Veriyhteyden raportti White Boy Summer ‑festivaalilta

Toista kertaa järjestetty White Boy Summer osui kelien puolesta viimevuotista parempaan kohtaan. Ei merkkiäkään sateesta. Paahtava kesähelle molempina päivinä ja kaikin puolin edellistä parempi paikka! Sisätiloissa tapahtuva musisointi yhdistettynä parhaaseen kesäaikaan, vesistöön ja saunaan sai monet keskittymään musiikin sijaan vapaamuotoiseen yhdessäoloon. Vanhojen ja uusien tuttujen tapaamista, keskusteluja, saunomista, virvokkeiden nauttimista ynnä muuta. Puheensorina kuului taukoamatta, koko festivaalin ajan, halki molemmat valoisat yöt.

Tätä ei voi pitää negatiivisena. Monille ihmisille kansallisradikaali kulttuuri ei ole leimallisesti musiikkikulttuuri. Festivaalin aikana oli myös keskusteluseminaari, kamppailu-urheilua ja mahdollisuus tehdä kulttuuriostoksia: kirjoja, vaatteita, levyjä, käsitöitä. Tai jopa ottaa tatuointeja ja saunoa. Sauna oli tulilla ympäri vuorokauden ja kovimmat hahmot viettivät siellä taatusti enemmän aikaa kuin musiikkia katsoen.

Saunan roolista kansallismieliselle suomalaiselle on äskettäin kirjoittanut mm. Juha Kaarna Kettunen juttussaan Saunaan, saunaan, suomalaiset.

Eräs kansallismielisen kulttuurin aktiivi totesi näkymää katsellessaan, että tämä se on kansallissosialismin ydintä. Ei räyhääminen virtuaalitodellisuudessa tai betoniviidakoissa kohellus. Veren ja maan yhteys voi paljastua kesätuulessa heiluvia koivuja katsoen. Paljastaen tai muistuttaen tärkeistä taustalla olevista arvoista, jotka välillä häviävät modernin maailman hälyyn.

Viime vuoden tapaan musiikki oli jaettu kahteen osaan eri päiville. Perjantaina radikaalia Black Metal musiikkia ja lauantaina RAC traditioon asettuvat yhtyeet.

Perjantai

Ensimmäisenä esiintynyt Aryan Hammer oli kylmää kyytiä. Usein NSBM kategorian alle on laitettu laaja skaala pakanallista metallia, meemi alt-right metallia, folk metallia ynnä muuta. Aryan Hammerissa ei ole mitään viitteitä tuollaisesta. Se on puhdasta raastavaa minimalismia, tympeitä riffejä ja kappaleita. Jäljellä ei ole edes tarttuvia kappaleita. Vain painostava tasainen massa. Kun kommandoilta näyttäneet laulava rumpali ja kitaristi kaahasivat kahden ison hakaristilipun välissä täysin yleisöä kosiskelematonta musiikkiaan, tunnelma oli jopa yllättävän synkkä ja julma.

Huomattavasti rempseämpi Ehre tarjosi raakaa ja energistä Black Metallia. Veriyhteydessä on ennenkin mainittu bändin selvät tyylilliset yhteydet varhaisen Goatmoonin suuntaan. Ehre ei ole monista Goatmoonin jalanjäljissä tulevista yhtyeistä ilmeisin. Sen soundissa on myös omaa otetta ja etenkin laulajan äärimmäinen rääkyvä korkea ääni on erityisen maininnan arvoinen. Kesähelteessä soitettu Goatmoonin Black Metal Winter toi hauskan vivahteen omien kappaleiden väliin.

Myös tarttuvia melodioita ja rokkaavampaa otetta tarjoava Sielunvihollinen sai pitin pyörimään. Nuorempi väki innostui monessa kohtaa myös laulamaan yhtyeen sanoituksia, vaikka yhtyeeltä puuttuu melodinen yhteislauluun kannustava ominaisuus. Sielunvihollisen lainakappale, Tommi Läntisen (!) Via Dolorosa, ei ole saanut Black Metal piireissä pelkkää suitsutusta. ”Kärsimysten tie” lainakappaletta kuunnellessa tulee selväksi, miten lähellä Sielunvihollisen oma tuotanto on iskelmä- ja rock musiikkia. Soittotapaa dominoi nopeat rummut ja terävät kitarasahaukset. Sen sijaan kappalerakenteet ovat helppoja ja ensimmäisellä kuuntelulla mieleen jääviä. Livetilanteessa tämä on yhtyeelle eduksi.

