Kaarnan kynästä: Vesi vanhin voitehista

Juha Kaarna Kettunen kirjoittaa tämän kuun kolumnissaan Partisaaniin elämän kannalta tärkeimmästä elementistä, sen kulttuurihistoriasta ja sen merkityksestä nyky-yhteiskunnassa.

Suomi, rakas Suomi, tämä tuhansien järvien maa, jota katajainen kansa asuttaa. Armaassa maassamme on epäkohtia ja korjattavia asioita pitkäksi listaksi asti, mutta on muutamia kallisarvoisia ja kunnossa olevia asioita, joita pidämme niin itsestäänselvyytenä, ettemme niitä ehkä huomaa ja siten kohtelemme vähän miten sattuu niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Puhun tällä kertaa vesistämme ja vesistöistämme, jotka ovat – ei enempää eikä vähempää – kuin kaiken puhtaan ravinnon ja elämän edellytys. Mutta siellähän se järvi on, puhtaana, mitä sitä nyt miettimään? Puhdasta vettä tulee hanasta vääntämällä mielin määrin, mitä nyt kuukausiveloitus vähän viime aikoina kohonnut, mutta kuukausihinta on silti sama kuin joisi baarissa muutaman tuopin, joten mitä sitäkään nyt miettimään?

Niin. Pitääkö joku mahdottomana, että jonain päivänä voisimme herätä uutiseen, jossa kerrottaisiin, että pohjavetemme on myyty kansainväliselle konsernille? Tästä koituisi vääjäämättä mielivaltainen tyhjillä korusanoilla perusteltu vesilaskun korotus – muistammehan edelleen mitä Kataisen ja Haaviston & co. sohlaamat sähköverkkomme Carunakaupat saivat aikaan. Entä kuulostaako aivan tuulesta temmatulta, että äskeistä uutista voisi seurata ilmoitus lähijärvesi saastumisesta ja sitä seuraavasta uintikiellosta ja kalastuskiellosta? Arvaan: kuulostaa epätodennäköiseltä painajaiselta? Väitän: näistä jompi kumpi tai molemmat on täyttä totta seuraavan kymmenen vuoden sisällä, mikäli emme ala kiinnittämään asiaan huomiota, olemaan jämerästi ja äänekkäästi mieltä ja toimimaan tätä hulluutta vastaan.

* * *

Jos välittää terveydestään, jos arvostaa isänmaataan, heimoaan ja kansaansa, arvostaa myös vesistöjämme. Myös moni sosialismin punaisesti hulluudesta kärsivä, joka ei heimoistamme tai valtiostamme ymmärrä, saattaa hyvinkin ymmärtää vesiemme luontoarvon ja tervehdyttävän ja elähdyttävän vaikutuksen. Puhdasta ruokaa tai juomaa ei ole ilman puhdasta vettä. Huonolaatuinen vesi sairastuttaa heti tai myöhemmin, ihmiset ja eläimet. Suodattamiset ja mekaaniset puhdistamiset ovat tietenkin tällä arkisella tasolla toimivaa ja ilmeisesti yleisesti ottaen vaaditulla ammattitaidolla hoidettua perus-infraa; kyllä tässä maassa se osataan ellei budjettia kuristeta liikaa. Kuitenkin, jos oluen, viinien tai ruokien syväymmärtäjiltä tai vaikkapa kemisteiltä kysytään, puhtaalla luonnon vedellä (jota ”lähdevedeksi” sanotaan) ja mekaanisesti ja kemiallisesti puhdistetulla vedellä on huima ero. Jos on suu oikein pässinnahasta tehty ja pää täynnä piittaamattomuutta, voi kumota kurkkuunsa vaikka Sörnäisten hanavettä ja puhtaiden hiekkaharjujen suodattamaa raikasta ja mineraalipitoista lähdevettä vuorotellen, eikä maussa tunnu eroja. Vesi kuin vesi, vai? Ei ihan niinkään.

