä suojautumiskeinoja.

Tässä tilanteessa valtio tietenkin ojentaa auttavan kätensä – samalla kun on ottanut toisella kädellä kansalta pois lähes kaiken kyvyn puolustaa itse itseään. Tarkoitan tällä aseiden, ei pelkästään ampuma-aseiden vaan kaikkien aseiden, kieltoa. Kyllä täällä varjoltaankin anteeksipyytävässä ja veroistaankin valtiota kiittävässä Suomessa tältä kansalaiselta leuka tippui, kun taannoin tšekkiläiseltä kaveriltani tuli kuva ronskin kokoisesta käsiaseesta ja ohessa viesti: ”ostin tämmöisen, nyt kun näitä saa ostaa itsepuolustusta varten”. Yrittäjämies, perheenisä, salijannu, kansallismielinen ja slaavimielinen. Saman teki kaveriporukan nössömpi piirrettyjen ja pelien harrastaja ja metalloidi IT-insinöörikin. Koska ”miksipä ei”. Ja todellakin, useiden viime reissullani tuttavapiirissäni esittämien kysymysten perusteella tästä ei ole ollut Tšekeissä minkäänlaisia ongelmia. Kuvitelkaapa vastaavaa vapautta ja vastuuta omasta elinpiiristä täällä neuroottisten kukkahattujen ja omahyväisten byrokraattien luvatussa maassa, jossa vielä miekkaillaan kaupoissa myytävien juomien alkoholiprosenteista. Kaukana ollaan moisesta hienoudesta, kuin vapaus puolustaa itseään ja lähimmäisiään tarvittaessa.

* * *

Kuten kaikessa muussakin, väkivaltatilanteissa – ainakin tavallisemmissa nahinoissa missä vältytään ruumiilta – voinee nähdä plussia ja miinuksia. Totuus on, että mikään tilanne ei ole ollut ainoastaan plussaa tai miinusta, voittoa tai häviötä. Kaikella on hintansa. Jälkeenpäin saattaa mietityttää, tuliko tehtyä liian äkkiä tai liian myöhään, liian kovaa vai liian lepsusti, turhaan vai aivan hyvästä syystä. Mielestäni kuitenkin täysin tyhjä taulukko henkilökohtaisessa väkivaltatilastossa on tavallaan se vaarallisin tilanne suomalaiselle aikuiselle, joskin tietenkin mukavin ja turvallisimman tuntuisin. Ja tässä turvallisuuden tunteessa itsessään piilee vaara. Väkivalta on asia, jota ”tekemällä oppii” kuten muitakin kykyjä. Sen oppii myös suhteuttamaan, ainakin toivottavasti. Turha ylistävä glorifiointi on junttia ja haitallista, mutta laitapasifistinen kaiken fyysisen väkivallan gandhimainen kieltäminen on hyväuskoisten typerysten tie.

Väkivalta on kyky, jonka tietynasteinen osaaminen on kansalaistaito, siinä missä ensiapu, uimataito tai ruuan valmistuskin. Missään näistä ei tarvitse tietenkään olla virtuoosi, mutta on erittäin huono homma, jos ymmärrys ja kokemus näin tärkeistä aiheista on pyöreä nolla. Se, että olet harjoitellut oikeaa suoraa muutaman tunnin, saattaa joku päivä pelastaa sinun tai lähimmäisesi hengen. Jos olet harjoitellut jotain kamppailu- tai itsepuolustuslajia useamman vuoden, on mahdollista että juuri sinä olet se voima, joka kääntää vaikka kahden joukon välisen konfliktin eduksenne tai jopa taltuttaa vakavan vaaratilanteen johon joku harjoittamaton ei voisi kuvitellakaan ikipäivänä puuttuvansa.