Illan viimeinen oli Circle Of Dawn. Yhtye pelaa täysin omassa sarjassaan. Visuaalinen vaikuttavuus yhdistyy omaleimaiseen musiikkiin. Valtavalla brutaalilla raivolla vedetty musiikki sisältää myös reilun annoksen mustaa huumoria. Kappaleiden väleissä tulee savolaista kulttuuria ja Pekka Siitoin on läsnä puhepätkien muodossa. Monelle Pekan hahmon esiintuominen 2020-luvulla on painolasti ajalta jolloin kansallissosialismi oli usein vitsi. Osalle ei ole merkityksellistä mitä mieltä esimerkiksi antifasistit ovat toimijan poliittisesta uskottavuudesta. Circle of Dawn kappaleiden sisältämä eetos ei ole vitsi tai läppää. Se alleviivaa, ettei kovimmatkaan eliittijoukot muodostu huumorintajuttomista autisteista. Päinvastoin.

Miten hankala on vastapuolen hyökätä kansallissosialistien kimppuun solvauksilla ja vähättelyllä, jos kansallissosialistit eivät vierasta tervettä määrää itseironiaa? Kadulla maleksiville rotumuukalaisille tuskin on merkitystä saako selkäänsä kivikasvoiselta kansallissosialistilta vai tuliko kaasua tai keppiä lähinnä kännissä ja läpällä. Lopputulos voi olla sama. Poliittinen vaikuttaminen voi tapahtua myös välittämättä pätkääkään mitä mieltä ulkopuolinen tarkkailija on ”uskottavuudesta”, kun olennaisinta on, että muiden pohtiessa PR-voittoja toisilla saattaa olla ns. ”Magnumit aina valmiina” ja molemmilla voi olla merkityksensä.

Lauantai

Aktivistien suurin mielenkiinto tapahtumaa kohtaan keskittyi lauantaihin eikä syynä ollut niinkään musiikki vaan päivällä järjestetyt muut tapahtumat, jotka tekevät White Boy Summer (WBS) festivaalista ainutlaatuisen tilaisuuden maassamme. Järjestäjänä toimiva Tulenväki-kollektiivi on hakenut ainakin osittain mallia Italian uusfascistien Hobbit leireiltä (Campo Hobbit), joita järjestettiin vuodesta 1977 aina 1980-luvun alkuun asti. Vaikka WBS-festivaali toimii ajan vaatimusten mukaisesti, niin toiminta-ajatus monipuolisesta tapahtumasta, jossa kulttuurin eri puolet tuodaan esiin, on periaatteessa sama mitä Italian aateveljillä yli 40 vuotta sitten.

Vapaamuotoisen kesästä nauttimisen kuten uimisen ja saunomisen lisäksi lauantai tarjosi erilaista virallista ohjelmaa. Päivällä yhden aikaan järjestettiin neljän eri painosarjan vapaaottelua. Monelle kehän äärelle saapuneelle katsojalle kokemus nähdä sääntöihin sidottua katutappelua oli vavahduttava. Ottelijoiden suojaukset oli rajattu minimiin, vain hammassuojat, säärisuojat ja mahdolliset alapäänsuojat olivat käytössä. Vastaavasti perinteisten vahvasti pehmustettujen nyrkkeilyhanskojen sijaan taistelijat käyttävät ohutta kevytmallia. Jälki oli sen mukaista, sillä veri roiskui nenästä varsinkin viimeisessä ottelussa. Otteluiden järjestämisestä vastasi taistelulajeja ja itsepuolustusta edistävä Veren laki ‑kerho, jonka mottona on osuvasti Kipu ja Kunnia. Ottelut toivat luontevalla tavalla esiin itsepuolustuksen ja yleiskunnon vaalimisen osana kansallisradikaalia kulttuuria.

Lauantaina pysyttiin hyvin aikataulussa, sillä keskusteluseminaari alkoi sovitusti klo 15:ta pintaan. Seminaarin puheenjohtajana toimi liikkeen monialavaikuttaja, joka esitti kysymyksiä kolmelle herrasmiehelle, jotka edustivat Ukonvasama-kollektiivia, Hammerskins-kerhoa ja eri järjestöjen aktiivista sekatyömiestä. Keskustelujen runkona oli ajatus kulttuurin rakentamisesta ja sen merkitys politiikan edeltäjänä. Seminaari oli selvästi jatkoa viime vuoden festivaalin metapolitiikkaa käsitelleelle luennolle. Ajatuksena on, ettei voi olla radikaalia politiikkaa ennen sille otollista ilmapiiriä. Keskustelijat toivat oman kokemuksensa pohjalta esiin eri tapoja rakentaa kansallisradikaalia kulttuuria ja elämäntapaa. Näitä edustavat mm. kerhot, musiikki, media, urheilu, yhteisöllisyys yms., joiden kautta rakennettaan uutta kulttuuria perinteisen politiikan rinnalle. Eniten keskustelua synnytti kysymys, kuinka voidaan murtautua ulos alakulttuuribunkkerista suuren yleisön keskuuteen.