Puhdistetusta vedestä ollaan saatu epäpuhtauksia pois jo mainituilla mekaanisilla ja kemiallisilla keinoilla, mutta vaikutus veteen on muutakin kuin vain positiivisen puhdistava. Puhdistettu vesi on puhdistettu myös monesta mineraalista mitkä tekevät vedestä elimistölle soveliaan, nesteyttävän, virkistävän, elähdyttävän. Tätä veden luontaista tilaa kohti voi hakeutua lisäämällä veteensä himpun esimerkiksi mineraalipitoista suolaa. Tämä ei hanavedestä – edes puhdistetusta – lähdevettä tee, mutta vetää edes hieman oikeaan suuntaan. Vaikka luottamusta löytyykin suomalaiseen perusinfran osaamiseen, muutamia vesijohdoille tehtyjä mokia tai muita kakkakepposia on tuoreessa muistissa ja lisää kuullaan joka vuosi, erityisesti keväisin. Milloin paskavesi oli sekoittunut juomaveteen, milloin klooria oli lurahtanut vähän liikaa, milloin oli putket liitetty väärin. Vaikka luottoa vesiosaamiseen on, olen jo vuosia puhdistanut kaiken kotona juomani veden erinäisten mekaanisten suodattimien avulla ja elvyttänyt näin saatua vettä joko hippusella merisuolaa tai Himalajan suolaa lähemmäksi alkuperäistä tilaansa. Helsingissä asuessani huono veden laatu suorastaan korostui, kun kävi pohjoisemmassa kyläilemässä raikkaampien vesien äärellä.

Hanavedessä on monenmoista ainetta mitä ei välttämättä kehoonsa halua, kloori nyt ensimmäisenä esimerkkinä ja lääkejäämät toisena. Ymmärrän kyllä kansalaisjärjellä kloorin käytön vesissämme; pakkohan sitä on veteen laitella. Joku kemiaa tunteva syväosaaja-selittäkööt tätä enemmän, mutta emmehän me voi riskeerata kansanterveyttä minkään paskatautiepidemian kanssa, epidemian joka sairastuttaisi satoja tai tuhansia ihmisiä kerralla vuoteisiinsa ja vessoihinsa potemaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluu kehitysmaihin, jota Suomi ei enää (ja toivottavasti ei myöskään koskaan enää uudestaan) ole. Klooria pitää tosin sitten lorotella sen verran, että sitä riittää koko vesijohtoverkostoon. Tämä tarkoittanee sitä, että verkoston alkupäässä olevat saavat annosteltua puhdistusainetta loppuverkkoa enemmän, kloorihan voi myös höyrystyä ja haihtua. Minimimäärä pitää olla kunnossa verkon loppupäässä asti ja alkupäässä olevat hörppäävät siten sitä hieman uimahallin makuista vettä, mikäli eivät puhdista ja/tai seisota vettä niin, että kloori on saatu haihtumaan tai muuten pois.