Väkivallan uhka on myös erityispiirre, joka hillitsee miesten välistä kommunikaatiota verrattuna naisten väliseen kommunikaatioon. Pieni piruilu porukassa kuuluu asiaan, koska se itsessään erottaa ”meidän porukan” tuosta toisesta porukasta, koska vieraalta mieheltä tuleva samanmoinen sanailu saattaisi johtaa käsirysyyn. Väkivallan mahdollisuus taustavärinä suoritettu naljailu on onnistuessaan yhteishenkeä nostattavaa. Liian heikkoihin kohtiin sivaltajaa tai pahaa mieltä varta vasten aiheuttajaa toki on halveksuttava, mutta kevyttä tai keskiraskasta vittuilua lienee silloin tällöin hyvä niin antaa harkiten annosteltuna kuin ottaakin pystypäin. Tämä sanottu uhka toimii myös taustaväreilynä ryhmäkurissa ja myös aivan niissä tavallisissa käytöstavoissa. Se on osasyy, miksi kansallismielisissä juhlissa ja tapahtumissa on yleisesti ottaen turvallisempaa kuin tavallisessa kulmakapakassa. Osallistujat tietävät, tai alitajunnassaan vaistoavat, että usea lähellä oleva mies osaa käyttää nyrkkejään ja todennäköisesti tarvittaessa käyttääkin.

* * *

Suomessa on tällä hetkellä toisaalta enemmän BJJ taitureita, MMA-harrastajia, thai-boxaajia ym. kuin ikinä, mutta ikävä kyllä vastapainoksi on liikkumattomia ja mitään tekemättömiä niin paljon, että lähihistoriaankin verrattuna keskiarvollisesti suomalaiset nössööntyvät. Crossfittaajat, aerobiccaajat ja voimanostajatkin ovat takuuvarmasti väkivaltapotentiaaliltaan pitkän etumatkan päässä flegmaattisesta sohvaperunasta tai tietokoneessa eläjästä. Mutta fyysisyys itsessään ei olekaan kuin yksi tekijä tässä asiassa. Sitä fysiikkaa pitää myös osata käyttää tarkoituksenmukaisesti, edes jonkin verran. Myöskin on huomioitava, että tarkasti säännöillä rajatut kamppailu-urheilutilanteet ovat tietenkin eri maailma kuin tappelu. Gongi ei soi, taputukseen ei lopeteta. Kysy keneltä vanhalta parralta vain, hän on todennäköisesti samaa mieltä, kun väitän että väkivaltakulttuurimme on raaistunut. Ensin pärjättiin nyrkeillä ja ryysyistä repimisellä, sitten otettiin vähän potkimista mukaan, nykyään kenttään pudonneen potkiminen taitaa olla jo normaalia tappelun etikettiä. Kyllähän tämä ällöttää ja tavallaan huolestuttaakin.

Pidän hyvin todennäköisenä, että suuri osa väkivaltatilanteista pääsee eskaloitumaan uhrin kannalta epäedullisesti, koska epäuskoinen ”eihän-tätä-voi-mulle-käydä” ‑ajattelu valtaa ensimmäiset sekunnit. Pusikkoraiskaaja ei aloita kullin heilautuksella, ensin seurailee, mahdollisesti jopa juttelee. Kuten lähipiirissäni etelänmailla tapahtuneessa raiskausyrityksessä kävi; mokkamies pienen kujan varjoista ilmoitti saman tien että ”I want to kiss you” ja hylkäyksen kuullessaan sanoi että ”I will kiss you” ja kävi toimeen. Kohteena olleen naisen aiemmista, toki itsessään traagisista väkivaltakokemuksista oli sillä kertaa apua, hän ei mennyt lukkoon. Aktiivisesta salilla käynnistä oli varmasti myös apua.

Aivan kuten sotastrategikkoja ja ulkopolitiikan asiantuntijoita ilmestyy satoihin suomalaisiin nojatuoleihin jokaisen uuden konfliktin myötä, samoin jotkut oikeasti olettavat kamppailukykyjen tai tappelukykyjen tarttuvan tuijottamalla TV:stä tai YouTubesta kamppailu-urheilun harrastajia. Mutta yksi kummallisimmista ja myös pahimmista harhaluuloista näinä tunteellisina aikoina on, että suuttumus tai oikeutus asialle takaisi jonkinnäköisen edun. Viha voi tuoda hetkellisesti rohkeutta, mutta mikäli koko paketti on tunnetilaan sidottu, on sen meneminen ja tuleminen kuin sadekuuro. Sen varaan ei kannattane jättää vakavaa asiaa.