Vastaukset vaihtelivat sen mukaan mitä järjestöä puhuja edusti, mikä puolestaan rikasti keskustelua ja toi mukaan eri näkökulmia. Kun esimerkiksi tuli puhe rahasta, puheenjohtaja esitti hyvin kriittisen näkökulman vallitsevaan materialismiin. Sitä vastoin liikkeen sekatyömies kyseenalaisti tämän näkemyksen korostamalla, että radikaali liike voi omaksua markkinatalouden logiikan, jos sillä saavutetaan suuri kansansuosio. Tässä kohtaa hän lisäsi, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos nationalistinen rap keräisi stadionit täyteen Cheekin tapaan – rahan kerääminen ja jopa kulttuuri ovat viime kädessä vain välineitä suuremman tavoitteen, kansallisen ylösnousemuksen saavuttamiseksi.

Puhetta tuli myös liikkeen strategioista ja kulttuurin muutoksesta viimeisten vuosikymmenten ajalta. Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että 1980- ja 90-luvun skinheadien antisosiaalisuus oli luonnollinen reaktio sairasta järjestelmää vastaan, mutta ei välttämättä enää se järkevin tapa toimia. Skinhead-radikalismin juuret tunnustettiin, mutta kaikki katsoivat samalla, ettei se voi olla ainoa tapa toimia, vaan että se tarvitsee rinnalleen kurinalaisuutta ja määrätietoista aatteellista työtä. Tähän suuntaan on Suomessakin menty jo jonkin aikaa, eikä kukaan keskustelijoista pitänyt sitä huonona asiana, vaan päinvastoin luonnollisena kehityksenä.

Parituntisen seminaarin jälkeen pidettiin tunnin breikki, jolloin ruoka- ja muilla myyntipisteillä oli porukkaa ruuhkaksi asti. Klo 18 nurkilla alkoi yli puoleenyöhön jatkunut bändikavalkadi, joka oli sekoitus klassista RAC:ta ja jenkkivetoista hatecorea. Erityismaininta pitää antaa järjestäjille, jotka olivat koko festivaalin ajan saaneet äänentoiston ammattimaiselle tasolle. Varsinkin laulu tuli hyvin esiin ja välillä iski oikein kylmät väreet kun ei tarvinnut arvailla mitä lauletaan vaan kaikki kuului kunnolla!

Ensimmäisenä lavalle astui pääkaupunkiseudun nuorten vihaisten miesten kokoonpano nimeltä White Uprising. Melko tuore bändi on tehnyt jo joitain keikkoja, mutta monelle paikalla olleelle yhtye oli uusi tuttavuus ainakin livenä. Vajaan tunnin mittaisessa setissä kuultiin mm. poikain kaikki levytetyt biisit kokoelmalevyltä United Forces Against Zionism (2022). Valkoisiin suojapukuihin ja hiihtomaskeihin pukeutuneet jantterit soittivat aggressiivista hardcoren ja RAC:n hybridityyliä, joka piti yleisön otteessaan. Vaikka sisätiloissa oli hieman viileämpää kuin helteisessä ulkoilmassa, joutui hikinen laulaja luopumaan kommandopipostaan ja riisumaan suojapuvun yläosan alas jo parin biisin jälkeen. White Uprisingin nuorta energiaa oli ilo seurata ja homman kruunasi encorena kuultu Angry Aryans ‑klassikko ”Brown town burning down”. Bändin ura on vasta alullaan, joten yhtyeeltä voidaan odottaa vielä paljon.