Pientalollisten omien kaivojen yleisenä ongelmana on yli suositusten menevät metallipitoisuudet. Vaikka kuinka metallikansaa ollaankin, näitäkin on syytä karsia pois ennen sisäistä nautintaa. Meillä sitä säädöksissä ja asetuksissa löytyy, tunnetusti. Ja vaikka ylimitoitettua ja virkamiehet kuninkaallisiksi nostavaa sääntö-Suomea antaumuksella useasta kohtaa vihaankin, on näistä välillä hyötyäkin. Standardi vähimmäislämpötila lämpimälle vedelle, mittaukset haitallisille metalleille kaivoista ja kaikista vesien lähteistä, pidän näitä hyvänä ideana; kuten myös kuntien tekemää uimarantojen leväkontrollia. Kloori puhdistaa, kloori tuhoaa bakteereja. Mikäli sitä pääsee elimistöömme liiallisia määriä esimerkiksi juomaveden tai uimahallin veden mukana, se puhdistaa myös suolistobakteerimme pois elimistöstämme. Siis myös niitä terveydelle olennaisia. Kloori ei erittele, eikä kysele suolistossamme asustavilta lukuisilta bakteerikasvustoilta, että ollaanko sitä hyvällä asialla vai tihutöissä. Bakteerikannat lähtevät kuolleina alatietä kohti viemäriä, mikäli klooria on tarpeeksi. Ihmiselle jää tätä suursiivousta toistettaessa jäljelle vajavaisesti toimiva ja huonosti tarvittuja ravinteita vastaan ottava putkisto. Tiedemiehemme ovat tehneet viime aikoina uraauurtavia tutkimuksia, missä osoitetaan suoliston ja aivojen yhteispeli, niiden kommunikaatio ja välttämätön tasapainon tarve. Ei ole täten kovinkaan kaukaa haettua miettiä suoliston ongelmien vaikutuksia maatamme vaivaavaan mielenterveysongelmien hyökyaaltoon. On niillä siinä osansa takuuvarmasti. Ja vetemme tai sen käyttötapamme osana tätä.

* * *

Huomaan tähän väliin ihmetellä hieman itsekin, että onkos ehkä aika kuivakka aihe tämä vesi? Onko vesien äärillä romantisoitujen tarujenkin kimmellys ollut jo samentumaan päin pidemmän aikaa? Tukkijätkien, noiden Suomen omien cowboyden, jokivarsissa seikkailevien pikkupoikien ja messinkilampunkiiltoisen laivaromantiikan kulta-aika lie mennyttä? Kiinnostaako kansallismielisiä
kuka pohjavetemme omistaa, tai mikä tehdas saa ruilutella kemikaaliripulinsa metallisista suolistaan järviimme? Sähköverkon carunmasta kohtalosta ehkä vähän älistiin, mutta minkäs sille voi kun ”herrathan ne päättää”. Voimattomaksihan tämä virkamieskoneiston jyräys olon välillä tekee, kieltämättä. Ja siinä on myös sen tarkoitus, keino pysyä valtikassa kiinni. Annetaan kansan ymmärtää, että muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin antaa korruptoituneen virkamieskoneiston täyttää taskunsa ja ajella naureskellen leveällä työsuhdeautolla kohti horisonttia. Mutta muutoksia yhteiskuntaan on aina tehty ja tullaan aina tekemään, tietenkin. On vain virkamiesten ja heidän hyväuskoisten lakeijoidensa etu antaa ymmärtää, ettei kansa voisi päättää valtionsa kohtalosta ja kulkusuunnasta. Historia sen kertoo, äänestäminen on vain keino muiden joukossa. Tehköön kukin mitä parhaaksi näkee, toivon vain, että tekijöiden määrä lisääntyisi eksponentiaalisesti kasvavaan tyhjän länkyttämiseen verrattuna.

Vesi yhteiskunnallisen keskustelun aiheena on arkisuudessaan, ilmiselvyydessään ja jonkinlaisessa tylsyydessään siis jo itsessään kaksiteräinen miekka. Kun arkisena aamuna herään, juon lasin tai kaksi vettä, hoidan aamuiset pisut ja pesut, katson kimmeltävää järveä, kastelen ehkä kukat ja painelen työpaikan puolihyvä kahvi mielessä kohti päivän arkiaskareita. Olen jo vartissa ehtinyt nauttia tästä Pohjoismaisesta puhtauden ja laadun itsestäänselvyydestä lukuisin keinoin. Ehkä olen jo käynyt aamupulahtamassa, lähtee nimittäin päivä aika rapsakasti käyntiin, erityisesti tässä elokuun jälken! Vierailu maassa, missä ei voinut juoda vettä hanasta, oli hankalaa. Vierailu maassa, missä vedellä ei saanut edes pestä hampaita, oli vielä hankalampaa. Ja herätti se myös ihmetystä, että mitä sillä vedellä oli muka tarkoitus tehdä, jos se ei sovellu edes hampaiden pesuun, eli pois syljettäväksi? En minä sellaista tavaraa halua kyllä muuallekaan kohtaa kehoa, en iholle enkä varsinkaan mihinkään muuallekaan limakalvolle, jos se ei suuhun käy. Toisesta ääripäästä voinee Pohjoisen lisäksi mainita ikuisen Rooman, yhden muutamasta muinaisen sivistyksen kehdosta, jonka vesijohtojärjestelmä on toiminut ties kuinka kauan ja toimittaa edelleen aivan käypää tavaraa. Puhdas vesi onkin olennaisena perustarpeena yksi tärkeä yhteiskunnan sivistyksen ja hyvinvoinnin mittari.