* * *

Peruskoulujen liikuntatuntien opetusohjelmaan tulisi lisätä itsepuolustustaitojen opettelu. Alakoululaisille leikkimielisemmin, yläasteelaisille jo jotain ihan kunnon nahinoita. Muutamat perus lukot, potkut, koukut ja suorat. Joku heittotekniikka edistyneemmille. Pikku painit tunnin loppuun. Ja muistutus siitä, että teräase on aina helvetin vaarallinen, vaikka leffoissa ja itsepuolustusvideoissa toista annetaan ymmärtää.

Väkivaltaisten mittelöiden harrastaminen johtaa tietenkin vääjäämättä siihen, että sitten pikkunulikoitten tekee mieli vähän testailla välitunneilla tai vapaa-aikanakin, että kuka potkaisee korkeimmalle ja mites se lonkkaheitto nyt lähtikään. Väkivallankäytössä on aina riskinsä ja sen käytöllä voi tietenkin olla epätoivottuja ja karmeitakin seurauksia. Vammautumisia, traumatisoitumista, kuolonuhreja. Pidän silti koko valtakunnan laajuisesti erittäin haitallisena, että sukupolveni kouluopetus sisälsi kauttaaltaan ainoastaan tästä negatiivisesta puolesta huokailua ja äimistelyä. Ei sanaakaan itsepuolustuksesta. Valkokankaalle heijastetut diat katkenneista hampaista ja verisistä ikenistä paloivat kyllä ikuisesti tajuntaani, että tehokasta oli sen puolen opetus. Indoktrinointi totaaliseen väkivallattomuuteen aloitettiin siis tuolloinkin jo leikki-ikäisistä lapsista.

Koululaitoksen olisi syytä suhtautua asiaan käytännönläheisemmin huonoja puolia ja vaaroja unohtamatta. Tämähän on näkövinkkelistä riippuen joko pelkästään hieno homma, tai sitten se hinta, mikä tästä kallisarvoisesta asiasta on maksettava. Voisi kuvitella myös joidenkin koulun penkkiin huonosti rauhoittuvien poikien kasvulle hyväksi, kun välillä pääsee vähän päästelemään höyryjä ja mahdollisesti tekemään sitä mihin on luontaisesti suuntautunut. Onhan se nyt poikkeuksellista, jos alakouluikäistä kiinnostaa enemmän kielioppi kuin kunnon riehuminen ulkoilmassa. En sano huonoksi kumpaakaan, mutta toiselle annetaan mahdollisuus toteuttaa itseään ja toinen pakotetaan johonkin muottiin, joka varmasti istuu huonosti.

Kotimaan kulttuurimme vesat siis kasvavat reilun pelin henkeen, tottelemaan lakia ja järjestystä, välttämään väkivaltaa viimeiseen asti tai jopa pitämään sitä vaihtoehtoa ällöttävänä ja eläimellisenä. Että kyllä näillä turuilla sisulla ja kohteliaisuudella pärjää, oli sitten työnhaku tai puukotuksen uhka. Erilaiseen väkivaltakulttuuriin kasvaneet, tai kasvatettavat, pyyhkivät näihin arvoihin naureskellen perseensä ja jatkavat vanhoillisen väkivaltakulttuurinsa oikeuttamana alistamista, ryöstelyä ja raiskaamista. On mahdotonta arvioida maamme raiskaustilastojen, ryöstötilastojen, koulukiusaamisen tai työpaikkakiusaamisen kakkukaavioissa tai prosenteissa, mitä yllä rivien välissä kehotettu väkivaltaan ja hallittuun voimankäyttöön tutustuminen ja sen jonkinasteinen harrastaminen voisi auttaa, mutta se on varmaa, että peto – ihminen tai eläin – etsii aina juuri sitä helpointa saalista.

Lue myös kirjoittajan aiemmat tekstit Partisaanista:

Kaarnan kynästä: Vesi vanhin voitehista

Kaarnan kynästä: Tonnin seteli

Kaarnan kynästä: Saunaan, saunaan suomalaiset

Kaarnan kynästä: Kansat kahlitsevat taikasanat

Kaarnan kynästä: Pohjolan pidot

Kaarnan kynästä: Himmeneekö Runo-Suomen kimallus?

Kaarnan kynästä: Mestari Linkolan erehdykset (2 kappaletta)

Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Toinen sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Haastattelussa Ukraina-tukilevyn julkaissut Juha Kaarna Kettunen

Kaarnan kynästä: Muutamia työkaluja aavikkouskonnosta irtautumiseen