Kovin pitkää taukoa ei saatu pitää kun lämmitetyille lauteille astui Jyväskylän tienoon turbiini Pagan Skull. Rennon kesäisesti pukeutuneet musikantit vetivät hyväntuulisen keikan, jonka positiivinen fiilis tarttui yleisöön kuin varkain. Tällä kertaa bändi soitti katalookistaan harvemmin livenä kuultua materiaalia. Laskujeni mukaan kuultiin ainakin neljä rallia, joita yhtye ei ole soittanut koskaan livenä. Alkupään karskimpi tuotanto sekoitti mukavasti setin pakkaa, vaikka eniten liikettä yleisössä sai viimeisimmän levyn melodinen rallatus ”Uusi uljas maa”. Pagan Skullissa viehättää livenä sen musiikillinen yllätyksellisyys, sillä bändiltä on vaikea löytää samanlaista keikkaa.

Kolmantena lavalle astui ulkomaan ensimmäinen vieras, italian Bolzanosta tuleva NS-hardcoreryhmä Green Arrows. 2000-luvun alussa perustettu bändi on julkaissut tähän mennessä kahdeksan väkevää albumia ja nauttii vankkaa kannatusta etenkin kotimaassaan. Keikan perusteella kulttimaineen ymmärtää, sen verran rajusta livebändistä on kyse. Musiikiltaan ja vaatetukseltaan Yhdysvaltain itärannikon hardcorelle kumartavan yhtyeen lava presenssi oli erittäin energinen ja varsinkin laulaja oli koko ajan liikkeessä. Tosin muutaman ensimmäisen biisin ajan italialaiset joutuivat sulattelemaan kärsivällisesti viileää suomalaisyleisöä, kunnes ketsuppipurkki aukeni. Kun pää oli auki yleisö hullaantui siinä määrin, että väkivaltainen pitti pyöri koko setin ajan villisti. Englanniksi laulavan yhtyeen poliittisuus ei jäänyt kenellekään epäselväksi, mutta julistamisessa oli mukana myös kepeää italialaista ilkikurisuutta. Encorena kuultu Agnostic Frontin klassikko ”Gotta go” näytti puristaneen viimeisetkin mehut pitin meuhkaajilta. Tai näin ainakin luultiin, kunnes lavalle astui vielä toinen italialainen NS hc-bändi!

Niin ikään Pohjois-Italian Bolzanosta tuleva No Prisöner on julkaisut vain pari levyä 2010-luvun taitteessa, mutta nyt uudelleen herätettynä yhtye on kovemmassa iskussa kuin koskaan. Tyylillisesti No Prisöner ei ole niin puhdasta NY hardcorea kuin Green Arrows, vaan se sekoittaa musiikkiinsa myös hitaampia ja rokkaavampia RAC-elementtejä. Old skool asenteesta kertoi myös laulajan ranskalaislegenda Evil Skins T‑paita. Vanhat skinhead ja punk-juuret näkyivät yleisöä riehaannuttaneissa cover-valinnoissa, joista ei käynyt valittaminen: Misfitsin ”Dig up her bones”, Blitzin ”Warriors” ja varsinkin Plastic Surgeryn ”Rivolta”. No Prisönerin omat kappaleet jyräsivät panssarijunan lailla, mutta yleisölle ne olivat ymmärrettävästi melko tuntemattomia. Siksi bändillä oli pelisilmää ujuttaa settiin mukaan muutama kaikkien tuntema crowd pleaser, jotka synnyttivät suurimmat yhteislaulut. Monet keikan nähneet pitivät ”altavastaajana” soittaneen No Prisönerin lava-showta jopa rajumpana kuin pääesiintyjäksi buukatun Green Arrowsin. Ei ehkä aivan väärässä oleva arvio!

Ilta sai arvoisensa lopun Sniperin vetäessä aivan hervottoman setin. 25 biisiä! Hittiputkea piisasi lähes loputtomasti, mikä oli tietysti mannaa yleisölle. Jopa Sniperin omilla mittareilla keikka oli poikkeuksellisen kovaa tykitystä. Omien biisien lisäksi bändi veti harvemmin livenä soitetun Skrewdriver coverin ”After the fire”. Tässä on bändi, joka kannattaa aina tsekata kun siihen tulee mahdollisuus!

Järjestäjät ja vapaaehtoiset olivat tehneet kovan työn tapahtuman onnistumiseksi. Kokemusta näin suuren festivaalien toteuttamiseksi alkaa liikkeen aktiiveilla olla siinä määrin, että vastaavia tilaisuuksia tullaan järjestämään jatkossakin. Parasta tämänkaltaisissa tapahtumissa on paikalle saapuneet ihmiset, joiden tapaamiselle tarjoutuu mielekäs alusta.

Arvio: RV & RL

Lähde: Veriyhteys