Kuinka sitten tätä yhteiskunnan, sivistyksen ja elämän perustarvetta, jota Suomelle on siunattu pohjavesinä ja jokina ja järvinä mukavan paljon, voitaisiin edes kuvitella annettavan ulkopuolisen ulkomaisen tahon hoidettavaksi? Varmaankin samalla tavalla kuin muutkin elintärkeät kansaa koskevat asiat; perustellaan kaappausta turvallisuudella ja taloudella. Erinäisissä ulostuloissa on nimittäin tasaisen varmasti vuosien varrella väläytelty mittaamattoman arvokkaiden pohjavesiemme yksityistämistä. Ehdotus ja asia on kaikessa törkeydessään ja vakavuudessaan niin hirvittävä, että se herättää milloin hampaita kiristävää raivon tunnetta, ja milloin ihmisen loputtoman ahneuden ja hävyttömyyden edessä luhistuvaa pettymyksen, epäuskon ja epätoivon naurua. Miten helvetissä tällaista kukaan viitsii edes ehdottaa? Sen jälkeen ei olisikaan jäljellä kuin hengitysilmavero ja koko kansalaisen elämän piiri oltaisiin saatu maksulliseksi. Mainitsin, että pohjavedet olisivat ”mittaamattoman arvokkaita”, mutta kyllähän nämä kauppasaksat hintalapun keksivät vaikka mummolleen tai kansalleen, miksei siis pohjavesillekin. Heidän arvomaailmansa on kansallismielisestä kulmasta katsottuna kieroutunut ja mielenvikainen.

En ole talousasioissa kapitalismi-sosialismi akselilla oikein kummankaan päätylaidan pelaaja, mutta pidän selvänä, ettei kansan elintärkeää ja Suomen kallisarvoisen luonnon kirjaimellista alkulähdettä voida antaa minkään ammatikseen rahaa haalivan ulkomaisen tahon hallittavaksi, saati omistukseen. Me näemme päivittäin, kuinka EU-koneisto direktiiveineen kohtelee ainutlaatuista Suomea, joten voisimmeko todella kirkkain silmin olettaa ymmärtäväisempää käytöstä joltain multikansalliselta pankkiiripetojen konsernilta? Jo tällaisista ehdotuksistakin voisi oikean oikeuden nuija lyödä mielenvikaisia ideoita kaupittelevalle toteen muutaman kymmenen vuotta maanpakoa ja kansalaisuuden menettämisen. Miksi ei? Mitä on vuodettu sotilassalaisuus tai ulkovallan kanssa sulassa sovussa tehty poliittinen kähmintä maanpetoksena verrattuna siihen, että kansamme ylpeyden ja terveyden lähde, suoranainen elinehto, myytäisiin pois monikansallisten pitkäkyntisten kauppatavaraksi?

Viihdyttävässä uusimmassa Mad Max leffassa erään heimon diktaattori piti ”Aqua Colaa” kauppatavarana. Hän annosteli hyväntekijän elkein vettä mielivaltaisesti ja niukasti alaisuudessaan olevalle kuivuudesta kärsivälle kansalle, ja käytti sitä kauppatavarana nostaakseen omaa vaurauttaan. Kaikessa ylilyödyssä sarjakuvamaisessa dystooppisessa pölhöydessään tässä asiassa oli jotain, mikä vavahdutti suuresti. Kun tätä tarinaa vertasi Suomen pohjavesien myyntiin jollekin ahnaalle konsernille, se nosti irvokkaassa todennäköisyydessään niskakarvat pystyyn. Mitä jos kallisarvoiset, puhtaat, raikkaat pohjavetemme olisivatkin jonkun Steinbaum, Bergbaum & Baumstein ‑konsernin omistuksessa muutaman vuoden kuluttua? Meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä saattaa jo alenustilassa oleva valtiomme vielä syvemmälle, kohti tieteiselokuvamaista pahoinvointia, jossa vaaleanvihreät järvet antavat vain haisevia mutatoituneita kaloja, jossa uudet massiiviset tehtaat pöllyttävät sotienjälkeisiä, ympäristöasioista viis veisanneitten tehtaitten raskasmetallijätteitä järvien syvyyden sedimenteistä pintaveteen, ja jossa tavallisen suomalaisen pentin, antin ja mäntin vesilaskun oikeamielisen hinnan päättää joku Keski-Euroopan kultalusikkasuu-sukujen ekonomistivesa.

* * *

Järviemme käyttö jokamiehenoikeuksien nojalla herättää ulkomaalaisissa ihastusta. On lupa kalastaa, veneillä ja uida, ja mikä tärkeintä, järvet ovat sen verran puhtaita, että näin voi tehdä. Euroopan mittakaavassa tämä puhtaus ja vapaus on harvinaislaatuista. Keski-Euroopan sisävedet ovat pääsääntöisesti saastuneet vaivattoman virkistyskäytön ulkopuolelle, varsinkin suomalaisilla mittareilla ja mielipiteillä mitattuna. Tämä on sääli, sillä mikäpä olisikaan parempi keino nauttia luontoäidin syleilystä, kuin pulahtaa virkistävään järveen. En ole kaksinen kalamies, vaikka kalaruuat ovatkin parasta mitä on. Kauppahallin kahdelta kauppiaalta saan ammattimiesten puhtaista vesistä nostamaa kalaa kohtuuhintaan ja olen siitä erittäin hyvilläni ja iloinen. Sisävesikalojen raskasmetallipitoisuuksista sössöttävät voisivat painua takaisin mäkkäriensä tai tofujensa pariin, ne ovat ilmeisesti luonnon, terveyden ja yhteiskunnan kannalta parempaa ravintoa? No ei tietenkään. Ekologisempaa ja terveellisempää proteiinin ja muiden ravintoaineiden lähdettä ei suomalaiselle ole, kuin suomalainen lähikala. Se on joka mittapuulla ylivertaista ravintoa. Luonnonmukaista lähiruokaa, joka tukee yhteiskuntamme peruspilareita kuten terveyttämmekin. Että eikun kalat uuniin ja uimaan niin Ahtikin väkineen on varmasti mielissään!

* * *

Olen sisävesien kasvatti ja asun nykyään jälleen järvien keskellä, mutta meren kauneus ja suuruus on ollut lapsuudesta asti ihmetyksen ja ihastuksen aihe, oli kyse sitten pikkupoikana tehdyistä uintireissuista Perämerellä tai Helsingin merellinen kulttuuri ja kaikki sen linnoitukset, alukset ja kunnioitettava historia. Merialueemme on erityisen herkkä luonnonkatastrofeille sen umpikujamaisuudesta ja mataluudesta johtuen. Jos meriämme liataan, ne pysyvät likaisena. Tämä ei ole itseään Rooman perillisenä ja historiallisena sivistyskansana itseään pitävää itänaapuriamme haitannut, vaan vuosien varrella mereen on laskettu milloin mitäkin jätettä ja aivan viime vuosiin asti myös Pietarin kaikki jätevedet. Yllä mainittuun kansalle tarjolla olevan veden ja sivistyksen yhteyden huomio: käykääpäs putinistit ja Z‑miehet juomassa ex-Leningradin kerrostalolähiössä pari tuoppia hanavettä ja tulkaa jossain vaiheessa tänne mätään homo-Nato-mamu-soija-woke-Suomeen kertomaan miltä suurvaltahaihatteluilla itse itsensä kruunannut venäläinen uuden Rooman perintö mahalaukussa ja ryppyreiässä tuntuu. Tai oikeastaan pysykää sittenkin siellä ja jatkakaa paikallisen hanaveden ja propagandan nauttimista samaan tahtiin. On nimittäin niin, että mikäli valtakunta ei pysty turvaamaan kansalleen puhdasta elinympäristöä – ilmaa, vettä ja ravintoa – ei ole kyseessä mikään sivistysvaltio, vaan pelkkä kehitysmaa, ydinaseistaan tai imperialistisista aikomuksistaan huolimatta.

Noh, onhan sitä vikaa meissäkin. Sellutehtaat laskivat kymmeniä vuosia raskasmetallipitoisia vesiään järviimme, ennen kuin törkeyksiin puututtiin. Jokia on kahlittu sähköntuotantoon ja pilattu niin, että ravustus on lähinnä tukkijätkiin verrattava romanttinen muisto. Luonnonvaraisia lähteitämme on muutama hanoitettu helpommin lähestyttäväksi ja käytettäväksi, mutta monia on myös tätä yrittäessä pilattu lopullisesti. Vihreydellään rehentelevä pääkaupunkimme on käyttänyt Itämerta kaatopaikkanaan ja vienyt sinne vuosittain tonneittain liikenteen ja saasteiden likaamaa lunta. Toki on sitä sitten tanssittu senaatintorilla bileräpin tahtiin ja kerätty puhelinkeräysillä rahaa Itämeren pelastamiseksi, mutta keinot ovat olleet tietenkin liian haaleita pitämään merialueemme kunnossa. Pääkaupunkimme ylväs historiallisen arkkitehtuurin reunustama merinäköala kätkeekin pinnan alle haisevan salaisuuden ja esittelee meille joidenkin mittausten mukaan maailman saastuneimman meren.

Historia ymmärtää puhtaan veden arvon. Aivan kuin muunkin itsestäänselvän hyvän, sen arvo voidaan huomata menneiden aikojen peilaamisen kautta. Kaivon myrkyttäjän tai pilaajan kuolemantuomio tai jalkapuutuomio tuntuu aivan kohtuulliselta. Ja mitä se onkaan verrattuna vaikkapa Talvivaaran mokailuihin tai jo edellisissä kirjoituksissa sivuamiini multikansallisten kaivosyhtiöiden massaraiskauksiin, jotka korruptoitunut virkamieskoneistomme siunaa vuosi toisensa perään pullakat kirjekuoret taskusta pilkistäen. Vuosittain käy ilmi tapauksia, jossa joku yritys on tuhonnut vesialueita heivaamalla niihin jätteitään. Myrkkyjä, pilaantunutta tavaraa, öljyä, eläinperäistä jätettä… mitä milloinkin. Ja sakoilla ja tällä tuomion irvikuvalla eli ”ehdollisella vankeudella” ovat syypäät näistä selvinneet. En lienee ainoa, jolla tällaisia tapauksia kuullessa käy mielessä täysin eri rangaistuksia kuin sakot tai ehdollinen. Karkoitus, kuolemantuomio, häpeäpaalu, jalkapuu, kuritushuone… kyllä näissä on soveliaampi sointi moisille valtiotamme, kallisarvoista luontoamme ja kansaamme kohtaan tehdyille kamalille vääryyksille.

Kuten monessa muussakin asiassa, nykytiede on onnistunut todistamaan muinaista taikauskona pidettyä perinnettämme kerta toisensa jälkeen järkeväksi ja toimivaksi. Hopean puhdistavia ominaisuuksia tutkiskellessa ei jää epäselväksi, mistä lähteeseen vuoltu hopea ainakin osan onnen tuonnistaan ammentaa. Hopeisia astiastoja on pidetty arvossa tietenkin arvometallien estetiikan vuoksi, mutta voisiko olla, että jokin atavistinen tai taikauskoinen kaiku kertoi jopa keskiaikaiselle raamatulla päähän hakatulle ihmiselle, että hopea ja puhtaus kulkevat jostain syystä käsi kädessä? Ylilyöntejä toki tässäkin syytä välttää. Hopeavesia juovat kylähullut tekevät elimistölleen samoja synkkyyksiä kuin klooria hörppäilevät; edelleen puhdistava aine puhdistaa bakteerikantoja aikeita kyselemättä. ”Määrä se myrkyn tekkee”, niin kuin vanha kansa sanoo.

* * *

Vesi on hienoaromisessa kirkkaassa neutraalissa kristalliudessaan siis hyvä osoittaja kaikenmoiselle puhtaudelle ja myös sen puutteelle. Puhtaan veden yltäkylläisyys on paratiisimaista. Katso mitä tahansa alleviivatun täydellistä idylliä jossain tarinassa tai elokuvassa – todennäköisesti se sisältää vesielementin, puhtaana ja kirkkaana. Kuten sanottua, puhdas vesi on yksi hyvän ravinnon ja terveen elämän peruspilareista. Ympäri planeettaa lennätellään vaikka mitä Pellegrinoja ja Borjomeita ostettavaksi pulskaan hintaan, ja sattuipa itsellekin nyt tähän pöydälle veljeskansamme maukas ylpeys Värska tuolta 470m syvyydestä ja roimasti hiilihapotettuna saunanjälkeiseksi hörpyksi. On hyvä. Suomessa on useita lähteitä, josta ammennamme tätä elämän lähdettä (tahallista alleviivaavaa tautologiaa tässä) yritysten avulla pulloihin ja sieltä kauppoihin kuluttajien saataville, mutta maassamme on myös lukuisia luonnontilaisia lähteitä, joissa erityisesti näin syksyn hiipiessä selän takana on piakkoin maut parhaimmillaan ja raikkaus vailla vertaa.

Kansallismieliselle Suomen luontoarvot ovat mittaamattoman arvokkaat. Olisi syytä pitää paljon parempaa huolta siitä, ettei ahneet ulkopuoliset pääse asettelemaan näihin elintärkeisiin ja kansaamme määrittäviin asioihin mieleisiään hintalappuja. Ylevässä kansassamme on ikävä kyllä aina muutama mätämuna, joka ahneuksissaan näihin tarjouksiin tarttuu. Maamme suonia ja vesielimiä ei voi kuolevainen ihminen millään mandaatilla toiselle myydä – nämä ovat Suomen osia ja kuuluvat vain ja ainoastaan suomalaisille. Kansamme elinehdot ja hyvinvointi ei saa olla myytävänä, ei millään rahalla kaupan. Tuomioista jyrkin ja lopullisin sille, joka moista edes ehdottelee. Tämän pitäisi olla vesiselvää.

- K.

Lue myös kirjoittajan aiemmat tekstit Partisaanista:

Kaarnan kynästä: Tonnin seteli

Kaarnan kynästä: Saunaan, saunaan suomalaiset

Kaarnan kynästä: Kansat kahlitsevat taikasanat

Kaarnan kynästä: Pohjolan pidot

Kaarnan kynästä: Himmeneekö Runo-Suomen kimallus?

Kaarnan kynästä: Mestari Linkolan erehdykset (2 kappaletta)

Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Toinen sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Haastattelussa Ukraina-tukilevyn julkaissut Juha Kaarna Kettunen

Kaarnan kynästä: Muutamia työkaluja aavikkouskonnosta irtautumiseen